III.

Kiirastulessa.

Vanhemmat, yliopiston opettajat, toverit, kaikki päästyänsä iskun ensi

huumauksesta, olivat suutuksissa Lutherille, mutta semminkin munkeille,

jotka epäilemättä olivat kietoneet nuoren miehen pauloihinsa. Tuo

halveksittu munkkielämä oli siis vielä niin voimakas, että se saattoi

houkutella etevää oppinuttakin, ja tehdä hänestä laiskottelevan

tyhjäntoimittajan.

Meidän aikamme, jolle kaikki seuraavat tosiasiat ovat selvillä,

tunnustaa, että tuo käsittämätön, surkea tapaus oli suorastaan

Jumalan säätämä. Jos vihdoinkin kirkko oli puhdistettava, niin oli

välttämätön, että vastaisen reformaattorin täytyi oppia omassa

itsessään tuntemaan kirkon autuudenjärjestelmän koko onttouden ja

mahdottomuuden. Hänen täytyi taistella hikiin ja veriin, ansaituksensa

autuutta noudattamalla läpi koko asteikon kirkon kaikkia pienimpiäkin

katumustemppuja. Hänen täytyi joutua epäilyksen syvimpään kiirastuleen,

säilyttääksensä vastaisen elämän kiusauksissa sen sulouden ja

rauhan tunteen, joka valtasi hänet, kun hän vihdoin Jumalan armosta

sai kuulla lohduttavan päästösanan: "vanhurskas elää uskostansa",

syntisen synnit on Jesus Kristus sovittanut kuolemallansa, ja

ihminen pääsee hänen sovitustyöstään osalliseksi yksinomaan uskon

kautta. Oli ennen Lutheriakin moni moittinut kirkon väärinkäytöksiä,

semminkin anekkikauppaa, mutta he eivät olleet persoonallisesti niihin

tutustuneet yhtä perinpohjaisesti kuin Luther, ja heidän sanansa

haihtuivat ilmaan tahi tukehdutettiin tulella ja miekalla.

Keskiajan kuluessa oli luostarit vähitellen kaiken kurin puutteessa,

joutuneet täydelliseen siveelliseen rappiotilaan. Oli kyllä

silloin tällöin intoilijoita, jotka koettivat saada luostarien

alkuperäiset ankarat, säädökset noudatettaviksi. Mutta luostarien

ylijohtaja, kenraali, joka asui Romassa, ja jota kannattivat

provinsiaalit, paikallisten luostarien päälliköt, kokivat estää

kaikkia muutoksia. Saattoihan siitä joskus syntyä vaatimus opinkin

puhdistuksesta. Sittenkin liittyi viiteen semminkin useita

Augustiiniluostareita kongregatsiooneiksi, jotka ottivat alkuperäisiä

sääntöjä noudattaaksensa. Semmoista uudistusta harrasti erittäin

Juhana von Staupitz, joka 1503 valittiin augustiini-luostarien

kenraalivikaarioksi. Uusia sääntöjä vahvistettiin, joissa munkkeja

kehoitettiin ahkeriin opintoihin ja pyhiin raamatun hartaaseen

lukemiseen. Jonkinmoinen tieteellinen harrastus olikin huomattavissa

Augustiiniluostareissa. Yliopistossa tavattiin useita niiden jäseniä

sekä opettajina että oppilaina. Mutta lujasti pysyivät hekin

keskiajan kirkollisissa opeissa. Pääkappaleena oli pyhiin neitsyen

ja hänen pyhän äitinsä, Annan palveleminen, sekä ankara kirkkokurin

noudattaminen. Jumalan ihmeellinen johdatus, jonka yleensä huomaamme

Lutherin elämänvaiheissa, on nähtävä siinäkin, että hän joutui

Augustiiniluostariin. Jos hän olisi liittynyt esim. raakoihin

Dominikaaneihin, näiden ahkerien anekkikaupan harjoittajien ja kaikkien

paavillisten väärinkäytösten ehdottomiin puolustajiin, on epäiltävää,

olisiko ollenkaan Lutherin elämäntyö tullut suoritetuksi.

Luther oli nyt mielestään päässyt rauhan satamaan, pyhien miesten

seuraan, jossa hän sai maailman hälinästä erotettuna, yksinomaan

palvella Jumalaa, lepyttää häntä lihan kuolettamisella, ja omilla

hurskailla töillänsä ansaita ijankaikkisen elämän autuuden. Ensi

tehtävänä oli luostarisääntöjen kaikkinaisten ulkonaisten temppujen

harjoittaminen, miten kävellä, miten polvistua, miten suunnata katseet

maata kohden, oppia rukousnauhan rukoukset ja "avemariat". Mutta

ennen kaikkea vaadittiin ehdotonta alistumista ylempien tahdon alle,

nöyryyttä ja itsensäkieltämistä tietysti luostarisääntöjen käsityksen

mukaan. Ja vähimpään saakka tahtoi Luther noudattaa kovimmat ja

turhanaikaisimmatkin määräykset. Vastaisen Jumalansoturin täytyi käydä

tarkkaa rekryytti-koulua, voidaksensa, kun aika kypsyi, tuntea niitä

aseita, joilla Kristuksen evankeliumia vastustettiin.

Kun hänen sallittiin käydä luostarin ovesta ulos, sai äsken vihitty

maisteri uudestaan ottaa kerjäläisreppu selkäänsä, kulkea kumarruksissa

ja silmät maahan luotuina joka portin edessä almuja keräämässä. Mahtoi

olla noille taitamattomille munkeille mieleen, kun saivat tällä tavoin

nöyryyttää sitä miestä, joka äsken oli ollut yliopiston kunniana. Kun

häntä kerjuumatkallaan tapasi joku entinen toveri ehkä leipä kädessä

ja iloisesti tervehti häntä, ei hän saanut vastata sanaakaan, vaan

hänen tuli kumartaa maahan saakka ja kiittää. Luostarissa taas pantiin

hän suorittamaan alhaisemmat työt, puhtauden pidon y.m. Lisäksi tuli

säännöllinen viikkorippi, jolloin ripittävän tuli tunnustaa kaikki

syntinsä ja erittäinkin luostarisääntöjä loukkaavat rikokset ja

laiminlyömiset, jolloin hänelle määrättiin asianmukaisia, usein varsin

vaikeitakin rangaistuksia.

Mistään jatkuvista opinnoista ei voinut olla puhettakaan. Luther

ei ollut lähtenyt luostariin tullaksensa oppineeksi vaan pyhäksi.

Ja pyhyys oli saavutettava lihan kiduttamisella, paastoomisella,

rukouksilla ja ripityksillä. Täyttä totta teki hän, taivaan valtakunnan

oli hän pyhyydellään valloittava. Hän oli päiväkausia nauttimatta

mitään ruokaa, hän valvoi yöt lävitsensä, makasi kylmällä lattialla

ja joutui usein tainnoksiin, kunnes hän oli horjuvan luurangon

kaltainen. Tuskallisimpana oli hänelle sittenkin yhä kalvava omatunto

ja ijankaikkisen kadotuksen pelko. Yhä tunsi hän sydämmessään

"kiirastulen ja helvetin tuskat, semmoiset, joita ei voi mikään kynä

kuvata, eikä mikään kieli lausua, eikä kukaan uskoa, joka ei ole niitä

koettanut." Hän kyllä kävi ripillä joskus joka päivä. Mutta sitä

rauhaa ja sovitusta Jumalan kanssa, jota hän etsi, sitä hän vaan ei

löytänyt. "Epäilijänä menin alttarin luo, epäilijänä palasin sieltä;

kun tulin ripiltä, epäilin taas olinko oikein rukoillut ja olinko

oikein tunnustanut, sillä emmehän voi oikein rukoilla eikä meidän

rukouksemme tule kuulluksi ellemme ole puhtaat ja synnittömät niinkuin

taivaan pyhät." Hän oli tahtonut paeta syntiä, mutta synti asui hänen

sydännnessään eikä sitä torjunut munkkikaapu.

Luostariveljet ylistivät kyllä Lutherin pyhiä harjoituksia ja hänen

ylenpalttista luostarisääntöjen noudattamista. Mutta hänen sisällistä

taisteluansa eivät voineet käsittää, ja nähdessänsä hänen riutuneen

haahmonsa ja synkän olentonsa, arvelivat, että eiköhän tuo kurja

veli sittenkin ollut perkeleen riivaama. Osasivathan he itse ottaa

elämä iloiselta kannalta. Mutta Lutheria ei lohduttanut kiitokset

eikä häneen pystynyt moitteet. Pyhien harjoitustensa kautta hän ei

saavuttanut omantunnon rauhaa. Mutta karkeinkaan ruumis ei siedä

ylenpalttista kidutusta, ja ainoana seurauksena Lutherin pyhistä

harjoituksista olikin vaan koko elinajaksi turmeltunut terveys ja

alituiset ankarat sairaudenkohtaukset.

Koetusvuoden loputtua vihittiin Luther tavallisilla juhlamenoilla

munkiksi. Vaikka vastenmielisesti oli isäkin saapunut tilaisuuteen,

mutta ei mitenkään leppyneenä. Se ylönkatse, jolla hän arvosteli

munkkeja yleensä, ulottui nyt hänen poikaansa. Ei ollut hän enään

lahjakas maisteri vaan kurja munkki. Munkit puolestansa vakuuttivat,

että hän nyt vihittynä oli "kuin vakahainen lapsi, joka kasteesta

nostetaan". Mutta vihityn povessa riehui yhä tuli, jota vesi ei ollut

sammuttanut; usko, ehdoton usko puuttui.

Sen verran muuttui nyt Lutherin elämä, että hän sai omassa kojussaan

harjoittaa opintoja, ja ahkerasti hän niihin ryhtyi, mutta yhä

keskiajan skolastikojen mukaan, eikä kukaan vähemmän kuin hän epäillyt

Aristoteleen erehtymättömyyttä. Hän pysyi yhä intoilevana paavillisten

sääntöjen ja isien perimysoppien harrastajana. Myöhemmin sanoi hän:

"Niin syvästi oli minuun paavin arvo juurtunut, että pidin syntinä,

joka ansaitsi ijankaikkista kadotusta, jos sitä vähimmässäkään määrässä

epäilisin."

Joku apu oli välttämättömästi saatava. Mutta mistä? Hän oli

yliopistossa tavannut hyvin harvinaisen kirjan, pyhän raamatun, ja

olipa sen lukeminen sallittukin. Ehkä sieltä? Paljon lohduttavaa

ja suloista tapasi hän merkillisessä kirjassaan, ja koko palavalla

sydämmellään antautui hän sen tutkimiseen. Hän tutustui vähitellen

siihen niin, että hän tiesi millä sivulla olivat löydettävät hänen

mieleensä syvimmästi painuneet sanat. Jopa näytti munkkiveljille

arveluttavalta tuo alituinen raamatun lukeminen, häntä varoitettiin

tästä vaarallisesta ja tarpeettomasta työstä, koska raamattu yllyttää

ylpeyteen, ja kirkkoisät siitä jo ovat parhaat paikat teoksiinsa

poimineet. Mutta hän pysyi lujana. Hän luki kyllä, että Jumala ei

tahdo syntisen kuolemaa, mutta lukihan hän niinikään: "minä Herra

sinun Jumalasi olen kiivas Jumala", ja olihan Jumala Sinainvuorella

esiintynyt jylinässä ja leimauksissa, olihan taivaan tuli hävittänyt

Sodoman, ja vihollisen miekka muuttanut itse Jerusalemin raunioksi.

Jumala oli siis kauhea tuomari ja rankaisija. Luther oli nääntymiseen

saakka taistellut lepyttääksensä häntä, hän oli suorittanut ankarammin

kuin yksikään kaikki ne katumuksen työt, joita luostarisäännöt tiesivät

neuvoa. "Jos ikinä munkki voisi päästä taivaaseen töittensä tähden,

niin kyllä minäkin", sanoi hän myöhemmin. Mutta rauhaa sielullensa hän

turhaan odotti.

Luostarielämän yleisestä turmeluksesta huolimatta, vaikutti kuitenkin

Herran henki yksityisissä. Semmoinen oli Juhana von Staupitz, joka

nuoruudestaan saakka oli mieltynyt tieteeseen, löytämättä kuitenkaan

sitä sielunravintoa, jota hän kaipasi. Hän antautui siis munkiksi,

taisteli samoja taisteluja kuin Luther, mutta hänen silmänsä oli

raamattu aukaissut. Ajattelematta kirkon väärinkäytöksiä, pysyen

sen uskollisena poikana, eli hän sisällistä elämätänsä, ja jakoi

rikkaasta kokemuksestaan terveellistä oppia ja lohdutusta, missä hän

vaan huomasi sille otollista maaperää. Tämä mies oli vihdoin, kuten

kerroimme, kohonnut Augustiiniluostarien kenraalivikarioksi, ja siis

niiden tarkastajaksi. Tarkastusmatkoillaan saapui hän Erfurtiinkin.

Kaupungin Augustiiniluostarissa kiintyi hänen huomionsa kohta erääseen

nuoreen, ruumiillisesti riutuneeseen ja henkisesti masentuneeseen

munkkiin, kun tämä horjuvin askelein, silmät maahan luotuina, mykkänä

ja surullisena liikkui luostarin käytävissä. Hyvin tunsi hän omasta

kokemuksestaan sellaisen taudin syyt, ja tässä jos missään tarvittiin

taitavan lääkärin apua. Kohoittaen luostarin prioria kohtelemaan tuota

munkkia säälillä ja rakkaudella, kääntyi hän itse hänen puoleensa

ja koki isällisellä rakkaudella saavuttaa hänen luottamustansa ja

voittaa hänen ujouttansa. Pian hän siinä menestyikin ja tuttavalliset

keskustelut tulivat jokapäiväisiksi. Luther valitti, että hän yhä oli

tehnyt lupauksiansa Jumalalle, mutta että synti sittenkin oli hänessä

voitolla. "Niinhän minäkin", sanoi Staupitz, "olen tehnyt epälukuisia

valoja Jumalalle. Nyt en enää vanno. Ellei Jumala Kristuksen tähden

tee armoa oikeuden sijassa, niin en suinkaan, valoistani ja hyvistä

töistäni huolimatta, voi kestää Herran edessä, vaan täytyy minun

hukkua". Hän neuvoo Lutheria etsimään rauhaa sieltä mistä hän

itse on sen löytänyt: Kristuksen haavoissa, joista näemme Jumalan

armon. Sinä olet "Kristuksen lammas eikä kukaan riistä sinua hänen

kädestään. Jos tahdot kääntyä, älä puuhaa noissa kidutuksissa ja

katumusharjoituksissa, vaan rakasta Häntä, joka ensin rakasti sinua."

Mutta taas huudahti oppilas: "Voi minun syntiäni, voi minun syntiäni!"

"Tahtoisit siis olla maalattu syntinen" vastasi Staupitz, "ja tahtoisit

vaan maalattua vapahtajaa. Kristus on kuitenkin todellisten syntisien

tähden kuollut. Jos Jumala monenkaltaisten kiusausten ja taistelujen

kautta koettelee sinua, niin on se sentähden, että hän aikoo sinut

suureen tehtävään. Laiva on koeteltava ennen kuin se lähetetään

aavoille vesille."

Mahtavasti vaikuttivat kokeneen miehen sanat. Mutta Jumala tuo

tavaransa savisissa astioissa, että se ylenpalttinen voima pitää

oleman Jumalalta, ja ei meistä. Kun Staupitz oli lähtenyt, lankesi

Luther entisiin epäilyksiinsä, jotka taas vaivasivat häntä siihen

määrään, että hän sairastui hengenvaarallisesti, semminkin kun hänen

heikontunut ruumiinsa ei tehnyt vastarintaa. Siis tuli hänen nyt

astua sovittamattomana tuomarin eteen. Silloin kävi hänen kammioonsa

halpa munkki, joka tuskin oli oppinut muuta kuin uskontunnustuksen

sanat. Mutta mitä hänellä oli, sen hän antoi, ja luki Lutherille:

"Minä uskon syntien anteeksiantamista". Nuo yksinkertaiset sanat

vaikuttivat, ja Luther toisti: "Minä uskon syntien anteeksiantamista".

"Niin kaiketi", jatkoi munkki, "uskot kyllä, että David ja Pietari

ovat saaneet syntinsä anteeksi; sitähän uskovat perkeleetkin; mutta

meidän tulee uskoa, että Jumala antaa anteeksi meidänkin syntimme,

sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, sanoo Vapahtaja." Vihdoin

pääsi valo pysyväisesti taisteluissa uupuneen miehen sieluun, ja

vastainen reformaattori nousi sille horjumattomalle kalliolle, josta

hänen äänensä oli kuuluva yli maailman. Sielun tuskista aiheutuivat

Lutherin ruumiillisetkin sairaudet, ja kun hän nyt tunsi itsessään

sielun terveyttä, toipui ruumiskin nopeasti. Mutta kaukana oli hän

vielä siitä, että hän olisi käsittänyt vastaisen tehtävänsä. Kuten

moni muu hiljainen kristitty katolisessa kirkossa, kuten Staupitzkin,

pysyi hän uskollisena kirkon poikana, kunnioitti paavia Kristuksen

käskynhaltijana, ja se mitä hän ei voinut kirkossa hyväksyä. sitä piti

hän paavin tietämättä tapahtuvina erehdyksinä ja väärinkäytöksinä.

Perinpohjaisemmin täytyi tämän hiljaisen, pelastusta Kristuksessa

etsivän munkin, oppia tuntemaan paavikunnan järjestelmää.

Oltuaan kaksi vuotta luostarissa oli hän papiksi vihittävä.

Rauhallisella mielellä saattoi hän nyt astua pyhään virkaansa, joka

oikeutti häntä muillekin ilmoittamaan iloista sanomaa, että Kristus

armosta antaa synnit anteeksi uskovaiselle ilman ihmisten keksimiä

katumustöitä. Eräälle ystävälle kirjoitti hän: "Jumala on mahtavasti

korottanut minut, minua onnetonta ja kaikin puolin kelvotonta syntisiä,

sulasta armostaan ja ansaitsemattomasta laupeudestaan kutsunut korkeaan

virkaansa; siis tulee minun, mikäli tomu voi, osoittaa kelvollisuuttani

niin jumalallisesta ja jalosta hyvyydestä, toimittamalla kaikesta

sydämmestä sitä virkaa, joka minulle uskottu on." Vihkiäisissä, jotka

toimitettiin tavallisella juhlallisuudella, oli isäkin poikansa

pyynnöstä mukana, ja näennäisesti leppyneenä lahjoitti hän äsken

vihitylle papille parikymmentä floriinia. Mutta juhlapäivällisillä

puhkesi kuitenkin ilmi hänen katkera mielialansa. Kun munkit kiittivät

erittäin ansiollisena tekona, että Luther oli astunut luostariin,

sanoi vanha Hannu pojalleen: "etkö ole myös kuullut, että täytyy

totella isää ja äitiä". Vihkiäisistä kertoo Luther itse, että kun

vihkivä pappi lausui siihen aikaan tavalliset sanat: "ota vastaan valta

uhrata elävien ja kuolleitten puolesta", oli hän kyllä levollisena

kuullut nämät sanat, jotka oikeuttivat häntä suorittamaan Jumalan oman

pojan tehtävän, mutta myöhemmin ne häntä kauhistuttivat. "Kun meitä

silloin maa ei niellyt, niin oli se väärin, ja ainoastaan suuri Herran

kärsivällisyys pelasti meidät."

Mutta Lutherin ei tullut viettää koko elämäänsä ahtaassa Erfurtin

luostarissa. Suurempia tehtäviä oli hänelle Herra uskonut. Luultavasti

Staupitzin kehoituksesta kutsui hänet Saksenin vaaliruhtinas, Fredrik

Viisas, professoriksi Wittenbergin äsken perustamaansa yliopistoon,

jonne hän siirtyi vuonna 1508.