Ase taotaan.
Saksan Thyringenin vuoriseudussa asui ja toimi reipas talonpoikaissuku
isiltä perityssä vuorimies-ammatissa. Yksi sen jäsenistä Hannu,
sukunimeltään Luther, muutti kotikylästään Möhrasta vaimonsa Margreta
Zinglerin kanssa Eislebenin kaupunkiin, arvattavasti parempaa
toimeentuloa hankkiaksensa. Mutta köyhyys sittenkin kovasti rasitti
nuorta perhekuntaa, kerrotaanpa, että vaimon täytyi selässään kantaa
kotiin mistä milloinkin polttoaineeksi kootut risut. Semmoisissa
oloissa muodostuu ihmisen luonne tavallisesti ankaraksi jopa
kovaksikin. Jokapäiväiset huolet katkeroittavat mielen, eikä sen
aikuinen yleinen elämäkään kaikkine rasituksineen, ollut omiinsa
antamaan sijaa hellille tunteille.
Aineellinen ja hengellinen tila oli Hannu Lutherin perheessä luinen
aikalaistensa kaltainen Kova työ tuotti niukan jokapäiväisen leivän,
mutta vähän lomaa hengen tyydyttämiseksi. Kirkon menoja kunnioitettiin,
sen sääntöjä noudatettiin uskollisesti. Vuori-työn suojeluspyhimystä,
pyhää Annaa, palveltiin vanhoja tapoja noudattaen. Mutta tämä kaikki
oli vaan ulkonaista tekoa, jota suoriteltiin koneellisesti, koska
niin piti olla, samoin kuin työ suoritettiin kaivoksissa. Sisällinen
vakaumus oli järkähytetty. Uskonto ei tuottanut mitään tyydytystä
hengen kaipuulle.
Marraskuun 10 p:nä 1483 syntyi Eislebenissä Hannu Lutherin ensimmäinen
lapsi, vastainen "Saksan suurin mies", joka kasteessa sai nimen
Martti. Arvattavasti jatkuvan taloudellisen ahdinkotilan tähden muutti
perhe puolen vuoden perästä Mansfeldiin. Sen aikuinen kotikuri oli
kaikkialla, mutta semmenkin köyhissä talonpoikaisperheissä, ankara,
ja koko ankaruudessaan sai sitä Martti-poika kokea. Epäilemättä asui
vanhempien sydämmissä rakkautta heidän ensisyntyneeseensä; lukumieheksi
aikoikin isä hänet kasvattaa. Mutta tämä rakkaus ei tietänyt mitään
hellyydestä. Vanhempien tahto oli ehdottomasti noudatettava, ja
ruoskiminen pienestäkin erehdyksestä oli paras kasvatuskeino,
minkä äitikin tiesi. Kodissaan ei oppinut Martti tuntemaan mitään
anteeksi antavaa rakkautta isässä ja äidissä, ja mitä nämät tiesivät
opettaa hänelle taivaallisesta isästä ei ollut muuta kuin se yleinen
kansankäsitys, että Jumala on armahtamaton tuomari, joka säälittä
etsii ja rankaisee syntiä. Yhtä vauhko oli lapsi vanhempiensa kuin
Jumalansakin edessä. Kodissaan rangaistiin häntä usein ilman että hän
käsitti rangaistuksen oikeutusta, mitä olikaan hänellä odotettavana
vanhurskaalta Jumalalta! Sentähden oli hänen niin vaikeata uskoa
armoon ja sovitukseen Jesuksen kautta, joka, mikäli hänestä ollenkaan
puhuttiin, niinikään kuvattiin pelkästään ankaraksi tuomariksi.
Myöhemmin osasi Martti paremmin arvostella vanhempiansa ja heidän
menettelyänsä rakkaudesta lähteneeksi. Hän myönsi, että vanhemmat
olivat hänen parastaan tarkoittaneet, ja lapsellisella kunnioituksella
ja kiitollisuudella kohteli hän heitä koko elinaikanaan. Lellittelevät
vanhemmat eivät suinkaan saavuta lastensa suurinta rakkautta, se
on vanha kokemus. Jos kotikasvatus tekikin lapsen araksi, itseensä
suljetuksi, alituisesti rangaistusta pelkääväksi, niin että hän
saattoi kavahtaa putoavaa lehteä, kuten hän vanhempana kertoi, ei se
kuitenkaan voinut kokonaan tukehuttaa sitä reippautta ja lapsellista
iloa, joka oli hänen luonteellensa omituinen. Päinvastoin täytyy
meidän huomata, että se lujitti hänen talonpoikaiseen luonteeseensa
juurtunutta itsenäisyyttä ja vastustusvoimaa jopa uhkamielisyydeksi
ja kiihkeäksi tulisuudeksi. Nuorena miehenä, vapaammaksi päästyänsä,
hän olikin hilpeä ja iloinen, rakastaen seurustelua kumppanien kanssa,
musiikkia ja laulua, vaikka hänen sydämmensä syvyydessä yhä asui
katkera synnintunto ja leppymättömän Jumalan koston pelko. Näistä
monenkaltaisista ja ristiriitaisista lapsuuden tunnelmista huomaamme
tuntuvia jälkiä kaikissa hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa.
Martin jo varhain kehittyneelle tunne-elämälle eivät antaneet kotiolot
mitään tyydytystä. Sitä luuli hän löytävänsä kirkon helmassa. Syvään
tunkivat hänen sieluunsa juhlalliset virret, salaperäinen suitsutus,
juhlakulkueet ja nuo muut lukuisat mysteriot. Hän pääsi siellä
ajattelemasta rankaisevaa Jumalata. Kirkkohan oli anteeksi antava
äiti; siellä hän sai mielikuvituksessa seurustella hellien, aina
esirukouksillaan syntisiä auttavien naispyhimysten, neitsy Marian,
pyhän Annan y.m. kanssa. Siellä tapasi hän vihdoin sitä rakkautta,
jota hänen lapsensydämmensä kirkon ulkopuolella turhaan etsi; siellä
aavisti hän korkeampaa maailmaa, ja siellä heräsi hänessä hiljainen,
syvä halu päästä sen salaisuuksien perille. Siten tuli hänelle kirkko
_kirkkona_ hänen ensimmäisen tulisen rakkautensa esineeksi, ja kuinka
katkerasti ja kestäväisesti hänen täytyi taistella vapautuaksensa
siitä, sen todistaa hänen elämäkertansa. Kun hänen omatuntonsa
pakotti häntä vastustamaan erityisiä väärinkäytöksiä kirkossa, ei
hän mitenkään luullut loukkaavansa itse kirkkoa. Päinvastoin luuli
hän, että kaikki rehelliset kirkon vartijat kohta asettuisivat hänen
puolellensa puhdistamaan niitä tahroja, joilla pahanilkiset väärentäjät
olivat armasta äitiä heidän tietämättänsä saastuttaneet. "Olen paavin
huoneessa ja kirkossa kastettu", kirjoitti hän taistelunsa alkuaikoina,
"enkä tahdo unohtaa isäni huonetta, tahdon sitä suuresti kunnioittaa,
langeta sen jalkojen juureen, _kun minun vaan sallitaan uskoa Herraani
Kristukseen_." Yhtä vaikeata oli hänen erota niistä pyhimyksistä,
joiden rakkautta hän luuli lapsena nauttineensa ja vastarakkaudella
palkinneensa. "Ylen katkeralta tuntui minusta erota pyhimyksistä,
joihin olin niin syvästi mieltynyt ja hurmaantunut." Askel askeleelta
pakottivat itse kirkon vartijat häntä näkemään, että koko kirkko
päästään ja jäsenistään oli uudistettava. Se oli hänen suuri surunsa.
Seitsenvuotiaana pantiin pieni Martti kouluun. Ainoastaan kauhulla
saattoi hän myöhemmin muistella näiden ensimmäisten kouluvuosien
julmuutta. Opetusaineet olivat sisäluku, kirjoitus, vähän laskuoppia ja
uskontoa, latinan kieliopin alkeet ja kirkkolaulu. Senaikuinen opetus,
ainakaan tässä koulussa, ei tietänyt muusta kuin ajattelemattomasta
ulkoluvusta, eikä muusta opetus-välikappaleesta kuin vitsasta.
Kerrotaan, että Martti-poika saattoi yhtenä aamukautena tulla
viisitoista kertaa ruoskituksi. Jos oli koti ankara niin oli koulu
julma. Myöhemmin kertoi Luther "koulun helvetistä ja kiirastulesta,
kun kaikesta vavistuksesta, tuskasta ja voivotuksesta huolimatta ei
sittenkään opittu mitään". Seitsemän vuotta kesti tämä kidutus.
Isä ei kuitenkaan hellittänyt tuumasta hankkia Martillensa, jonka
lahjakkaisuus oli tullut huomatuksi, korkeampaa oppia. Suuria varoja
tosin ei ollut hänellä vieläkään, mutta siihen aikaan saivatkin
pojat varhain itse pitää huolta toimeentulostaan. Saksassa niin
kuin meilläkin oli "teininä" kulkeminen, s.o. kerjuu, muodostunut
varsinaiseksi elinkeinoksi koululaisille. Tosin oli semmoinen
elämäntapa vaarallisille viettelyksille altis; moni joutuikin jo
alusia haaksirikkoon, mutta ne, jotka pelastuivat, kehittyivät
lujaluontoisiksi ja itsenäisiksi.
Martin tuli nyt lähteä Magdeburgiin opintojansa jatkamaan. Hyviä
neuvoja ja varoituksia sai hän kyllä vanhemmiltaan lähtiessään
matkaan, mutta sitä vastoin varsin niukasti muuta evästä. Tottunut
oli hän kyllä köyhyyteen, ja kovia oli hän kaikkialla kokenut; se
kuiva leipä, joka hänelle ripoi laulaessaan ovien edustalla, riitti
siis kutakuinkin, eikä hänen mielensä siitä masentunut. Magdeburgin
koulu olikin onneksi toista laatua kuin se, josta hän oli lähtenyt.
Siinä todellakin tahdottiin kasvattaa ja opettaa. Mutta hän ei saanut
nauttia tätä opetusta enemmän kuin yhden vuoden, eikä se siis saattanut
suuria tuloksia tuottaa. Pysyväisimpänä muistona sieltä säilyi hänessä
Anhaltin ruhtinas Wilhelm, joka oli antautunut fransiskaanimunkiksi
ja kulki ovesta ovelle kerjäläissäkki selässään paastojen ja
katumusharjoitusten tähden lopen riutuneena. Näin sitä kai Jumalaa
lepytetään ja autuutta ansaitaan, arveli Luther.
Vanhemmat siirsivät nyt hänet Eisenachiin, joka oli heidän
kotipaikkaansa lähempänä, ja jossa hänellä oli sukulaisia äidin
puolelta. Leipäänsä täytyi hänen yhä kerjätä niinkuin ennenkin. Mutta
siellä kuitenkin ensikerta pilkisti pieni auringonsäde hänen synkkään
nuoruuteensa. Erästä varakasta kauppamiehen vaimoa, Ursula Cottaa,
ihastutti Lutherin kaunis lauluääni; rouvan tuli häntä sääli, ja Luther
sai perheessä aterioida, joskus asuakin. Muitakin suosijoita ilmaantui
hänelle, ja oppiminen kävi sujuvasti taitavien opettajien johdolla.
Neljä vuotta kävi Luther Eisenachin koulua, ja pidettiin silloin
erittäin etevänä oppilaana, kypsyneenä siirtymään Erfurtin yliopistoon.
Vuonna 1501 alkoi Luther opintojansa tässä yliopistossa, jolla oli
maine Saksan etevimpien joukossa. Vanha skolastiikki Aristoteleen
logikan pohjalla oli kyllä vielä valtiaana eikä kukaan uskaltanut
epäillä kirkonopin erehtymättömyyttä, vaikka siellä edellisen
vuosisadan keskivaiheella Jakob Jüterbockista ankarasti oli moittinut
kirkon turmelusta ja melkein samanaikainen Juhana Wessel evankeelisen
oppinsa tähden kuollut vankeudessa 1486. Mutta kaikki jäljetkin
näistä opettajista olivat jo kadonneet, ja näennäisesti horjumattomina
seisoivat taas kirkon muurit.
Isän tahdosta piti Lutherin antautua lainopilliselle uralle. Perheen
taloudellinen tila oli jo siksi parantunut, että Luther saattoi ilman
leipähuolia suorittaa opintojansa yhä suuremmalla menestyksellä, ensin
filosooffisessa tiedekunnassa, jossa hän 1502 saavutti ensimäisen
akadeemisen arvoasteen bakkalaureuksena. Vuonna 1505 vihittiin hän
maisteriksi. Nyt oli siis aika ruveta lainopin tutkimiseen, mutta
varsinaista halua siihen Luther ei tuntenut. Isänsä tahtoa olisi
hän kuitenkin noudattanut ja epäilemättä kohonnut jonkinlaiseksi
ruhtinaalliseksi kansleriksi, ellei korkeampi käsky olisi vienyt hänet
vallan toiselle ja aavistamattomalle uralle.
Lutherin erinomaiset luonnonlahjat, joita hän kehitti uupumattomalla
ahkeruudella, saivat sekä opettajia että opintotovereja ennustamaan,
että hänestä vielä koituisi Saksalle suuri mies. Mutta millä alalla?
Korkeat kardinaalivirat olivat melkein poikkeuksetta italialaisten
käsissä, ja tie niihin kävi tavallisesti luostarien kautta, jotka jo
olivat joutuneet valistuneempien ylönkatseen alle. Se mahdollisuus,
että Luther antautuisi laiskottelevaan munkki-elämään ei juolahtanut
kenenkään, kaikkien vähimmin isän, eikä suinkaan Lutherinkaan mieleen.
Kuka olisi voinut ajatella munkiksi tuota reipasta ja nerollista
maisteria, joka iloisesti seurusteli kumppaniensa kanssa ja elähytti
heidän iltamiansa laululla ja huilun soitolla, johon hän oli
harjaantunut omin neuvoin satunnaisen sairauden aikana. Hän oli, näet,
eräällä matkalla tapaturmaisesti loukannut tykytyssuonen reidessään ja
oli todellakin hengenvaarassa verenvuodon tähden. Mutta pyhimykset,
joita hän avuksensa huusi, pelastivat hänet sillä kertaa, niin ainakin
hän itse käsitti asian.
Tuon reippaan ja virkeän nuorukaisen iloisuuden alla piilei kuitenkin
sydämmen salaisessa sopukassa kalvava mato. Lapsuudesta saakka oli
hänessä, kuten näimme, uskonnollinen harrastus, ja kirkon komeita ja
salaperäisiä menoja rakasti hän. Mutta niiden takana vallitsi ankarana,
leppymättömänä tuomarina Jumala, joka säälimättä rankaisi kaikki
tekemiset ja laiminlyömiset. Jos jo hänen maallinen isänsä rankaisi
hänen rikoksensa, kuinka ankarasti eikö vanhurskas Jumala tuomitsisi
hänen syntejänsä. Viimeisen tuomion kauhut ja nuo peräytymättömät
sanat: "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen
tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä", ne
kajahtelivat hänen sydämmessään, ja ne yksin kajahtelivat pappien
saarnoissa. Kuinka äkkiarvaamatta tämä kauheuden päivä saattaa koittaa,
sen oli hän huomannut äsken hänelle sattuneesta tapaturmasta,
sitä oli hänelle taas muistuttanut erään hänen nuoren ystävänsä
äkillinen kuolema. "Mitä minun pitää tehdä autuaaksi päästäkseni",
se kysymys häämöitti hänelle iloisimmassakin seurustelussa. Hetkiä
oli, jolloin kumppanit semmoisissakin tilaisuuksissa huomasivat hänen
äkkiä muuttuneen miettiväksi ja alakuloiseksi. Syytä eivät tienneet,
arvelivat vaan, että nythän "muusikerimme", joksi he sanoivat häntä
soittotaidon tähden, on vaihtunut "filosoofiksi".
Eräänä päivänä saivat Lutherin ystävät kutsuu saapua hänen luoksensa
illanviettoon. Äsken kaupungissa raivonnut rutto oli vihdoin lakannut,
siinä kai aihe kutsuun. Isäntä vastaanotti vieraitansa entisellä
reippaudella ja ystävyydellä. Vilkasta olikin keskustelu; useat
kutsutuista olivat juuri suorittaneet yliopistokurssinsa ja olivat
astumaisillaan elämän avarammille aloille. Lutherista taas tiesivät
kaikki, että joko hän jäisi yliopistoon tahi antautuisi muille aloille
niin oli hänellä aina edessä valoisa ja kunniakas tulevaisuus. Tunnit
lensivät pois; keskusteluja höystettiin laululla ja soitolla. Mutta
lopulla näkyi isäntä muuttuvan vakavaksi jopa juhlalliseksi. "Jumala
on lähettänyt minulle käskynsä", sanoi hän. "Palatessani matkalta
Erfurtiin saavutti minua Thyringenin metsässä kauhea ukkosilma.
Toinen jyskäys seurasi toista, salamat risteilivät pääni yli, ja yksi
vihdoin iski maahan aivan jalkani juureen. Olihan tässä vihastuneen
Jumalan ääni ja viimeisen tuomion ennakkonäytös. Olin yksin eikä
suojaa missään, saattoihan salama iskeä minuun ja silloin seisoisin
ijankaikkisen tuomion edessä. Turhat ovat silloin rukoukset. Minä
vaivuin polvilleni maahan ja huudahdin: 'Auta, armias Anna, minä
rupean kohta munkiksi'." Toverien hämmästys ja suru oli tuskallinen. He
koettivat saada hänet luopumaan ajattelemattomasta lupauksestaan. He
kuvasivat hänen isänsä murheita ja suuttumusta, kuinka paljon yliopisto
ja vihdoin koko Saksa menettäisi. Mutta kaikki oli turhaa. "Päätökseni
on peruuttamaton. Täytyy luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen
ristin juureen. Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo,
ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan."
Synkällä mielellä palasivat toverit niin iloisesti alkaneista pidoista.
Kun he toisena aamuna palasivat Lutherin asuntoon, koettaaksensa eikö
mikään keino auttaisi, tapasivat he sen tyhjänä. Ainoastaan käärö, joka
sisälsi maisteri Martin maisteritakin, juhlapuvun ja maisterisormuksen,
jotka hän oli määrännyt lähetettäviksi vanhemmillensa, löysivät he
huoneen nurkassa. Erfurtin Augustiiniluostarin ovet olivat suljetut
Martti Lutherin takana, hän oli elinajaksensa sinne haudattu,
maailmalta ja isänmaaltaan kadotettu, niin silloin luultiin.