Paavikirkko XV vuosisadalla.
Kauvas oli romalais-katolinen kirkko, Kristuksen seurakunta,
muuttuessaan aikojen kuluessa paavi-kirkoksi, vieraantunut perustajansa
hengestä ja pyhän raamatun opista. Hänen sijalleen, joka oli
lausunut: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli asettunut
kruunattu pappi, paavi, joka piti oikeutenaan, ei ainoastaan pyhän
Pietarin seuraajana vaan itse Kristuksen käskynhaltijana harjoittaa
korkeinta valtaa kuninkaiden ja kansojen yli, lahjoittaa kruunuja
ja maita, sekä riistää ne niiltä, jotka eivät nöyrästi uhranneet
henkensä ja tavaransa paavin käskyjen ja tuomioiden toimeenpanemiseen.
Politiikin kaikissa synkeimmissäkin sokkeloissa tavattiin paavi ja
hänen lähettiläänsä, joiden edessä vapisivat sekä hallitsijat että
hallitut. Yllyttäen keskinäisiä riitoja ruhtinaiden kesken ja kansojen
kapinoita sai paavi aikaan täydellisen anarkiian, heikontaen siten
kaikkia yhteisiä yrityksiä hänen sortovaltansa rajoittamiseksi.
Jokaisessa elämän tärkeässä tapauksessa, jokapäiväisen työn lomassa,
tunsi maallikko kirkon kaikkivaltiaan käden päällänsä; kirkon
seitsemän sakramenttia pyhitti hänen vaelluksensa kehdosta hautaan.
Paavilla oli rajaton valta kumota maallisen oikeuden tuomiot ja
vapauttaa kansalaisvelvollisuuksista ja pyhimmänkin valan pitämisestä.
Hän sitoi tahi päästi ei ainoastaan synnit maan päällä vaan vielä
vapautti kiirastulesta haudan toisella puolella, aina sen mukaan kuin
asianomainen osoitti katumuksensa - rahanmaksulla. Ja rahankiskominen
mitä avonaisin ja törkein olikin vihdoin kaikkien kirkollisten
laitosten ja menojen lopputarkoitus. Enemmän kuin mikään muu kansa
oli Saksan "rehellinen ja uskonnollinen kansa" joutunut paavien
lypsykarjaksi. Tämä alennustila nosti kyllä katkeraa vihaa isänmaan
ystävissä ja veronmaksajissa. Ne surkuttelivat kyllä, että hyvä Saksan
raha tulvaili Italian prelaattien taskuihin. Mutta eivät he tästä
vihastaan saaneet voimia niiden kahleiden murtamiseen, joita oli
lujiksi takonut hengellinen pimeys. Ainoa tehokas ase oli hengellinen
uudistus ja herännyt omatunto. Valistuneimmat viidennentoista
vuosisadan lopulla aavistivat ja kiihkeästi odottivat auringon
nousemista keskiajan pitkän yön jälkeen.
Paavit eivät kuitenkaan ymmärtäneet ajan merkkejä. He eivät
rahankiskomisessaan säästäneet ketään, ei edes papistoa, jonka
verottamista valtion ja yhteiskunnan hyväksi he pitivät törkeimpänä
rikoksena. Mutta omaksi edukseen veloittivat paavit papistoa sitä
tuntuvammin. Niinpä täytyi piispojen lunastaa valtuskirjansa ainakin
10,000 guldenilla. Sen lisäksi täytyi heidän suorittaa rohkeita
summia n.s. palliumista, joka kyllä ei ollut muuta kuin valkoinen
villainen vyö, mutta juuri siihen oli yhdistetty viran itse pyhyys.
Pappispaikkoja myytiin Roomassa julkisesti "kuten pörssissä ainakin".
Niitä annettiin joskus rikkaille kauppahuoneille vuokralle. Miehen
kunto ja kelpoisuus ei tullut kysymykseenkään. Itse paavi Hadrian
valittaa, että Romassa kokit ja aasinajurit pääsivät tuottaviin
papillisiin virkoihin. Mahtavat prelaatit saivat haltuunsa useita
pappispaikkoja. Tulot niistä ne sitten antoivat vuokralle tahi hoitivat
kappalaisten kautta, käyttäen semmoisina heillä palvelleita kokkeja,
tallirenkejä, laulajia tahi ilveilijöitä. Nuoria aatelisherroja
määrättiin kaupungeissa tuomiokapitulien jäseniksi. Mitään kirkollista
tointa he eivät suorittaneet, vaan tekivät öillisillä retkillään
kaikenmoista väkivaltaa porvareille ja hätyyttivät heidän naisiansa.
Minkälainen alhainen papisto oli, on jo tästä selvä. Maalaispapit
elivät usein suuressa köyhyydessä ja heidän paras tulolähteensä olivat
sielumessut, joita sentähden kiivaimmin puolustettiin vastaisia
reformaattoreja vastaan. Naimattomuus kun oli heille säädetty, pitivät
he julkisesti jalkavaimoja taloissaan, mutta sekin heille sallittiin
määrättyä veroa vastaan. Munkit, nämät paavikunnan varsinaiset
soturit, nimellisesti köyhyyteen ja kerjuulla elämiseen velvoitetut,
elivät luostarin rikkailla varoilla upeasti ja harjoittivat luostarin
ulkopuolella mitä ilettävämpää epäsiveyttä. Eräs benediktiinimunkki
kertoi nauraen: "meidän miehemme syleilevät jokaista vastaan
tulevata naista, eikä mikään palvelustyttö helposti pääse heistä
suutelemattomana." Eivät olleet naisluostaritkaan paremmassa huudossa.
Nunnat kävivät muodikkaasti puettuina tanssiaisissa ja toimittivat
semmoisia luostareissaankin. Jotkut aikalaiset kertovat näistä
luostareista suorastaan uskomattomia asioita.
Ja koko tämän suuren hengellisen koneiston päänä ja hallitsijana oli
pyhä isä, Roman paavi. Jos olikin turmelus ylhäisessä ja alhaisessa
papistossa kauhistuttava, niin tavattiin Pietarin valtaistuimella usein
miehiä, jotka hekumallisuudessa, julmuudessa ja kaikenlaatuisissa
rikoksissa etsivät vertaisiansa. Mainittakoon tässä esimerkkinä
ainoastaan paavi Aleksanteri VI (1492-1503) joka jo 25:den vuoden
ikäisenä korotettiin kardinaaliksi, ja Valencian arkkipiispana vietti
mitä hurjinta elämää. Se ei estänyt hänen valitsemistansa paaviksi,
jommoisena hän kehitti pahat viettinsä, kunnian- ja rahanhimonsa sekä
irstaisuutensa huippuun saakka. Alituisesti vehkeili hän hankkiaksensa
itselleen ja äpärälapsilleen, semminkin pojallensa Cesar Borgialle,
joka rikoksissa oli isänsä vertainen, väkivallalla ja juonillansa
ruhtinaallisia alusmaita. Paavilliset eivät kieltäneetkään tällaisia
tosiasioita, vaan rohkenivat niitä julkeimmalla tavalla puolustaa.
Niinpä kirjoitti Leo X:nen hoviherra Sylvester Prierio: "Epäilemätöntä
on, ettei kirkolliskokous eikä koko maailmakaan voi tuomita tahi
viralta panna paavia, vaikka tämä olisikin siksi rietas, että hän
johtaisi joukottain ihmisiä perkeleen luo."
Valituksia kuului monelta taholta. Puhumattakaan kansarunoilijoista
ja monenlaatuisista irvihampaista, nostettiin kyllä itse
kirkolliskokouksissakin vakavia vaatimuksia kirkollisten olojen
parantamisesta. Kun kovalta otti, täytyi paavien joskus suostua
myönnytyksiin, mutta hienolla diplomatiiallaan tiesivät he piankin
tehdä ne tyhjiksi. Yksityisiä hartaita intoilijoita ilmaantui tuon
tuostakin, jotka yrittivät saada aikaan puhtaampaa elämää ainakin
luostareissa. Mutta heidän ponnistuksensa rajoittuivat ainoastaan
ulkonaisiin seikkoihin; itse juureen he eivät rohjenneet eivätkä
ymmärtäneet tarttua. Sama oli laita niiden valitusten, joita maallisten
hallitsijain puolesta nostettiin. Itse paavivaltaan eivät hekään
rohjenneet koskea. Näennäisesti oli siis paavivalta vielä yhtä luja
kuin niinä aikoina, jolloin paavit nöyryyttivät Saksan keisareita, ja
jolloin Gregorius VII sai Henrikki IV katuvaisena polvistumaan eteensä
Canossan linnassa. Mutta sittenkin oli paavi-istuimen perustukset
monella tavalla ja monelta taholta ontoiksi kaivetut. Että sillä
kuitenkin oli syvät juuret aikakauden ajatustavassa, sitä todistaa se
sitkeä vastarinta, jota paavi refomatsioonin aikana ja sen jälkeen
vielä saattoi asettaa jokaista uudistusta vastaan.
Ylläkuvatuissa oloissa ei voi olla puhettakaan mistään varsinaisesta
uskonnollisesta elämästä, ei edes mistään ulkonaisesta kirkollisesta
kurista. Jumalanpalveluksia suoritettiin tosin suurella loistolla.
Kansa, hurmaantuneena kirkon mystillisistä menoista, taipui vielä
nöyrästi, mutta Jumalan henki oli kokonaan kadonnut. Kirkon seremoniiat
olivat muuttuneet ulkonaisiksi tempuiksi, joita konemaisesti
suorittivat papit, ymmärtämättä niiden symboolista merkitystä paremmin
kuin seurakunnan jäsenetkään. Suuret ja loistavat juhlakulkueet
houkuttelivat kansaa muiden huvitusten puutteessa. Tätäkin kansan
tarvetta koki kirkko monenmoisilla keinoilla tyydyttää. Semminkin
pääsiäisaikana, jolloin kristityn tietysti tulee iloita, muuttui kirkko
varsinaiseksi teaatteriksi, jossa näyteltiin kohtauksia Kristuksen
elämästä ja kärsimisestä. Mitä tässä joskus saattoi olla ylevätäkin,
se höystettiin kaikellaisilla ilveilyillä, joissa tyhmä perkele oli
päähenkilönä, ja tehtiin viittauksia paikkakunnallisiin oloihin
ja henkilöihin säästämättä pappeja ja munkkeja. Koko meno muuttui
suorastaan karnevaali-ilveilyksi, kansanhuvien alhaisimmaksi laaduksi.
Maaseutupappi, joka ei voinut komeilla teaatterinäytöksillä kilpailla
kaupunkien kanssa, teki kuitenkin parastansa itse ruveten ilveilijäksi.
Mikä matki kukonlaulua, olihan kukko valppauden esikuva, mikä hanhena
kaakotti; mikä kiskoi aasin kirkkoon, olihan aasi ollut todistajana
Jesuksen syntymisessä; mikä kertoi ruokottomia juttuja papeista ja
munkeista, jopa itse pyhästä Pietarista. Semmoinen oli ilo Kristuksen
ylösnousemisen johdosta.
Kristuksen lunastustyö ja vanhurskaus uskosta oli kokonaan joutunut
unohduksiin. Ei ollutkaan kellään luvallista lähestyä tätä ankaraa
tuomaria, joka tavallisesti kuvattiin ruoska kädessä. Välittäjänä
oli käytettävä hänen äitiänsä, pyhää Jumalansynnyttäjää neitsy
Mariaa. Kuvaava on eräs kertomus papista, joka hyvin hartaasti ja
säännöllisesti luki "Avemariansa". Hänelle ilmestyi itse Kristus,
joka sanoi: "Äitini on hyvin mielissään tästä rukouksestasi ja
rakastaa sinua sentähden, mutta muista kuitenkin minuakin rukoilla."
Pappi vastasi: "Herra, en tiedä kuinka sinua rukoillaan." Myöskin
pyhää Annaa, Marian äitiä, josta emme mitään tiedä, ruvettiin yhä
yleisemmin ja hartaammin välittäjänä rukoilemaan. Näiden lisäksi oli
vielä epälukuinen joukko pyhimyksiä, miehiä ja naisia. Heillä oli itse
kullakin eri armolahjat ja tehtävät. Jokaisella maalla, kaupungilla
ja kylällä oli oma suojeluspyhimyksensä, niinpä esim. Suomella pyhä
Henrik. Samoin jokaisella ammattikunnalla: opiskelevalla nuorisolla
pyhä Gregorius; juristeilla p. Ivo, maalareilla p. Lukas, suutareilla
p. Crispinus j.n.e. Ruttotaudista pelasti p. Rochus, silmätaudeista
paransi p. Ottilia.
Rukoilevan into kiihtyi, jos näistä pyhimyksistä oli saapuvilla joku
aineellinen muistomerkki, vaikkapa vaan hammas tahi muu luupalanen,
vaatetilkku tai hiussuortuva. Muunlaatuisiakin pyhiä jäännöksiä
löytyi monenmoisia: palanen Noan arkkia, Moseksen ja Aaronin sauvaa,
Kristuksen kehtoa ja ristiä. Näitä kallisarvoisia esineitä möivät
lukuisat kulkukauppiaat. Jokaisen kirkon täytyi niitä hankkia suuri
kokoelma, sillä niistä riippui paikan pyhyys ja uskovaisten luku,
sekä niistä kertyvät tulot. Erittäin kallisarvoisia olivat neitsy
Marian ja Kristuksen vaatekappaleet, ja runsas varasto heillä näyttää
olleenkin, sillä Kristuksen ihokkaita on useampia, enin tunnettu
Trierissä, jossa se vielä meidän aikanamme on pantu näytteelle
uskovaisten palveltavaksi, tuottaen ne runsaita anekkia ja terveyttä
sairaille. Niinkin järkevä ja hurskas hallitsija kuin reformatsioonin
aikuinen Saksenin vaaliruhtinas Fredrik Viisas, oli erittäin ahkera
pyhien jäännösten kokoilija. Wittenhergiin perustamallensa kirkolle
lahjoitti hän niitä runsaan kokoelman. Erittäin tuottavia apulähteitä
paavien pohjattoman rahatarpeen täyttämiseksi olivat pyhiin vaellukset.
Vaikka epälukuisilla kirkoilla oli syntien anteeksi antamisen aarre,
olivat kuitenkin toiset erittäin suosittuja, semminkin tietysti itse
Rooma. Mutta matka sinne oli sekä vaivaloinen että kallis. Sentähden
oli Roomaan vaeltaville keksittävä joku erityinen viehätin. Sitä
varten sääsi paavi Bonifacius VIII, että vuotena 1300 oli vietettävä
riemuvuosi, jolloin Roomaan vaeltajille oli myönnettävä erityisesti
vaikuttava synninpäästö. Yritys menestyi siksi loistavasti, että paavi
Clemens VI julisti vuoden 1350 riemuvuodeksi, ja paavi Paavali vihdoin
määräsi lopullisesti joka 25:nen vuoden riemuvuodeksi. Tiedettiin kyllä
että kertyneet rahat käytettiin paavien ja heidän suosikkiensa, miesten
ja naisten, irstaan elämän ylläpitämiseksi. Sitä ei voitu Paavilaisten
puolelta kieltääkään. Mutta, sanoivat he, kun sinä ostat haluttua
tavaraa kauppamieheltä, et kysy etkä huoli mihin hän käyttää rahasi.
Siinä kylliksi, että sinulla on tavara kädessäsi. Ja siihen tyytyivät
kai hurskaat vaeltajat.
Viisikolmatta vuotta oli sittenkin pitkä aika, kun menot olivat
jokapäiväisiä. Täytyi siis hankkia myös jokapäiväisiä tuloja. Siihen
oli anekkikauppa omansa. Rahalla saatiin anekkia tehdyistä ja vasta
tehtävistä synneistä, vapautusta kiirastulesta ostajalle itselle ja
jo aikoja sitten kuolleille, jos joku säälistä otti vainajan puolesta
maksaaksensa. Siinä ei suinkaan myyjä tinkinyt. Auliisti voitiin
ostaa vapautta kiirastulesta esim. 50,000 vuodeksi, mutta olihan
ijankaikkisuus loppumaton, ja oli siis vielä tilaisuus ostaa sitä
vaikka kuinka moneksi tuhanneksi vuodeksi.
Munkki- ja nunnaluostareita oli epälukuisia ja yhä uusia syntyi.
Niiden asukasten laiskuus ja irstaisuus oli kyllä tunnettu ja jokaisen
suussa. Mutta sittenkin pysyi kansassa jonkinmoinen kunnioitus
heitä kohtaan. Täytyyhän hämmästyä, kun näkee semmoisen hurskaan ja
oppineen nuoren miehen kuin Lutherin, astuvan luostariin löytääksensä
siellä rauhaa sielullensa. Olihan se tosiasia olemassa, että nämät
miehet ja naiset olivat luopuneet maailmasta pyhittääksensä elämänsä
yksinomaan Jumalalle. Olihan niissä ainakin jonkinmoinen pyhyyden
loiste verrattuna maallikkopappeihin. Sentähden olikin munkeilla
suurempi vaikutus kansaan. Ahkerammin kuin papit saarnasivat he,
semminkin dominikaanit ja fransiskaanit. Kansa kävikin mieluummin
ripillä luostarikirkoissa kuin seurakuntakirkoissa, josta syntyi
kateus maallikkopappien ja munkkien välillä sekä alituiset riidat ja
epäjärjestykset. Erittäin tärkeänä keinona, jolla maallikot saatiin
kiintymään luostareihin, olivat n.s. veljeskunnat, jotka valitsemansa
oman pyhimyksen palvelemista varten kokoontuivat juhlapitoihin siihen
luostariin, johon veljeskunta oli liittynyt. Veljeskunnat olivat
muodostetut keskiajan ammattikuntien tapaan, jäseninä oli niissä
sekä miehiä että naisia, ja juhlapidot muuttuivat vähitellen mitä
iloisimmiksi jopa riettaiksikin kemuiksi. Mutta sen ajan käsityksen
mukaan siinä ei ollut mitään loukkaavaa. Jos juotiin ja mässättiin,
niin tapahtuihan se pyhimyksen kunniaksi.
* * * * *
Ihmissydämmeen on häviämättömästi juurtunut synnintunne ja käsitys
Jumalan vihasta syntiä vastaan. Henki janoo ja isoo, ja kun se ei
löydä tietä sen tykö, jolla on elämän vesi, ja joka kutsuu luoksensa
työtä tekevät ja raskautetut, kokee se omin neuvoinsa etsiä sitä
rauhaa Jumalan kanssa, joka sille on välttämätön. Uhri oli pakanuuden
keino jumalien lepyttämiseksi, ja se onkin ilmestystä puuttuvalle
ihmiskunnalle luonnollinen. Uhrikäsitys oli pakanuudesta siirtynyt
kirkkoon, kun se oli unohtanut, että se uhri, joka Jumalalle kelpaa,
on murheellinen henki ja särjetty sydän. Pimeydessä vaeltaen etsivät
ihmiset Jumalaa, multa hän oli liian korkealla ja istui vaan
tuomitsemassa syntisiä. Lähestyä häntä isänä ei rohjennut syntinen
muuta kuin Jumalan suosikkien, pyhimysten turvissa.
Ne, jotka syvimmin tunsivat syntinsä ja Jumalan vihan, yrittivät
muun muassa paastoilla ja lihan kurittamisella sovittaa Jumalaa,
mutta he saivat myös kokea, ettei se tie ikinä vie etsittyyn rauhaan
ja sovintoon. Suurin joukko taas oli tuhlaajapojan tilassa, kauvas
eksyneenä armahtavan isän kodista, eikä hänelle kukaan neuvonut
paluumatkaa. Maailman ravalla täytyi hänen tyydyttää kalvaavaa
nälkäänsä. Kuten sopimaton ruoka vaikuttaa tauteja ruumiissa, samoin
synnyttää terveen henkisen ruoan puute sielutauteja. Keskiajan historia
kertoo meille aikakautisista hengellisistä taudeista, jotka raivoivat
kuten rutto ainakin, tarttuvaisena. Kirkko opetti, että Jumala oli
sovitettava ulkonaisilla töillä, joista semminkin ansiollisia oli
lihan kiduttaminen. Suurten maanvaivojen sattuessa, semmoisten kun
esim. musta kuolema neljännentoista vuosisadan keskivaiheella,
tuntuivat ne Jumalan vihasta lähteneiltä ja oli Hän siis erityisillä
katumuskeinoilla sovitettava. Keksittiin niitä jos jonkinmoisia.
Merkillisimpiä ilmauksia tällä alalla ovat n.s. flagellantit,
itsensäruoskijat. Muodostui suuria joukkokuntia, miehiä ja naisia,
jotka vaelsivat, papit ja ristit edellään, kylästä kylään, kaupungista
kaupunkiin, laulaen katumusvirsiä ja vartaloa myöten alastomina,
ruoskivat ne itseänsä veriin saakka. Melkein yli koko Europan levisi
tämä tauti raivoten toista vuosisataa. Aluksi suosivat sitä paavit ja
kirkonmiehet, mutta epäjärjestykset kävivät vihdoin niin suuriksi, että
flagellanttien kulku ankarasti kiellettiin jopa vihdoin rangaistiin
roviolla polttamisella. Siinäkin esimerkki, kuinka ihmishenki harhailee
pimeydessä, kun siltä puuttuu Jumalan ilmestys.
Kuten jo on kerrottu, pidettiin katolisessa kirkossa vaellukset
pyhiin paikkoihin erittäin ansiollisena ja runsaasti syntien
anteeksi antamasta tuottavina. Miltä synkeämmäksi maalliset olot
kävivät alhaisen kansan sortamisen, herrojen keskinäisten sotien ja
vihdoin Turkin yhä uhkaavamman vallan kautta, sitä hartaammin oli
apu hankittava myöskin pyhiinvaelluksilla. Yleensä sairaaloisessa
hengellisessä mielentilassa syntyi tästäkin ajoittain varsinainen
tauti. Kysymyksessä oli vaan, missä oli löydettävä pyhin ja siis
tehokkain paikka. Rooma se kyllä oli, mutta sinne toki ei monikaan
voinut vaeltaa. Jokainen pappi koetti saada oman kirkkonsa erittäin
pyhäksi tunnustetuksi, ja kokoeli sitä varten yhä merkillisempiä
jäännöksiä. Keinot olivat monenmoiset. Yksi esimerkki vaan. Messussa
kohotti pappi ehtoollisleivän (monstransin) kansan katseltavaksi ja
palveltavaksi, jolloin leipä muuttui Kristuksen todelliseksi lihaksi
ja vereksi. Se oli kuitenkin uskoa siihen mitä ei näe. Mutta eräässä
Brandenburgin pienessä kaupungissa Wilsnachissa oli tapahtunut se
ihme, että leipä oikein ihmisten nähden muuttui veriseksi lihaksi.
Paikan erityinen pyhyys oli sillä taattu, joten siitä tuli sangen
käyty vaelluspaikka. Yhtä vähän kuin voimme löytää syyn, miksi raivoo
milloin mikäkin tauti, yhtä vähän voimme tyydyttävästi selittää
henkisten tautien syitä. Vuonna 1475 puhkesi semmoinen äkkiarvaamatta
Saksassa ja kasvoi valtaavaksi liikkeeksi. Elävästi kuvaa sitä
samanaikuinen saksalainen kronikoitsija Konrad Stolle. Hän kertoo,
kuinka semminkin Thyringenin, Frankenin ja Hessenin maakunnissa suvella
1475 nuoria ihmisiä kahdeksan vuoden ikäisistä saakka vanhempien
ja isäntien tietämättä kokoontui parinsadan suuriin joukkoihin
ja lähtivät laulaen matkaan, punanen risti edellä, vaeltaaksensa
"pyhän veren" luo Wilsnachissa. Siinä ei auttanut äitien kiellot ja
rukoukset, ja jos lähteviä väkivallalla pidätettiin, joutuivat he
raivoon ja sairastuivat. Sinänsä lähtivät he ilman rahaa, kerjäten
ruokaa armeliailta ihmisiltä. Joukot paisuivat matkalla ja tauti
levisi leviämistään. Äidit jättivät pienet lapsensa, palvelijat
isäntänsä, tietämättä mihin oikeastaan mentiin, voittamattoman halun
pakottamina. Kaupunkien täytyi vihdoin sulkea heiltä porttinsa
eikä muu kuin joukkokuolema, joka syntyi tavattoman suurissa ja
huonosti varustetuissa ihmislaumoissa, saanut villitystä ehkäistyksi.
Tämänlaisia joukkokulkueita tapahtui tuon tuostakin mihin milloinkin,
kuten esim. "mustan jumalan äidin" luo Altottingissä 1489, "pyhän
veren" luo Sternbergissä 1492, vieläpä 1500 "pyhän Annan pään" luo
Dyrenissä.
Näin vei hengellinen nälkä ihmisiä suoranaiseen raivoon. Mutta
tässä paksussa pimeydessä pilkisti kuitenkin jokunen valonsädekin.
Varsinaisia terveitä hengellisiä herätyksiä tapahtui aika ajoin
kirkon ulkopuolella. Semmoinen oli se herätys etelä-Ranskassa, joka
sai alkunsa Albigeois'en kylässä 12:nen vuosisadan lopulla. Siihen
liittyneet ovat tunnetut yleensä Albigensien nimellä. Valtio ja
kirkko käytti kaikkia keinojansa näiden hiljaisten kristittyjen
kukistamiseksi, edellinen vainoten heitä leppymättömillä sodilla,
jälkimäinen asettamalla varsinaisen tuomiolaitoksen, inkvisitsioonin
nimellä, urkkimaan kerettiläisyyttä ja hävittämään kerettiläisiä
kidutuksella ja polttorovioilla. Inkvisitsioonin ilkityöt täyttävät
ihmiskunnan historian mustimpia lehtiä ja satatuhansittain luetaan
sen uhreja. Mutta valtion miekka vaikka liittyneenä kirkon
kerettiläisrovioihin ei pysty tukehuttamaan Herran henkeä, missä
se todellakin on saanut jalansijaa ihmissydämmessä. Marttyyrien
veri on se, joka kostuttaa Herran kylvämää siementä ja tekee sen
hedelmälliseksi. Vielä tänä päivänäkin elää Albigensien jälkeläisiä
Piemontin vuorilaaksoissa Valdensien nimellä.
Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla nousi paavikirkon
väärinkäytöksiä, myöskin pappien naimattomuutta, vastustamaan Oxfordin
yliopiston professori Juhana Wiclif. Hän vaikutti ei ainoastaan
opettajana vaan antoipa hän 1376 itse parlamenttiin memoriaalin
kirkon "antikristillisyydestä". Paavi sai häntä vastaan aikaan
oikeudenkäynnin, mutta sekä yliopisto että kansa kannatti Wiclifiä
siksi lujasti, ettei rohjettu häntä langettaa harhauskoisena. Siitä
huolimatta jatkoivat munkit ja papit taistelua, ja saivat vihdoin
Lontoon yliopiston julistamaan hänen oppinsa vääräksi. Mutta sekään
ei auttanut. Wiclif pysyi kuolemaansa saakka 1384 pappisvirassa
jopa käänsi raamatun englanniksi. Konstanzin kirkolliskokous 1428
vihdoin vahvisti Lontoon yliopiston tuomion ja purkasi voimattoman
vihansa polttamalla Wiclifin luut. Hänen oppilaitaan, joita
sanottiin Lollardeiksi, koetettiin kirkon tunnetun tavan mukaan
hävittää, mutta vielä reformatsioonin aikana oli heistä tuntuvia
jälkiä ainakin yksityisissä perheissä. Tosikristityitä, vaikka
eivät suoranaisesti nousseetkaan kirkon harhaoppia vastaan, oli
itse kirkonkin helmassa. Mainitsemme niistä ainoastaan n.s.
mystikoihin kuuluvat dominikaanimunkit Eckartin ja Taulerin, hartaasti
uskonnollisina miehinä, joiden opin mukaan kristityn tulee hiljaisessa
miettimisessä sulautua jumaluuteen, kuollen omasta itsestänsä ja
koko aistimaailmasta, omistaaksensa siten korkeimman hyvän, itse
Jumalan. Tauler vaikutti tuntuvasti Lutheriin, joka myös julkaisi
samaan suuntaan kuuluvan tuntemattoman papin kirjoittaman "Saksalaisen
teologiian". Mystikot lukuisine oppilaineen olivat nekin jonakuna
terveellisenä suolana, vaikka eivät ajatelleet kirkon puhdistamista
eivätkä siihen kyenneet.
Mutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se
menee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen
talonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin. Hän opiskeli Pragin
yliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon.
Semmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin
kirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät
Hussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat
ei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta
kirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti
häntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin
"interdiktiin", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään
kirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss
muutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä
lukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike
levisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja
tuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen
kuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli
antanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta
Huss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala,
paavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon
omatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin,
joka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne
polttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen,
johon eivät pysty. Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta
hengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja
kauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä
kiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa,
kuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu
polttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan
tukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen
uskonvapaus, muun muassa kalkin nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo
oli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan,
voimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin
elävät pienenä seurakuntana "Böhmiläisten veljesten" nimellä.
Siten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä
kirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse
perusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset.
Kansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut
vanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen.
Jumaluusoppi yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat
lopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi
yksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi
järjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla
kreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko
oli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä
oli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli
kokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi
muodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin
skolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki
hengelliset kysymykset.
Mutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen
kansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan
uusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä,
yhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli
säätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet,
joita yleensä sanottiin "humanisteiksi", harrastivat etenkin vanhojen
kielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan
raittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän
luonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita,
pappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan
halveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet
löytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman
muka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli
heidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien
siveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle
syvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se
voi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin
(eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat
opit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta
syvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin
historiassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan
Saksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla,
hieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia
väärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas,
ja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin
puolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä
oli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta
hän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden.
Samoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon
helmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he
toimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö.
Ainoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin
kuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se
satakertaisen hedelmän.
Näin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista
vuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa,
tiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi
isänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan
tupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut
oloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli
kyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla
tuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus
sen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan,
missä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat
ja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.
Kun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten
muuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa
uusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden
uusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman
maailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa
huipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen
tehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa
sovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien
täytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta,
kantavan kalastajan edessä.
Uusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi.
Historiallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea
ulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli
täyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan
ja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan
hengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien
välikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen
kunniansa hämmentyisi.
Pakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit eivät voi olla nauramatta
katsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa
Romassa "pyhän isän" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien
hurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä "isän" että hänen ympäristönsä
pyhyydelle. Uusi Babeli oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala
katsoi hyväksi lähettää viikatteensa.