Tämä sähkösanoma liikutti minua erikoisesti. Se toi mieleen nuo rakkaat
vuodet tuolla kaukana selkosten takana. Se loihti silmieni eteen
kansan, nuo yksinkertaiset, sydämelliset luonnonlapset, joiden parissa
olin suurimman osan elämääni elänyt. He tekivät saaveja ja pyttyjä ja
jokainen astia, joka heidän käsistään syntyi, oli kuin joku taikaesine
»Tuhannen ja yhden yön» saduista.
Illalla kerääntyi luoksemme suuri joukko vieraita. Pieni taloni täyttyi
kokonaan. Soittokunta oli ottanut torvet mukaansa ja kajahutti illan
kuluessa kappaleen toisensa jälkeen. Minäkin innostuin: otin okarinoni
ja lurittelin mukana. Soittokoneeni vieno ääni hukkui kokonaan torvien
pauhuun, mutta sittenkin tuntui hauskalta soittaa yhdessä.
Myös runoilijaystäväni Jouko Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu
olivat kunnioittaneet läsnäolollaan juhlapäivääni. Näiden veljien
parissa aukeni minulle taas runouden kultainen maailma. Saivatpa
vieraani illan kuluessa kuulla monta nerokasta sanaa ja säkenöivää
sukkeluutta. Varsinkin Jouko Touko on mestari tällä alalla. Me panimme
toimeen pienen »miekkailunäytännön», jossa säilinä olivat sanat ja
käsivarsien joustavuutta vastasi hengen voima. Kuulijat pidättivät
hengitystään. Jos Jouko Touko käytteli »sapeliaan» taitavasti,
tehden »terssit» ja »kvartit» kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, en
minäkään antanut perään, vaan heilutin kalpaani tuimasti. Taisinpa
välistä lyödä aseen vastustajani kädestä, koska kuulijat toisinaan
remahtivat isoon nauruun. Jouko Touko väitti minun rikkovan »pelin»
sääntöjä ja vastaavan satiiriin paksulla burleskilla. »Samanlaiset
aseet, samanlaiset aseet, rakas veljeni Aatami!» huudahteli hän. »Ei
saa käyttää moukaria, silloinkuin toisella on aseenaan hienonhieno
ferraralainen.» Mitä sovinnollisimmassa hengessä me jatkoimme
»miekkailuamme», kunnes Jouko Touko viimein huudahti:
»No, olkoon menneeksi! Tunnustan itseni voitetuksi. Mutta sinä et
saanut sitä aikaan rehellisellä pelillä. Sinä kamppasit!»
Seurasi yleinen nauru. Jouko Touko nousi seisomaan, viittasi
soittajille viereiseen huoneeseen ja huusi:
»No sitten 'Porilainen' soimaan tämän taistelun kunniaksi!» Ja »Porin
marssin» kaikuessa me marssimme kahvipöytään.
Kahvin juonnin aikana nousi Rietin-Kaapo puhumaan.
»Arvoisat juhlavieraat!» aloitti hän. »Minä puhun nyt talon isännälle,
koska kerran on hänen merkkipäivänsä.
»Oli suuri hetki taivaassa: luotiin runoilijoitten sieluja. Jumala
seisoi ylinnä ja hänen alapuolellaan lukemattomat enkelijoukot. Ja
Jumala puhui: 'Maan lasten osa on tukala ja raskas. Me lähetämme
heille lohduttajia, jotka sanoillaan rohkaisevat ja virvoittavat
heitä.' Ja Jumala puhalsi kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan
hohtavaa kupukattoa liiteli valkea kyyhkynen, jolla oli punainen,
läpikuultava nokka. 'Se on Dante Allighieri', sanoi Jumala, 'vaikka
maan päällä hänelle riittää vain etunimensä. Hän tulee olemaan kuuluisa
kautta aikojen ja monen ihmislapsen povesta on kohoava huokaus hänen
liikuttavan rakkautensa vuoksi Beatriceen'.»
»Mutta — sinähän aioit puhua talon isännälle», keskeytti Jouko Touko,
ollen närkästyvinään sen johdosta, että minulle omistetussa puheessa
mainittiin kuuluisan Danten nimi.
»Odota, odota... se tulee, jahka kerkiää», rauhoitti Rietin-Kaapo häntä
ja jatkoi:
»... Ja Jumala puhalsi uudestaan kämmenensä pohjaan ja kyyhkysiä
valkeita ja kirjavia lenteli kohti taivaan kirkasta kupukattoa. Ne
tuijailivat siellä kauniissa kaarissa ja niiden moniääninen kuherrus
kantautui enkelien korviin kaukaisena kuin metsäpuron solina. Niiden
joukossa herätti erikoisesti huomiota yksi: sillä oli musta korpin
nokka...»
»Se olet sinä», keskeytti Jouko Touko taas, viitaten minuun.
»... Ja Jumala sanoi: ’Se on veli Giovanni...’»
Jouko Touon suu revähti selälleen ja hän purskahti nauruun.
»En minä tarkoita tätä meidän Veli Giovannia, joka kirjoittaa
puolikuntoisia vitsejä», suuttui Rietin-Kaapo. »Anna sinä minun puhua
rauhassa loppuun saakka.»
»... 'Se on veli Giovanni... Giovanni Boccaccio, joka tulee kuuluisaksi
mustasta nokastaan, sillä siitä nokasta voi odottaa mitä hyvänsä.’»
Tässä Rietin-Kaapo pysähtyi ja katseli hajamielisenä seinäpaperien
kirjavia kuvioita. Me huomasimme, että hän oli hienossa »tuulessa» ja
odotimme, mihin hän oikeastaan tähtäsi.
»Joo... siitä nokasta voi odottaa mitä tahansa», sanoi Jouko Touko ja
maisteli kahviaan, johon hän ilmeisesti oli sekoittanut jotakin.
Rietin-Kaapo havahtui. Hän pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ja jatkoi:
»... Taas puhalsi Jumala kämmenensä pohjaan ja katso: kohti taivaan
kupukattoa liiteli ihmeellinen lintu. Sillä oli valkoisen kyyhkysen
ruumis, peltovariksen pää ja — haukan kynnet. Ja Jumala sanoi: ’Se on
Aadam Kuczkowski... tavallisesti Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu. Häntä ei
tule kukaan oksalta pudottamaan...»
»Katso, katso, jopa rupesi herjaamaan», keskeytti Jouko Touko taas.
Mutta minä hillitsin häntä ja kehoitin Rietin-Kaapoa jatkamaan.
»... Ja Jumala asetti runoilijoiden sielut kultaisiin häkkeihin
taivaan perähyllylle ja meni toiseen huoneeseen. Ja enkelit rupesivat
syöttämään lintuja ambrosiapalasilla. Mutta — Aadam Kuczkowskille
he antoivat seitsemän kertaa enemmän kuin muille, sillä he olivat
mielistyneet häneen.»
Rietin-Kaapo kohotti kuppinsa.
»Toivoakseni arvoisa herrasväki ymmärtää vertauksen ja yhtyy siihen
maljaan, jonka päivän sankarin kunniaksi juon. Eläköön runoilija Aadam
Kuczkowski — Aatami Kuuskoskeksi kutsuttu!»
Kajahti huikea eläköön-huuto. Innostuneimmat sieppasivat nojatuolin,
istuttivat minut siihen ja juhlamarssin kaikuessa kantoivat minua
ympäri huonetta suosionosoitusten jatkuessa.
Minä riemuitsin hengessäni. Tämä oli ensi kerta, jolloin minulle
osoitettiin julkisesti kunniaa runoilijana. Näillä veljilläni, jotka
hikoilivat tuolini alla, oli uskoa tulevaisuuteen; he näkivät aikojen
taa. Ja kun he eivät voineet muuttaa olevia oloja, tahtoivat he edes
tällä tavalla osoittaa, että he puolestaan antoivat arvon työlleni. He
kantoivat olkapäillään Suomen runouden tulevaisuutta.
Mitä herttaisimman tunnelman vallitessa kului ilta. Ei yksikään
soraääni häirinnyt sitä, jollen ota huomioon, että minua kesken kaiken
käytiin hakemassa muuatta tappelevaa avioparia asettamaan. Mutta
Rietin-Kaapo ehätti väliin ja huusi hakijalle:
»Nyt on Runon juhla emmekä me salli, että sitä proosalla häiritään!»
Hän oli vahvasti »hyvällä tuulella» — mistä lie saanutkin. Meidän
puolestamme ei oltu väkeviä tarjottu. Mutta — minä olin kiitollinen
Rietin-Kaapolle, että hän niin uljaasti puolusti Runotarta keskellä
harmaata arkipäiväisyyttä.
Ilonpitoa jatkui myöhään yöhön. Kello kaksitoista läksivät soittajat
pois, soitettuaan läksiäisiksi »Kolmikymmenvuotisen sodan marssin».
Useimmat vieraat seurasivat soittokunnan esimerkkiä. Mutta minä, Jouko
Touko, Rietin-Kaapo ja Kalle Nousu istuimme pikkutunneille saakka ja
silloin minä sain tietää, mistä heidän hyvätuulensa oli kotoisin:
heillä oli jokaisella pienet »taskumatit» ja niistä he olivat illan
kuluessa maistelleet. Ilmankos he silloin tällöin pistäytyivätkin
ulkona. Minäkin sain pienen »herneen» ja me keskustelimme korkeista
asioista. Kalle Nousu, joka koko illan oli istunut vaiti, avasi nyt
ensi kerran suunsa ja esitti, että toimittaisimme jouluksi albumin
nimeltä »Lasinpuhaltajat». Siihen yhdyimme yksimielisesti. Jokainen
otti kirjoittaakseen määrätyn osan ja kättä päälle lyöden me erosimme.