MINÄ TÄYTÄN VIISIKYMMENTÄ VUOTTA JA JOUDUN SUURENMOISTEN
KUNNIANOSOITUSTEN ESINEEKSI.
Kuivalassa oli kulunut jo viisi vuotta. Läheni minun viideskymmenes
syntymäpäiväni.
Olin kuullut kylällä, että minua aiottaisiin juhlia. Sen johdosta
rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä: lähteäkö matkalle siksi
päiväksi vai jäädäkö kotiin. Santra kehoitti jäämään.
Niistä hymyilevistä, puolittain salaperäisistä katseista, joita
edellisinä päivinä olin saanut osakseni, arvasin, että jotakin
erinomaista oli tulossa.
Valkeni syyskuun 13. päivä, vaikeni kauniina ja kirkkaana. Omenapuut
olivat hedelmiä täynnä. Niiden punaiset kyljet paistoivat ikkunaani.
»Kypsiä», ajattelin minä ja tunsin mieleni haikeaksi.
Mutta kauan en ennättänyt surullisia ajatuksiani hautoa, ennenkuin
ikkunani alla törähti: kauppalan torvisoittokunta siellä puhalsi
juhlamarssia. Avasin ikkunan ja kuuntelin soiton säveleitä, loikoen
mukavasti vuoteellani. Kerran sai tunnustusta Aatami Kuuskoskikin,
mutta ei sen vuoksi, mitä hän oli maailmassa tehnyt, vaan sen vuoksi,
että täytti vissin määrän vuosia.
Vedin takin päälleni ja menin ikkunaan kiittämään. Pyysin soittokuntaa
tulemaan illalla kahville.
Soittokunnan jälkeen tuli kauppalan sekakuoro kanttorin johdolla. He
lauloivat muutamia isänmaallisia lauluja ja sitten kanttori kohotti
minulle kolmikertaisen eläköön-huudon.
Heidätkin kutsuin kahville ja ryhdyin pukeutumaan. Olin laitattanut
uuden sakettipuvun, ensimmäisen eläessäni. Sen vedin nyt juhlapäivän
kunniaksi ylleni.
Alkoi tulvia lähetystöjä ja onnittelijoita. Ensimmäisenä saapui
kauppalan hallituksen lähetystö, hallituksen puheenjohtaja etunenässä.
He jättivät minulle hopeiset kirjoitusneuvot ynnä kauniin adressin,
jossa kauppalan hallitus kiitti minua hyvin suoritetusta työstä
järjestysvallan palveluksessa. Olin saanutkin virka-alueellani aikaan
mallikelpoisen komennon, kiitos tarmokkaitten toimenpiteitteni.
Sitten seurasivat palokunnan, nuorisoseuran, kirkkohallintokunnan
ja köyhäinhoitolautakunnan lähetystöt, jotka kukin valituin sanoin
esiintoivat onnittelunsa merkkipäiväni johdosta.
Mutta kaikkein uljaimmin esiintyi poliisien lähetystö. Konstaapeli
Tuppurainen, tukka sileäksi kammattuna, piti puheen, jossa hän
erikoisesti huomautti minun äskettäin julkaisemastani »Poliisimiehen
katekismuksesta». Sen avulla kävi nyt päinsä — sanoi hän — kasvattaa
ei ainoastaan Kuivalan vaan myös koko valtakunnan poliisimiehiä. Sillä
sivistyneistä, tehtävänsä tasalla olevista poliiseista oli meidän
maassamme kauan vallinnut puute.
Niin hyvin kuin konstaapeli Tuppurainen puhuikin, koski minuun hiukan
tuo viittaus »Poliisimiehen katekismukseen». Olihan se toistaiseksi
ainoa kirjallinen tuote, jonka oli onnistunut nähdä päivänvalo. Mutta
— niin ansiokas kuin se alallaan onkin — suretti minua kuitenkin, että
»Runoryijy» ynnä monet muut teokseni kellastuivat pöytälaatikossani.
Niille en ollut onnistunut raivaamaan tietä suureen maailmaan.
Mutta — nyt ei ollut aikaa murheellisiin mietteisiin. Täytyi olla
valmis vastaamaan niihin moniin onnitteluihin ja puheisiin, joita
päivän kuluessa tulvi osakseni. Rautatieläisetkin lähettivät
oman lähetystönsä asemapäällikkö Klerck'in johdolla. Hän kiitti
minua hyvästä järjestyksestä, jonka asema-alueella olin saanut
aikaan. Kuivala oli nimittäin ennen ollut viinankuljetuksen ja
-myynnin luvattuja maita. Ruotsalaisesta naapuripitäjästä tulvaava
väkijuomavuo oli Kuivalan kautta uurtanut yhden suurimpia uomiaan.
Kauppala ei siis tässä suhteessa yhtään vastannut nimeään. Kun
minä otin haltuuni nimismiehenviran, ryhdyin tarmolla taistelemaan
viinankuljettajia vastaan ja sain loppujen lopuksi paikkakunnan
puhdistetuksi. Yksi päänäyttämöitä, jolla Bakkuksen palvelijat olivat
ennen vierailunäytäntöjänsä antaneet, oli juuri rautatieasema.
Tämän näyttämön valloitin minä poliisieni kanssa muutamalla
reippaalla otteella. Viiteen vuoteen ei tällä »näyttämöllä» oltu nyt
esitetty muita »kappaleita», kuin mitä laki ja asetukset sallivat.
Kiitollisuuden tästä puhdistustyöstä toi nyt asemapäällikkö puheessaan
julki.
Hän esiintyi mitä miellyttävimmin. Ne kauniit käänteet, joilla hän
sanansa ohjasi uusille raiteille sen mukaan kuin ajatus vaati,
osoittivat, että hän oli perehtynyt puhetaidon salaisuuksiin. Hän
esiintyi tässä yhtä varmana kuin virkapaikallaan asemalaiturilla, missä
junat tottelevat hänen käden viittaustaan. Eikä hänen puheensa ollut
runollisiakaan käänteitä vailla. Puheensa lopussa hän nim. huomautti,
että heillä, asemanvirkailijoilla, oli vielä erityinen syy kiittää
minua.
»Siitä saakka kuin Te, herra nimismies, olette paikkakunnalle tullut,
olemme me, rautatievirkamiehet, tunteneet uuden elämän sykähtelevän
ympärillämme. Teidän lukuisat vierailunne asemakonttorissa ovat olleet
omiaan opastamaan meitä sen ehtymättömän lähteen partaalle, jonka nimi
on Runous. Lennokkailla puheillanne ja aina sytyttävällä olemuksellanne
olette Te saanut runollisuuden kukkimaan huoneessa, jossa sitä ennen
edusti vain lennätinkoneen yksitoikkoinen naputus. Samalla kuin
me onnittelemme nimismies Aatami Kuuskoskea, onnittelemille myös
runoilijaa, joka edelläesitetyllä tavalla on valanut runouden hohteen
rahtikirjoja ja tariffitaulukkoja täynnä olevien työpöytiemme ylle.»
Kyyneleet olivat kohonneet silmiini asemapäällikön puheen aikana.
Oliko todellakin niin, että olin onnistunut huojentamaan veljieni
vaivoja runouden avulla? Silloin en kadu niitä hetkiä, jolloin olen
asemakonttorissa runojani esittänyt. Huomasin, että taiteen ja
kauneuden kaipuu oli rautatieläistenkin joukossa suuri. Kuinka väärin
ihminen lähimmäistään tuomitsee. Olin pitänyt näitä miehiä tavallisina
virkamiessieluina ja nyt he esiintyivät edessäni taiteen temppelin ovea
kolkuttavina pyhiinvaeltajina.
Kiitin asemapäällikköä lämpimästi. Lausuin iloni sen johdosta,
että runous, joka ei kustantajille kelvannut, oli osoittautunut
hedelmääkantavaksi elämän suuressa Saharan erämaassa, jollainen
Kuivalan asemakonttorikin omalta pieneltä osaltaan oli.
Minun on mahdoton kertoa kaikista niistä hyvistä sanoista, joita
syntymäpäiväni kuluessa sain osakseni. Maaherra kirjoitti kirjeen,
Teofilus Tiennäyttäjä lähetti runopukuisen tervehdyksen, ystävät
Perä-Pohjolasta onnittelivat sähkösanomilla. Yksin maatalousseurakin
muisti minua, Koska sen sähkösanoma oli hiukan erikoinen, jäljennän sen
tähän:
»Aadam Kuuskoski
Kuivala
Muistaen työtänne Perä-Pohjolan maatalousseuran
hyväksi lähetämme sydämellisen onnittelumme
Runon kylvö kasvaa.