MINÄ KIMPPUAN KÄSIKIRJOITUKSENI JA VIEN NE ULLAKOLLE. OTAN KÄYTÄNTÖÖN
ESI-ISIENI NIMEN.
Ensimmäinen ja viimeinen kirjallinen yritys, jossa muiden kanssa
olen ollut mukana, on joulualbumi »Lasinpuhaltajat». Se onnistui yli
odotusten, sai hyvät arvostelut ja vielä paremman menekin.
Minä olin julkaissut siinä kolme runoa, yhden suorasanaisen kertomuksen
ja pienen yksinäytöksisen näytelmän. Arvostelija kiitti kertomustani,
moitiskeli runojani ja oli näytelmäkappaleesta sitä mieltä, että
siinä olisi aihetta pitempään draamaan, mutta että se nyt vielä oli
luonnosasteella. Sellaiseksi sen itsekin olin arvioinnut, mutta kun
toverini olivat sen hyväksyneet, olin antanut sen mennä.
»Lasinpuhaltajat» oli joulun kysytyimpiä kirjoja. Sitä myytiin
kokonaista kolme painosta ja me paikkasimme kintaamme koko hyvin.
Arvostelu lausui toivomuksenaan, että albumi vastakin julkaistaisiin.
Toverini tekivät asiasta päätöksen. Mutta — kumma kyllä — minua he
eivät ole sen koommin mukaansa pyytäneet enkä minä ole viitsinyt
tunkeutua. He toimittavat sitä nyt kolmisin ja ansaitsevat sievät rahat
joka jouluksi.
Mutta — en tahdo olla kateellinen. Olen liian paljon nähnyt maailmaa ja
kokenut elämää voidakseni olla matalamielinen.
Sen perästä en ole enää yrittänyt. Olen antautunut lopullisesti.
Rietin-Kaapo oli ilmeisesti ampunut yli maalin sanoessaan, ettei minua
tultaisi oksalta pudottamaan. Se on tapahtunut — ainakin mitä runojen
kirjoittamiseen tulee.
Lapsia ei Jumala ole meille suonut. Poika, josta piti tulla nimeni
kantaja, kuoli pois. Mutta ehkä tarkoituksena on ollutkin, että
kirjalliset työni täyttäisivät sen tehtävän, joka kuuluu jälkeläisille:
viedä kantaisän nimi polvesta polveen. Minun avioliittoni rouva Muusan
kanssa on nim. ollut sangen hedelmällinen. Kun lasken »perilliset»
yksitellen, päädyn täyteen tusinaan.
Siinä ne ovat pöydälläni nuo rakkaat teokset, joiden kirjoittamisessa
vuodet ovat vierineet. »Runoryijy», esikoinen, on niistä minulle
rakkain. Sitä selaillessani valtaa minut vieläkin sama aistihurmio,
jota runojen syntyhetkellä tunsin. Se on saanut seurakseen »Tuomion
vaa'an», joka sisältää käräjärunoja. Tukevaa työtä sekin, mutta —
käytyään kaikkien kustantajien luona — on se palannut kuin Nooan kyyhky
löytämättä istuinpuuta. Milloin olemme Suomen kirjallisessa keväässä
päässeet niin pitkälle, että minun teoksiini voidaan sovelluttaa pyhän
kirjan sanat: »Ja kyyhkynen ei enää palannut»? Siihen mahtanee kulua
aikaa. Mutta — mitäpäs siitä. »Arkissa» on hyvä olla ja minä uskon,
että teoksenikin parhaiten viihtyvät pöytälaatikossani. Se on se
kyyhkyslakka, johon ne maailmalla matkailtuaan ovat aina säännöllisesti
palanneet.
Katselen käsikirjoituspinkkojani. Toiset niistä ovat paksuja kuin
raamattu, toiset ohuempia. Runoteoksia minulla on kaikkiaan seitsemän.
Olen nim. jakanut »Rippeet» neljään osaan — sata runoa kussakin. Olen
löytänyt niille kauniit ja sattuvat nimet: »Jänkäkukkia», »Kiveliön
kulkija», »Lemmen liekki» ja »Honkaholvistosta». Näissä uusissa asuissa
ne ovat tehneet uuden kiertomatkansa kustantajien luona, niianneet
kauniisti ja hymyilleet herttaisesti, mutta turhaan. Ainoastaan
»Lemmen liekki» oli kerran sytyttää erään nuoren maisterin, joka
oli tullut kustannusosakeyhtiö »Apollon» johtajaksi. Hän oli vasta
mennyt kihloihin ja eli siis siinä sieluntilassa, jolloin lemmenlaulut
herättävät sydämen hienoimmat kielet soimaan. Mutta — hänessäkin oli
liian paljon kustantajaa: hän ryhtyi repostelemaan ja arvostelemaan.
Hän vaati puolet runoista poistettavaksi ja esitti sitäpaitsi suuren
joukon korjauksia. Hyväntahtoisuudessaan hän oli jo lyijykynällä käynyt
runojeni kimppuun, siten antaakseen minulle »suuntaviivoja», — kuten
hän kirjoitti. Mutta minä nauroin mokomille »korjauksille» ja kirjoitin
vastaan, että »lempikin on moninainen, toisilla tulisempi, toisilla
viileämpi». Siitä hän mahtoi närkästyä, koska ei vastannut mitään. Hän
otti itseensä, arvellen minun salakavalasti viitanneen hänen omaan
suhteeseensa.
»Kiveliökertomuksillani» olisi myös ollut mahdollisuuksia nähdä
päivänvalo, jos olisin taipunut kustantajien ehdottamiin korjauksiin.
Mutta ne tuntuivat mahdottomilta. Sain sen käsityksen, että minua
vaadittiin aseineni antautumaan. Saahan linnoitusta komentava kenraali
upseereineen pitää miekkansa. Mutta — minulta tahdottiin riistää
säiläkin kädestä. Tarkoitan sitä erikoista, ytimekästä Perä-Pohjolan
kieltä, jota olen teoksissani viljellyt. »Ei», ajattelin, »ennemmin
seison ja kaadun kunnialla kuin rupean välipuheille mokomien
'muonitusmestareiden' kanssa.»
Näytelmäkappaleitani olen tarjonnut sekä teattereille että
kustantajille, mutta yhtä huonolla tuloksella. Milloin olisi pitänyt
muuttaa repliikkejä, milloin tehdä ylioppilaasta talonpoika. »Ei»,
ajattelin minä, »kun kerran olen herran kouluuttanut, niin vaadin, että
hänen on annettava lyyransa pitää.»
Henkivakuutusrunoille olen antanut nimen: »Valkoisen lipun kantaja».
Tällä nimellä ovat nekin tehneet vaelluksensa eri kustantajien luona,
mutta joutuneet täydelliselle väärinkäsitykselle alttiiksi. »Valkoinen
lippu» tulkittiin antautumisen merkiksi minun puoleltani t.s., että
minun olisi jälleen ollut alistuttava heidän neuvoihinsa. »Ei, hyvät
herrat», olen minä kirjoittanut heille, »antautuminen tarkoitti teitä.
Sillä — ennen pitkää te joudutte kuitenkin kapituleeraamaan, mutta
silloin sanelen rauhanehdot minä!»
Nyt ne ovat tuossa pöydälläni järjestyksessä kaikki, »Runoryijy»
päällimmäisenä. Minä olen kimpunnut ne yhteen kasaan ja kirjoittanut
päälle »Runoilija Aatami Kuuskosken kirjallinen testamentti». Minä aion
kantaa ne ullakolle. Siellä on vanha isävainajan aikuinen matka-arkku.
Se tulee toistaiseksi olemaan niiden asuntona. Vielä syntymätön
sukupolvi löytää ne kerran sieltä ja tekee minulle sen oikeuden, jota
nykyjään elävältä olen turhaan odottanut.
Sillä: kerjätä minun ei sovi! Tunnen olevani suvereeni hengen
valtakunnassa ja suvereeneilla on omat traditsiooniin perustuvat
tapansa.
Minä menen hautaan nimismies Aadam Kuczkowskina — sillä olen nyt
ottanut käytäntöön esi-isieni nimen — mutta jokin tuleva kevät, jolloin
»taas lähtevät järvistä talviset jäät
ja kiesikin maasta jo sulaa»,
herättää minut eloon runoilija Aatami Kuuskoskena. Sillä niin paljon
tunnustan olevani kansalliselle liikkeelle tässä maassa velkaa,
että tuon verran kansallistutan nimeäni runoilijana. Sen ovat kyllä
kustantajat havainneet, sillä jokaisessa käsikirjoituksessa olen
käyttänyt viimeksimainittua nimeä, jota suurimman osan elämääni olen
myös yksityishenkilönä kantanut.
Olen nyt suorittanut viimeisen kirjallisen työni: olen kirjoittanut
elämäkertani. Tunnen sen tehtyäni itseni melkein tyytyväiseksi, sillä
saahan Suomen kansa nyt tietää, millainen on ollut runoilija Aatami
Kuuskosken elämä. Olen käsitellyt vain käänteentekeviä tapauksia
elämäni varrelta ja kuvannut etupäässä runoilijakutsumustani. Sillä
jokaiseen työhön, jonka Elämä on käteeni antanut, olen suhtautunut
runoilijana. Siinä on elämäni erikoisuus. Luulen siis — lukuisista
syrjähypyistä huolimatta — lukijalle osoittaneeni omaavani jalon
keskityksen taidon.
Sillä — vaikka nyt olen lakannut kirjoittamasta, katson runoilijatyöni
sittenkin elämäni päätehtäväksi. Nimismiehenvirka kuuluu kuolevaisille:
— sen vuoksi ei jälkimaailma tule minua muistamaan. Runoilijan työ
kuuluu kuolemattomille t.s. hän itse kuolee, mutta hänen työnsä elää.
Tässä lujassa uskossa lasken kynän kädestäni.
Ja mitä sanoisin lopuksi?
Olen kärsinyt, olen taistellut, olen iskuja saanut ja itkenyt. Mutta
siitä huolimatta
kannan ma pystyssä hopeisen pään
ja otsani kirkkaana näytän.
Ajast' aikojen taakse, ah, yksin mä nään,
tulevaisten ma toivehet täytän!