MINÄ TUTUSTUN KIRKKOHERRA TEOFILUS TIENNÄYTTÄJÄÄN JA SOLMIN
VELJESLIITON HÄNEN KANSSAAN.
Olen elämäkertani kuluessa useamman kerran maininnut kirkkoherra
Teofilus Tiennäyttäjästä ja varmaankin tehnyt lukijan uteliaaksi.
Pitkin matkaa lienee myös käynyt selville, että hän on minun elämässäni
ollut verrattain tärkeä tekijä, koskapa tavan takaa olen häneen
viitannut. Eikä lukija tässä erehdykään; asianlaita on niin. Tämä
omituinen mies on nim. yksi niitä harvoja, joka on parhaiten ymmärtänyt
minun sielunelämääni.
Ei sen vuoksi, että hän runoilijana olisi mikään etevä. Päinvastoin
minun täytyy — koska kerran edessäni on valkoinen paperiarkki, jonka
runoilijaveljeni Jouko Touko kerran määritteli »kauhistuttavaksi
kappaleeksi taivaankannen alla» — totuudessa pysyäkseni todeta, että
hän runoilijana oikeastaan on heikonpuoleinen. Olen nim. lukenut hänen
runovihkosensa ja minun täytyy sanoa, että ne ovat mitä viheliäisintä
sekasotkua estetiikasta, filosofiasta ja teologiasta — jos ne nyt ovat
sitäkään. Vai mitä arvoisa lukija arvelee esim. tällaisesta palasesta,
joka löytyy hänen »Aatamin omena»-nimisessä kokoelmassaan:
»Oi, Aadam, mikä onni olikaan,
ett' tarttui kurkkuhan tuo sinun palas!
Nyt juomalla sen koitan saada alas,
mut aina löydän sen taas paikaltaan!»
Ensinnäkin — tämä on sangen omituinen säkeistö pappismiehen
kirjoittamaksi. Laskea leikkiä raamatun omenasta ja ylistää sen
kustannuksella juopottelua — näin kieltolain aikana. Sillä, mitenkä
tätä muutenkaan voisi tulkita. (Selvyyden vuoksi sanottakoon, että on
suuri ero »runoilijaryypyn ja juopottelun välillä.)
Ja toiseksi: verrata runoudessa sitä pientä, siroa, punaposkista
omenaa, jonka Eeva ojensi Aadamille, miehen kurkunpäähän — vaikka kansa
kömpelyydessään kyllä tuota vertausta käyttääkin — on luvalla sanoen
epäesteettistä. Omena ja anatomia ovat silloin kovin kovakouraisesti
pakotetut naapureiksi toistensa kanssa.
Ja kolmanneksi: mistä jumaluusopillisesta lähteestä ystäväni Teofilus
on saanut sen tiedon, että omena tarttui Aadamin kurkkuun? Mahtoikohan
Kuivalan seurakunta ollakaan niin kovin väärässä, syyttäessään
kirkkoherraansa harhaoppiseksi?
Ja sellaista on tämän omituisen papin »runous» kauttaaltaan. Täynnä
ajatuksia, joiden perille toisinaan on mahdoton päästä, joita ei
yksinkertaisesti ymmärrä. Olen joskus kysynyt häneltä itseltäänkin,
mitä hän esim. tuolla edellämainitulla värsyllä oikein tarkoittaa. Hän
on silloin pudistanut suurta pörröistä päätään ja sanonut: »En mie
tiiä... se on vain sellainen piirto...»
Tällaisia »piirtoja» ovat hänen molemmat runokokoelmansa täynnä. »Mie
runoilen leppuuttaaksen ajatuksian, tai paremmin: 'Mie viheltelen
ajatusten puutteessa', niinkuin Pyyron sannoo». Merkillisiä runoja!
Mutta — palatakseni pääasiaan — kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä ei
ymmärrä minua senvuoksi, että hän olisi runoilija, vaan että hänellä
muuten on sellainen merkillinen kyky »ryömiä koijuun» — niinkuin hän
sen itse tulkitsee. Ja tänä koijuna on kerran sattunut olemaan minun
paljonkärsinyt sydämeni.
En silti tahdo sanoa, että hän osaisi erikoisesti lohduttaa, en —
(minä haluaisin kerran olla läsnä, kun hän keskustelee sairaan kanssa)
— vaan hän asettuu mukavasti »maata» niinkuin koira koppiinsa ja
hänen olemuksestaan saattaa silloin lukea: »Mie oun nyt tässä». Se on
jonkinlaista henkisen mukavuuden rakkautta.
»Sinun syämmes, Aatami, on kuin koirankoppi», sanoi hän minulle kerran.
»Sinne soppii parahiks tällainen karvaturri kuin mie. Annapas nyt
hetken vartioin sinun pihasi turvallisuutta.»
Tällaisilla sanoilla hän houkuttelee minut kertomaan elämästäni. Hän
kuuntelee silmät puoliummessa, nojaten mukavasti tuolin selustaan.
Ja jokainen, joka vähänkin on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu avata
sydämensä jollekin ihmiselle, ymmärtää, minkä helpoituksen tuollainen
kertominen minulle tuottaa.
Mutta — ennenkuin rupean laajemmin esittelemään ystävääni, tahdon
kertoa tutustumisestamme. Minä olin jo Perä-Pohjolassa kuullut
hänestä. Ja se, mitä olin kuullut, oli melko omituista. Sanottiin
hänen kuluttavan aikaansa makaamalla. Kirkosta tultuaan hän lyö maata,
nukkuu päivälliseen saakka, nousee sitten syömään ja syö tavattomasti,
jonka jälkeen hän heittäytyy jälleen pitkäkseen ja herää siihen, että
palvelijatar tuo hänelle iltapäiväkahvin. Sen juotuaan hän ottaa vielä
pikku unet, nousee sitten julmasti haukotellen ja lähtee kylälle
pitämään raamatunselitystä. Ihmiset kokoontuvat uteliaisuudesta
kuulemaan, mitä tällä palloa muistuttavalla pappismiehellä on
sanottavana. Ja jotakin hänellä joka kerta on. Kerran hän oli
saarnannut jäniksen langoista eikä kuulijakunta ollut käsittänyt
hölynpölyä. »Mitä sinä, Teofilus, silläkin tarkoitat?» kysyin häneltä
kerran. »No... se oi sellainen piirto...» Ja hän teki kädellään velton
liikkeen kuin näyttääkseen, mitä hän oli tarkoittanut. »Mie saarnaan
leppuuttaaksen ajatuksian tahi paremmin, niinkuin Pyyron sannoo...»
Siis saarnat samallaisia kuin runotkin! (Millä ihmeen ajalla hän sitten
ajattelee, kun hän väliajat nukkuu?) Minä luulen sittenkin, että tuo
hänen alituinen vetoamisensa Byroniin tarjoaa minulle tässä tapauksessa
sen kriterion, joka selittää asian: ystäväni Teofilus ei ajattele
mitään. (Mutta — kuinka hän sitten kykenee ymmärtämään minua? Ei — minä
huomaan, etten pysty tätä ongelmaa ratkaisemaan.)
No niin. Minun kotiseurakuntani naapurissa tuli joku vuosi sitten
kirkkoherranvirka auki. Satuin olemaan sielläpäin käräjillä ja silloin
kääntyivät pitäjän miehet puoleen pyynnöllä, että kirjoittaisin
kirkkoherra Tiennäyttäjälle ja anoisin häntä heidän puolestaan
neljänneksi vaalisaarnaajaksi. (Hänen nimensä on oikeastaan Teofilus
Takkunen, vaikka minä olen ristinyt hänet »Tiennäyttäjäksi».) Tämä
pyyntö ei suinkaan johtunut siitä, että kirkkoherra Tiennäyttäjä olisi
ollut erikoisemmin suosittu, ei — vaan siitä, että seurakuntaan oli
sattunut hakemaan vähemmän tunnettuja miehiä. Teofiluksesta ei tietty
muuta kuin että hän _nukkuu_ ja se ei pitäjäläisten mielestä ollut
kovinkaan suuri paha. Eipähän niin ollen pistänyt nokkaansa joka
paikkaan. Minä siis kirjoitin hänelle seurakuntalasten puolesta ja
esitin asian parhaimman mukaan.
»Se sinun kirjees oi oikea runollisuuven purkaus». sanoi hän minulle
kerran, puheen johtuessa näihin vanhoihin muistoihin. »Sen hornastako
sie sieppasit ne alapasteripylväät?» jatkoi hän haukotellen.
Minä olin kirjoittanut lennokkaasti. Edellytin nim., että kirjoitin
kirjailijamiehelle, joka ymmärtäisi Olin kiittänyt tuon pohjoisen
pitäjän seutujen kauneutta ja siteerannut »Perä-Pohjolaani», jossa
vertaan m.m. kuusia alabasteripylväisiin. Mutta jälkeenpäin olen
huomannut kirjoittaneeni melko proosalliselle herralle, joka ei tee
muuta kuin syö ja makaa.
Tämä ensimmäinen tutustumisemme tapahtui siis kirjeen välityksellä.
Ystäväni Teofilus vastasi, ettei hän viitsinyt hakea, koska oli juuri
muuttanut seurakuntaansa. (Tämä on muuten hänen lempisanojaan —
»viitsi, viitsinyt».)
Seuraavan kerran tapasimme Kuivalassa. Oli käynyt niin omituisesti,
että Teofilus Tiennäyttäjä pääsi papiksi samaan seurakuntaan, jossa
minä palvelin nimismiehenä.
En tänäkään päivänä ymmärrä, millä ihmeen tempulla hän sai äänet
tänne. Hänen vaalisaarnansa oli täynnä »piirtoja», mutta harva taisi
käsittää, mitä hän tarkoitti. Siksi epäselvää oli saarna alusta loppuun
saakka. Mutta hän pääsi kuin pääsikin, — luultavasti sen vuoksi, koska
oli niin kaukaa. (Sivumennen sanoen, agiteerasin minä hänen hyväkseen
innokkaasti, vaikka en agitatsiooniani osannutkaan perustella muulla
syyllä, kuin että hän oli »siivo ja hiljainen mies». Hänen runsaasta
unen lahjastaan en luonnollisesti uskaltanut hiiskua mitään.)
Teofilus Tiennäyttäjä pääsi siis Kuivalaan ja me jouduimme paljon
tekemisiin toistemme kanssa. Ja minun täytyy sanoa: ensi päivästä
alkaen olemme eläneet ystävinä, niin kummalta kuin se saattaa kuuluakin.
Tällä paikkakunnalla ei muuten ole helppo löytää ystäviä. Onhan
täällä virkamiehiä paljonkin, mutta sellaista, jonka kanssa voisi
keskustella runoudesta ja taiteesta, sangen vähän — lukuunottamatta
täällä asuvaa taiteilijakoloniaa. Mutta sen jäseniähän ei tapaa joka
päivä, sillä he asuvat hajallaan. Jota vastoin ystäväni Teofilus, asuen
aivan naapurissa, pistäytyi luonani harva se päivä. (Tässäkin muuten
omituinen seikka. Minä en itse käy koskaan missään, en lähimmässä
naapurissakaan. Mutta minun luonani käy taas vieraita paljon. Mistähän
tämä johtuu?)
No niin — Kuivalan virkakunnasta en ollut suuria hyötynyt.
Asemapäällikkö Anders Klerck oli kyllä paljon lukenut mies, mutta ei
tuntenut harrastusta muuta kuin filosofiaa kohtaan. Uskonnolliselta
vakaumukseltaan hän oli ateisti — tahi jokseenkin lähellä tuota kantaa.
Mutta — vaikka hän olikin oppinut herra, ei hän pystynyt väittelemään
kanssani. Sillä teologian alalla hän on kuin merimies maalla: hän
hoipertelee ja hänet on siis helppo kaataa. Monta kertaa olemme
iskeneet yhteen tämän herran kanssa jumaluusopillisista kysymyksistä,
mutta joka kerta olen minä jättänyt hänet sangen pahasti rusikoituna
taistelutantereelle.
Muut rautatien herrat ovat hiljaisia miehiä, joiden kanssa ei juuri voi
paljon keskustella. Heille tuntui riittävän vain virka ja sen hoito.
Mutta tässä minä erehdyn, kuten etempänä saamme nähdä.
Kuten sanottu — ei ystäväni Teofilus isosti ymmärrä taidetta, mutta
kuitenkin sen verran, että hän osaa vaieten paljastaa päänsä suuren
runouden edessä. Sen olen havainnut lukemattomia kertoja lukiessani
hänelle »Runoryijyäni». Sellaisina hetkinä hän ei ole puhunut
»piirroistaan», vaan on kuunnellut hartaana, ja minä olen voinut lukea
hänen kasvoistaan, kuinka hänen henkensä on vaellellut siinä mahtavassa
tuomiokirkossa, jonka holvikaaria runouden titaanit kannattavat.
Joskus tuollaisten lukuhetkien jälkeen on hän innostunut — varsinkin
jos olemme ottaneet pienen napauksen — ja ruvennut lausumaan
»Jerusalemiaan». (Sen hän muuten aina tekee vissillä asteella
ollessaan.)
»Mikä liikkeelle noin pani kaupungin,
pyhän, mahtavan Jerusalemin?»
Silloin hän on tavallisesti naputellut pörröistä päätään, aivan kuin
sijaitsisi hänen Jerusaleminsa siellä.
Ja toisinaan, kun hän on oikein innostunut, on hän saattanut hypähtää
tuoliltaan ja huudahtaa:
»Peijakas! Oun se minnäi runoilija!»
Se on ollut minulle merkki, ettei Teofilukselle sinä iltana pitänyt
antaa tippaakaan enää.
Mutta silloin on jymy noussut kattoon, kun minä olen ottanut esille
okarinoni ja ruvennut soittamaan. Teofilus Tiennäyttäjä on nim. hyvin
musikaalinen. Häneen menee musiikki kuin häkä. Jos olen soittanut
surullista, on hän itkenyt, jos taas olen pyöräyttänyt ilon puolelle,
on hän nauranut ja tanssinut. Silloin ei häntä ole yhtään haitannut
hänen tavaton lihavuutensa. Olen toisinaan nähnyt hänen tanssivan
kyyneleet silmissä, kun »Voi äiti parasta» kiepahutin »Eklöfin
Aukustiksi». Minunkin on silloin täytynyt nauraa hänen hölkälleen, kun
hän on pomppinut tuolin kanssa juuri kuin kumipallo. Hiki virtasi hänen
pyöreiltä kasvoiltaan, jotka olivat vääntyneet suloisen tuskalliseen
irvistykseen. Hänen naamansa muistutti sellaisina hetkinä kuuta, joka
kyynel silmänurkassa nauraa.
»Helekkari, kun on lystiä taas!» on hän sellaisen rytäkän perästä
huudahtanut. (Tämä hurskas pappismies napsauttaa joskus pienen
voimasanan). »Kyllä sie, Aatami, out suurenmoinen mies! Sie soitat
kuin Orfeus! Koulussa mie ajattelin, että mikkään instrumentti
tuolla muinaisajan sankarilla oli, kun hän soittosa avulla houkuttel
Eurytiiken Manalasta. Mutta nyt mie ymmärrän:... sen on täytynnä olla
okarino. Sen avulla nousee immeinen vaikka liejusta».
Hohhoijaa! Monta hauskaa hetkeä olemme Teofilus-veljen kanssa
viettäneet. Meidän rouvamme ovat meitä toruneet ja sanoneet
epänormaaleiksi. Mutta siihen on Teofilus-ystäväni huomauttanut:
»Emmehän myö normaaleita oukkaan. Sikspä myö ollaanni runoilijoita.»
»Kuinka sinusta, Teofilus, on tullut pappi?» kysäisin häneltä kerran.
»Sinä olisit parhaiten sopinut kellarimestariksi.»
Hän teki kädellään liikkeen kuin näyttääkseen, että tällä kertaa olin
minä tehnyt »piirron», ja lausahti:
»Siin on tullunna erreys. Maanmittaria minusta on aiottu.»
»Maanmittaria!» huudahdin minä. »Kuinka ihmeessä sinä tuolla ruholla
olisit jänkiä tarponut.»
»Kaipa ois ruho muovostunna viran mukkaan.»
Hän imaisi laiskasti sikariaan ja jatkoi:
»Katsohan, kun taivaassa oi luotu virkakunnat, asetti Jumala ne
seisomaan taivaan avaralle pihalle pitkään rivviin. Ensimmäisinä
seisoivat maanmittarit, sillä — koska maa oi vasta luotu, pit näijen
lähteä uutistalon paikkoja mittaamaan ja maata kartottammaan.
Heijän perässään seisoi taas pappien pitkä jono, sillä — kun talot
ja asumukset oli kerta saatu reilaan, pit näijen lähteä kansaa
opettaminaan. Eihän papit ou milloinkaan palijaan taivaan alla
kinkereitä pitännä eikähän se kävis päinsäkään, koska ensmäisen satteen
sattuessa kirkonkirijat kastuisivat.»
»No niin. Mie olin viimeinen maanmittareista. Siihen virkakuntaan minut
oli määrätty. Miten nyt sattuikin, — niin arkkienkel Mikael, jonka käen
viittauksella pit lyyä rivi poikki sitä mukkaa kuin kunkin virkakunnan
vuoro joutui, tul jostain syystä hajamieliseks ja kiinnitti huomionsa
toisaalle. Hänhän ylimpänä kirjanpitäjänä on sentään meleko jämtti
mies. Mutta tällä kertaa käv kuitenni niin, että kun Jumala huus: 'Anna
etupään huilata!' hän löi rivin poikki väärästä kohtaa, niin että mie
jäin pappien joukkoon. Kun sitten tää virkakunta ol saanna käskyn
lähteä, huomattiin erreys. Mikael huus: 'Nyt käv hullusti! Tiennäyttäjä
joutui pappien joukkoon'. Meijän jono oi jo silloin painamassa
etteenpäin mitä tulisinta vauhtia ja lihavat rovastit tyrkkivät minua
niskaan, kun en lyhyillä jaloillan kyennä kyllin noppeest pakenemmaan.
Jumala huohmas, että jottain oi hullusti ja kysyi: 'Mikä nyt?' Hänelle
selitettiin asia ja meitä huuettiin pyssäymään. Mie öisin kyllä
totellunna kehoitusta, mutta perässätulijat painoivat vain päälle.
Heill' ol kiiru kappojen kantoon, sillä he olivat kuulleet, että
Sinearin maassa parastaikaa puitiin. Jumala tuumi hetken, kynsäis
korvallistaan ja lausui: 'No olokoon... ehkäpä hän siellä menettellee'
ja antoi meijän jatkaa matkaa. Näin minusta, joka olin viimeinen
maanmittareista, tul papeista ensmäinen. Eikä se ou minun syyni. Mie
sanon samalla tappaa kuin meijän nykyinen piispa: 'En mie ou tähän
pyrkinnä. Vastatkoot seurauksista ne, jotka minua äänestivät'.»
Teofilus Tiennäyttäjä heitti sikaarinpätkän uunin eteen ja jatkoi:
»Siitä saakka on tässä virassa vuovattu ja mikäpäs siinä, hyvinhän se
on menetellynnä.»
Minä tarkastelin häntä tutkivasti. Oliko tuo mies runoilija vai oliko
hän niin ylenannettu? Mielipiteeni kallistui jälkimmäisen otaksuman
puolelle, sillä sellaisia taipumuksia olin ollut ennenkin huomaavinani.
Sanoin leikilläni:
»Tuon mukaan sinun pitäisi olla hirveän vanha mies.»
»Niinhän mie ounkin. Minusta tuntuu toisinaan, että oun istunna ongella
Metusalem-äijän kanssa. Ja minua on harmittanna, kun se ei jaksa
soutaa.»
En saanut hänestä oikein tolkkua sillä kertaa. Ystävälläni oli
tapana toisinaan heittäytyä. Tämä oli varmaankin taas yksi noita
heittäytymishetkiä.
Sellainen hän oli tämä ystäväni, tämä omituinen, laiska pappismies.
Mutta kaikesta huolimatta minä pidin hänestä paljon ja pidän vieläkin.
Hän on nim. muuttanut paikkakunnalta pois. Hän kyllästyi Kuivalaan ja
varsinkin sen ruotsinkielisiin asukkaisiin, kun nämä moittivat häntä
siitä, ettei hän osannut lausua pehmeää p:tä eikä t:tä. Mutta pääsyynä
oli se, ettei hän saanut tarpeekseen nukkua. Senhän ainakin minulle
lähtiessään tunnusti. Nyt hän makoilee kaukana Kainuun puolessa.
Kuulin äskettäin kaupungissa käydessäni, että hän viimeistelee uutta
runokokoelmaansa nimeltä »Tuutulauluja». Tällä kertaa uskon hänen
osuneen oikeaan, sillä hän jos kukaan tuntee unen suloisen lahjan.