»Se ihme, joka viimeks tuli ilmi
ja keksinnöiden pitkän mitan täytti,
mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti,
ah, pitkän nenän! —
Se oli filmi.»
Näin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla
muutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.
Minusta oli tullut filminäyttelijä.
Filmiosakeyhtiö »Ihanne» oli päättänyt filmata Ville Korpelan
»Koskenlaskijan kosinnan». Koska koskenlaskukohtaukset muodostavat
teoksen nousupaikat, oli selvää, että näyttelijäseurueen, jonka
filmiyhtiö oli palkannut mainittua filmiä näyttelemään, täytyi esittää
myös koskenlaskut — luonnossa. Mutta mistä saada mies, joka ryhtyisi
yritystä johtamaan?
Yksikään seurueen jäsenistä ei pystynyt siihen — luonnollisesti.
Eiväthän nuo Helsingin herrat ja röökinät olleet oikeaa koskea edes
nähneetkään — saatikka sitten laskeneet.
Minä olin tuttavapiirissäni kertonut Perä-Pohjolan koskenlaskuista.
Olin kuvannut heille yhdellä tukilla laskun Pahtakosken kohisevien ha
päiden välistä. Minä olin tuon tempun suorittanut kymmeniä kertoja.
»Mutta laskeppas Härjänkurkusta, sitten vasta olet mies!» tikaisi
ystäväni Jouko Touko.
Tiedustelin, missäpäin Suomea sellainen koski oli. Sain kuulla sen
olevan yhden Kohisevan vuolaimpia koskia Kymenlaakson puolessa.
»Vaikka kadotuksen portista, jos niikseen tulee!» huudahdin minä ja
löin nyrkkiä pöytään.
»Hyvä... pannaanpas korvan taa», myhäili Jouko Touko salaperäisenä ja
vilkutti silmää.
Hänellä oli silloin jo asia tiedossaan, vaikkei tuo pahus minulle
mitään puhunut.
Parin päivän kuluttua sain kirjeen, jossa minua kehoitettiin tulemaan
kaupunkiin ja ilmoittautumaan »Ihanteen» johtajalle, herra Martti
Murulle.
Olin tämän herran jo aikaisemmin tavannut. Tiesin, että hän oli entinen
muurari, joka nyt oli kohonnut Suomen suurimman filmiyhtiön johtajaksi.
Hän esitti minulle asian. Runoilija Jouko Touko oli hänelle kertonut.
Arvasinhan minä.
Asiasta sovittiin ja kahden viikon kuluttua meidän piti tavata
Kohisevalla.
Siellä oli suuri joukko herroja ja naisia koolla. He kuuluivat
näyttelijöihin. Herra Muru esitteli minut heille:
»Tässä on herra Kuuskoski, joka aikoo laskea Härjänkurkun.»
»Kyllä... se on vakava tarkoitukseni, hyvä herrasväki», ilmoitin minä,
tehden maailmanmiehen kumarruksen.
Johtaja Muru oli jo teettänyt lautat valmiiksi. Niillä piti minun nyt
Helsingin herrojen kanssa hursalluttaa alas Kohisevan kuohuista.
Läksin tarkastelemaan lauttoja ja hämmästyin. Kaikkea pitää nähdä,
kunhan kyllin vanhaksi elää! Vai tällaisilla risukimpuilla aikoi
johtaja Muru lähettää meidät koskille!
Kieltäysin jyrkästi ja panin lähtöni ehdoksi, että saan itse rakentaa
lautat. Muuten en uhannut puuttua koko yritykseen.
»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti
herra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»
Vastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa
sitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet
lautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.
Monien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin
kaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen,
miten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He
levittelivät käsiään ja ihmettelivät.
»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin
nyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä.
»Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»
Neuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä
nyt ollut aikaa neulomiseen.
Pidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?
Joo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet
yksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.
Lauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi
herrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka
illoin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi
kortteeritalon avarassa salissa.
Minusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä
vaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin
miehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa
ennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan
hurmaantuivat minuun.
»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä
rouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa.
»Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu,
kuin olisin jo yltä päältä märkä!»
Ja tuo pikkuinen rouva katseli vaaleaa kesäpukuaan nauraen kuin
koulutyttö.
»Tiedättekö, herra Kuuskoski, minusta te olette syntynyt näyttelijäksi.
Te osaatte jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen. Teille kuuluisi Romeon
osa.»
»Kyllä minä rupean Romeoksi, jos te vain suostutte Juliaksi», vastasin
minä ja heitin hänelle lentosuukkosen.
»Ai, ai... mitähän minun mieheni sanoisi?» Rouva Korvanen nauraa
kikatti katketakseen.
Johtaja Muru tuli tarkastamaan työtäni. Hän rupesi minua neuvomaan.
»Minä olen lyönyt lauttoja, ennenkuin te olette syntynytkään. Jos ei
kelpaa, niin saatan muuttaa kauppani Rahtulan päähän.»
Hän ei vastannut mitään, vaan meni närkästyneenä matkoihinsa. Minua
nauratti. Tiesin, ettei yrityksestä ilman minua tullut mitään.
Lautat olivat valmiit. Seuraava päivä oli määrätty laskupäiväksi.
Edellisenä iltana minä annoin näyttelijä Korvaselle opetusta etumelan
hoidossa. Ei saanut missään tapauksessa antaa melan hypätä haaroista
pois. Siinä oli ensi kertalaiselle kova paikka. Olimme sitäpaitsi
käyneet tarkastamassa koskia, joten tiesimme väylät. Reippaana miehenä
hän vakuutti tulevansa toimeen, sillä olihan minun tehtävänäni hoidella
perämelaa.
Samalla tavoin opetin toisenkin lautan miehet. Hekin lupasivat
parastaan.
Huomispäivä vaikeni. Kosken rannoille oli kerääntynyt suunnaton väen
paljous katselemaan laskuamme. Monet varoittivat meitä lähtemästä.
Rouva Korvanenkin oli aivan suunniltaan. Hän pelkäsi miehensä hukkuvan.
»No... jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin
minä.
»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»
Rouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.
Kun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä
toteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa.
Toinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää
vauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.
Hei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni.
Kosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt
sain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen
putouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:
»Hei, poiat, tukkilaiset,
nyt joukoin puoetetaan
nuo kurkut kuohuvaiset
lautalla oistonaanl
Niin on, kuin Hiiden kyyti
tää lasku loistokas!
'Hei, roiskis, aalto! Syyti!
Vai kastat, peijakas!'»
Aivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen
saada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin
että sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:
»Hei, poiat tukkilaiset,
kas, kuinka koski soi!
Ja kuolon keijukaiset
tuoll' alhaall' ailakoi:
Senvuoksi röhki lyönti
vasempaan, oikeaan!
On muuten Surman syönti
ja kulku kuolemaan!»
Hei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas
»Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini.
Tällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin
ääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka
niiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat
tiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti
tietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan
yhteen.
»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota
kalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»
Virta oli väkevä. Silmäsin rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Se oli
lähtenyt juoksemaan Härjänkuilulle nähdäkseen, miten suoriutuisimme
siitä. Se oli minustakin pahin paikka matkallamme. Nämä alkuputoukset
olivat leikkiä sen rinnalla. Mutta minä olin edellisenä päivänä
tutkinut sen asiantuntijan silmin ja tiesin, kuinka se leikattaisiin.
Lautta lotisi ja lotkahteli. Tukkien välistä hyrskysi kokonaisia
vesipatsaita ilmaan. Oli, kuin olisi kosken haltia vimmoissaan
sylkenyt pohjasta käsin ja siten osoittanut halveksumistaan meidän
varustuksillemme.
Mutta minä tiesin, että lautat kyllä kestäisivät. Ainoa, mikä saattaisi
yllättää, oli joku terävä pohjakallio. Sellaisen kynsissä ei kestäisi
lujinkaan lautta. Siitä olivatkin Kohisevan laskumiehet puhuneet. Mutta
vielä en ainakaan ollut sellaista havainnut.
Ylikorva ja Keskikorva oli onnellisesti laskettu. Me olimme jokainen
märkiä kuin kuikat. Etumelan hoitaja, näyttelijä Korvanen katsahti
silloin tällöin taaksensa; miesparkaa näytti pahasti pelottavan. Tämä
oli toista kuin tehdä rakkauden tunnustuksia teatterilavalla.
»Katse eteenpäin!» komensin minä. »Ne filmaavat rannalla.»
Jo rupesi kuulumaan Härjänkurkun kumea kohina. Lautta lotisi ja
ruskahteli pahasti. Huonosti olisi käynyt, jos herra Murun lautoilla
läksimme tuosta kadotuksen kuilusta alas.
»Hei, voimakas lyönti vasemmalle!» hihkaisin minä niin paljon kuin
jaksoin, vaikka aallot löivät ylitseni, niin että minun oli vaikea
pysyä paikoillani.
Korvanen iski melallaan kuin hullu. Mies taisteli kuin kuoleman
hädässä. Nyt... nyt...! Oikealta kohosi vesi loivasti rantakallioita
kohti. Se johtui kosken paineesta. Meidän piti päästä mahdollisimman
lähelle tuota loivasti kohoavaa vesimassaa, sivuuttaaksemme sen
avulla kosken yläpäässä kohoavan kallion ja paiskautuaksemme sitten
täydellä painolla kurimukseen. Se onnistuikin ja tasaisesti kiihtyvällä
vauhdilla me rupesimme painumaan Härjänkurkkua kohti.
Huomioon ottaen kosken jyrkkyyden olin rakentanut lautat
lyhyenpuoleisiksi. Siten ei sukeltamisen vaara ollut niin suuri. Mutta
sittenkin rupesi nyt arveluttamaan, kun tarkastelin veden juoksua
kosken niskalta käsin. Se näytti koko lailla toisenlaiselta kuin
rannalta katsottuna.
Heti kosken alapuolella rantakalliolla seisoi filmaaja valmiina
veivaamaan konettansa, kunhan ehtisimme »mäkeen». Hiuuuu! Nyt alkoi
Härjänkurkku vetää. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vaahto lensi ilmassa
kuin savu, piiskaten kasvoja kuin räntäsade. Kävi sellainen jylinä ja
pauhu, ettei omaa ääntänsä tahtonut kuulla.
Mutta minua tämä vain virkisti. Käsivarteni lihakset jännittyivät
ja minä seisoin suorana perämela korokkeella kuin kapteeni
komentosillalla. Koski ulvoi ja raivosi kuin ärsytetty peto. Oli kuin
olisi se ollut vimmoissaan, että löytyi yksi mies, joka aikoi sen
kuohut voittaa.
»Töppöset lujasti tantereeseen!» huusin näyttelijöille, kun tultiin
ensimmäiseen kuohuun. Suuri aalto pyyhkäisi yli lautan ja löi
saappaanvarret vettä täyteen. Tuli toinen ja kolmas. Pärske seurasi
pärskettä ja ylhäältä satoi niskaan kuin vihmomalla. Nyt kohosi
edessämme suuri, mahtava aalto. Se ulottui poikki kosken aivan kuin
joku mahdottoman korkea valli. Lautta kiiti sitä kohti kuin vimmattu.
Hurrll...! Olimme hetken näkymättömissä ja korvissamme soi ja kohisi,
kunnes äkkiä taas sukelsimme näkyviin, vaatteet vettä valuen. Etumelan
hoitaja oli menettänyt hattunsa. Se ei kuulunut ohjelmaan, mutta se
paransi vain asiaa. Tulihan kuvasta siten elävämpi. Vielä hursallus,
voimakas lyönti oikeaan ja me soljuimme suvantoon, josta kauniissa
kaaressa ohjasimme rantaan. Matka oli tehty.
Toinen lautta tuli onnellisesti perässä. Se oli vain kerran kolahtanut
pahanlaisesti vesikiveen, mutta lujaksi lyötynä se kesti iskun ja solui
onnellisesti viereemme rannalle.
Väkijoukko oli haltioissaan, se huusi ja hurrasi, heilutti hattuja ja
nenäliinoja. Maalle noustuani kohtasin ensimmäiseksi rouva Korvasen.
Hän oli aivan hurmioissaan. Kiepahtaen kaulaani hän huusi silmät
loistaen:
»Te olette suurenmoinen mies, Adam Kuuskoski. Te olette nykyajan
Napoleon. Tuo teidän laskunne oli kuin joku Austerlitz.»
Ja hän, tuo veikeä olento suuteli minua molemmille poskille ja juoksi
sitten syleilemään miestänsä, joka parast'aikaa kömpi rannalle.
Minä olin tietysti hetken sankari. Itse johtaja Murukin irtautui
hetkeksi jäykkyydestään ja tuli onnittelemaan.
»Se oli fiinisti tehty, herra Kuuskoski! En ole ennen sellaista nähnyt
Pakkasi ihan peloittamaan.»
Työ oli siis onnellisesti suoritettu. Emme filmanneet enempää
sinä päivänä. Onnellisen laskun kunniaksi söimme kortteeritalossa
juhla-illalliset ja joimme maljan Kohisevan kuohujen kunniaksi.
Sunnuntaiksi olin sitten ilmoittanut bravuuriosani suorituksen: yhdellä
tukilla laskun.
Tämä uutinen oli lentänyt kulovalkean tavoin pitkin koko jokilaaksoa.
Kaikki halusivat nähdä miestä, joka aikoi uhmata Härjänkurkkua yhdellä
tukilla. Sellaista ei ole näillä tienoin ennen nähty, ei kuultu. Vanhat
miehet neuvoivat minua luopumaan yrityksestä, jota he pitivät sulana
hulluutena. Mutta minä muistin Jouko Touon sanat: »Sitten vasta olet
mies, jos lasket Härjänkurkun yhdellä tukilla.»
Vahinko vain, ettei tuo runoilijaveljeni ollut katsomassa. Tasan
kello 1/2 11 aamupäivällä hyppäsin tukin selkään ja rupesin solumaan
keskijoen juoksua kohti. Rannat olivat mustana pyhäpukuista kansaa ja
minulla vilahti mielessä, että tänä pyhänä taisi pappi saada saarnata
tyhjille seinille kolmessa pitäjässä. Tukahutin kuitenkin tuon
ylimielisen ajatuksen ja tein hengessäni ristinmerkin, sillä — totta
puhuakseni — Härjänkurkku ei ole niitä paikkoja, joita käy yhdellä
tukilla laskeminen. Minä olin kuitenkin antautunut leikkiin ja leikki
oli leikittävä loppuun asti.
Kuohut pärskähtelivät kupeellani ja minä sain tavan takaa hypähdellä
ilmaan, kun tukki töksähteli kiviin. Alutta lyöden vettä vimmatusti
keksillä molemmin puolin tukkia minä soluttelin sen taas oikeaan
suuntaan ja vauhti lisääntyi.
Alkutaivalta en peljännyt. Sehän oli — kuten edellisestä on ehkä
selvinnyt — tasaisenpuoleista koskista taivalta, niin että siinä
tavallinen mies sentään tukilla pysyy. Pelkäsin Härjänkurkun
alkulaskua, ennen kaikkea kalliota sen niskalla.
Hyvin sujui matka. Olin jo ehtinyt puoliväliin, kun äkkäsin muutaman
kiven, jota lautalla laskiessamme en ollut havainnut. Se oli
puolittain veden alla, mutta niin sopimattomalla paikalla, että
virran pääpaino hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan. En ymmärrä,
miten olin sen edellisellä kerralla sivuuttanut. Vai oliko se joku
irtonaisista pohjakivistä, jonka lauttamme oli riipaissut liikkeelle ja
pysähdyttänyt tuohon juuri kuin kiusaksi minulle.
Näin selvään, että tukkini kulki sitä kohti yhä kasvavalla vauhdilla...
Koetin lyödä sitä oikeaan mutta virta painoi sitä itsepintaisesti kiveä
kohti. Yhteentörmäys oli välttämätön.
Yks' kaks' se tärähti. Koko tukki vapisi kuin vilutautinen, mutta
samassa olin minäkin ilmassa ja hihkaisin hurjasti. Se pahus rupesi
vielä vimmatusti pyörimään, joten minä sain tavallista kiperämmässä
tahdissa antaa tanssinäytännon rannalla seisoville katsojille.
Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja minulle tuli kiire pitää
silmällä, kummalleko puolelle sen peräpuoli kaartaisi, ollakseni valmis
suhtautumaan siihen sen mukaan.
Se kaarsi kaikeksi onneksi oikealle. Minulta pääsi helpotuksen huokaus,
jos se olisi kaartanut vasemmalle, olisin joutunut pahimpiin kuohuihin,
joiden keskellä silloin tällöin tuli näkyviin mustankiiltäviä
kallionhuippuja. Se olisi ollut minun viimeinen matkani.
Nyt — kuten sanottu — kaarsi tukki oikealle. Minä pääsin sillä tavoin
kiinni sillä puolen juoksevasta pääväylästä ja sain tukkini taas
matkaan.
Nyt en enää peljännyt kiveä. Olin varma, että »lientä» riitti.
Putouksen jyrkkyys pakkasi vain hermostuttamaan.
Mutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin
oikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi
takanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki
suuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin
vedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina
valuessa.
Jos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne
vasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt
keksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat
heittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika!
Eläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.
Tuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään
niin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.
Juhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko
seurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin
pääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni
ja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit
sen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle
silloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi
ja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.
Mutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä
minut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui
auttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani,
kolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen
kuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja
tiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin
pois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he
rupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta
ulos.
Koskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti.
Taisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen
ojensi minulle lasin ja virkkoi:
»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää
teidän nyt tyhjentää.»
Mikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin
lähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.
Se oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin
»runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin
nimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä
kohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen
uhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan,
sillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se
huusi kostoa hamaan taivaaseen asti.
Niin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän
sydämen.
Mutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta»
kokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin
aina suurten tapausten jälkeen.
Minä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme.
Kerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin
kuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.
Minulta tahdottiin riistää kaikki kunnia yrityksen onnistumisesta.
Toverini, joista veljenkättä lyöden olin eronnut, saivat vielä
paikkakuntalaisetkin puolelleen. Minä olin muka välttänyt
vaarallisempia paikkoja.(!) Toipa eräs kirjoittaja esiin sellaisenkin
hämmästyttävän väitteen, että pianisti Kaiho olisi yhtä hyvin pystynyt
ohjaamaan lauttaa kuin minäkin.(!) Herra Jumala! Olisin totisesti
halunnut nähdä tuon humalasalon seisovan perämelassa! Takaan, että
tämän matkan jälkeen olisivat pianiinot hänen osaltaan saaneet jäädä
rauhaan — ikuisiksi ajoiksi. Sillä kalojen ruokaa hänestä olisi tullut
— se on varma.
En halua ruveta kertomaan kaikkea, mitä tuosta asiasta kirjoitettiin.
Harvoin on painomustetta niin paljon turhaan haaskattu, kuin mitä
vastustajien! artikkeleihin on kulunut. Minä vastasin lyhyesti ja
arvokkaasti, ehkä hiukan »voiman oikealta puolelta», koskapa viimeisen
vastineeni jälkeen tuli syvä hiljaisuus kuin merellä myrskyn jälkeen.
Kai vastustajani lopultakin häpesivät, koska olen sen jälkeen saanut
rauhassa elää.
Mutta tuo polemiikki ei yhtään vahingoittanut minua. Päinvastoin. Tieto
uljaasta koskenlaskustani oli ehtinyt kiertää kaikki valtakunnan lehdet
ja moni niistä ryhtyi minua puolustamaan, nähdessään, kuinka minut
aiottiin »tappaa». Minusta tuli yhtäkkiä kuuluisa mies.
Olin jälleen runoillut itseni läpi!
Mitä minun sanomalehtikirjoituksiini tulee, on ystäväni kirkkoherra
Teofilus Tiennäyttäjä kertonut, että hänelle ne hänen kaukaisessa
erämaanpitäjässään tuottivat mitä suurinta nautintoa niin sisällyksen
kuin tyylinkin puolesta. Hän oli varta vasten tilannut »Kuivalan
Sanomat», saadakseen seurata mainetöitäni. Hän oli näet kuullut
minusta paljon kerrottavan, vaikka ei ollutkaan vielä silloin
mieskohtainen tuttavani. Ja omasta puolestani minä annan suuren arvon
tälle tunnustukselle, sillä kirkkoherra Tiennäyttäjä on jonkun verran
kirjallisiin asioihin perehtynyt mies. Hän on nim. julkaissut pari
runokokoelmaa nimeltä »Kukon laulu» ja »Aatamin omena», joissa hän
esittää hiukan omituisia uskonnollisia mielipiteitään.
Mutta — oli miten oli, minä olin jälleen saanut kokea, että maailma
vihaa soihdunkantajia. Niitä, jotka se myöhemmin on julistanut
merkkimiehikseen, se on kiduttanut ja vainonnut heidän eläessään. Minun
tarvitsee vai viitata historiaan. Kolumbus löysi Amerikan, mutta toinen
mies, turhanpäiväinen turisti, antoi sille nimensä. Minun koskenlaskuni
oli tavallaan Amerikan löytö sekin: se avasi ainakin filmiyhtiö
»Ihanteelle» tien rikkauteen. Mutta minä olen jäänyt tästä rikkaudesta
osattomaksi. Mainittu yhtiö on näytellyt »Koskenlaskijan kosintaa»
ympäri valtakunnan, myynyt filmin Pohjanlahden toiselle puolenkin ja
niittänyt sieltä kruunuja ja kunniaa. Mutta minä, joka tein yrityksen
mahdolliseksi, saan kitua puutteessa uuden Kolumbuksen tavoin. Olen
kuitenkin iloinen, että olen tämän kautta tullut mahdolliseksi saamaan
nimeni sivistyshistorian lehdille. Sillä olen varma, että kun kerran
kirjoitetaan filmitaiteen historia, minun nimeni mainitaan siinä
Chaplinin ja Valentinen nimien rinnalla. Ja se lohduttaa minua.
Ken ompi runoniekka? Sekö vain,
jot' oma koulukunta kilvan kiittää,
ja jonka eessä tietä aukiniittää
kuuluttajitten joukko kopeain?
Ken ompi kuningas? Se vainko vain,
jok' kultavaljakolla maata ajaa
ja ritarlinnoissa vain pitää majaa
keralla valtaherrain korskeain?
Ei! Runoniekka ompi myöskin hän,
jok' itsens' elämässä laulaa läpi.
Ei kateus häntä kyntysille näpi:
hän toogaan peittää päänsä ylvähän.
Se tooga oman arvon tunto on
ja tieto siitä, että veitsi viiltää.
Sen miehen päässä yksin kruunu kiiltää.
Hän kuningas ja runoilija on!