HAEN NIMISMIEHENVIRKAA JA PÄÄSEN KUIVALAAN. TULEN YSTÄVÄKSI
RUNOILIJOITTEN JA TAITEILIJOITTEN KANSSA.
Konsulentin toimi ei siis tullut pitkäaikaiseksi. Sillä kolmen
kuukauden ajalla, joka siihen oli kulunut, oli ollut merkitystä sekä
maatalousseuralle että minulle: olin lyönyt runoilijana itseni läpi
korkeamman forumin edessä kuin sen, minkä kustantajain ahdaspäinen
joukko muodosti. Itse kansa oli antanut minusta arvostelunsa. Ja
eiköhän vain tässäkin tapauksessa pitänyt paikkaansa vanha totuus, että
»kansan ääni on Jumalan ääni»?
Mutta runoilijatoiminnallakaan ei elä, jos se ei tuota leipää. Sen
olin kokenut. Ajelehdin jälleen virattomana ja kyynelten vaot rakkaan
Santrani kasvoilla osoittivat, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi
runoilijan puolisona. Ei siis auttanut muu, kuin ruveta katselemaan
uutta »viheriää oksaa», jonka varassa saattaisi tirskuttaa.
Sanomalehdistä huomasin, että Etelä-Suomessa, lähellä pääkaupunkia, oli
nimismiehenvirka avoinna.
En ymmärrä, kuinka tuo uutinen erikoisesti pisti silmääni, mutta
minä jäin asiaa miettimään. Eihän minulla ollut koulutodistuksia,
mutta sittenkin arvelin, että minun sopisi yrittää. Olinhan palvellut
järjestysmiehenä kymmenen vuotta ja minulla oli siitä virasta hyvät
todistukset. Vaikka »Kannon» puulaaki olikin minut erottanut, ei
inspehtori ollut viitsinyt »papereitani pilata», niinkuin hän sanoi.
Rakensin myös toiveeni sille pohjalle, että puheenaolevan läänin
maaherra oli mieskohtainen tuttavani. Hän oli aikaisemmin toiminut
lauttauspäällikkönä Ison Väylän varsilla ja minä olin joutunut monta
iltaa viettämään hänen kanssaan tukkikämpillä. Näihin seikkoihin
luottaen panin paperini postiin.
En ollut maininnut Santralle mitään koko puuhasta. En halunnut turhan
vuoksi tehdä häntä levottomaksi.
Kun hakijat oli lehdissä mainittu, piiloitin Santralta sen kappaleen
»Ristiniemen Sanomia», jossa uutinen oli. Mutta saihan hän sen tietää
kylällä.
»Mitä sinä nyt taas olet ruvennut hulluttelemaan? Vai nimismieheksi!
Miksi et jo yhdellä tiellä hakenut maaherraksi?» raivosi hän.
Minulle muistui kansakouluvihosta mieleen lause: »Xantippa, Sookrateen
vaimo». En kuitenkaan puhunut siitä, vaan lausuin tyyneesti:
»Ei ole auki sellaisia virkoja nykyjään.»
Siitä hän kiukustui yhä enemmän ja tällöin taisi tapahtua toisen kerran
avioliittomme aikana, että minun oli mentävä sängyn alle.
Muutamana päivänä juoksuttaa sitten lennätinkonttorin poika minulle
sähkösanoman. Onneksi ei Santra sattunut sillä kerralla olemaan kotona.
»Osaatteko ruotsia?» seisoi paperissa kaikessa lyhykäisyydessään.
Jaa-ah — siinä oltiin. Kaksikielisyyden kirottu kummitus ratsasti
selässäni ja tiukkasi, osasinko »venskaa».
Kirosin hengessäni. Miksi piti tässä maassa vallita niin kurjat olot,
että virkoihin pääsemiseksi vaadittiin vieraan kielen taitoa? Eikö
rakkaassa Suomessa tultu maan omalla kielellä toimeen, kun virkamiesten
piti osata »venskat» ja »vassokuut», ennenkuin leipä lähti? Hyvää
päivää, Aatami Kuuskoski, osaatko kiinaa?
Minua suututti. Vörpannate venska Folkbardiet. Voor te loov at vara?
Mutta sitten minua rupesi asia huvittamaan. Ehkä tämä ei niin
mutkallinen juttu ollutkaan, kunhan tarkemmin mietti. Annapas olla.
Olihan sitä toisinaan venskaakin viskelty, kun oli sattunut pari
runoilijaryyppyä päähän. Mahtoiko tuo niin vaikea taito olla?
Rupesin miettimään. Leipä oli ruotsiksi »pröö» ja sitähän minun ei
tarvinnut ruotsiksi pyytää, jos se kerran viran mukana seurasi. Hyvää
päivää oli »kutaa» ja hyvästi »atjöö». »Kan tu laanu finska?» sisälsi
taas taas selvän ja suoran kysymyksen asiamiehelle, joka esiintyi
ruotsiksi. Kohteliaana henkilönä hänen oli pakko kääntää keskustelu
suomeksi, ja sillä oli asia autettu.
Ja — muuten, eikö nimismiehen virassa ollut sittenkin pääasia, että
pystyi ottamaan miestä kauluksesta, jos niin tarvittiin?
Totta kai.
Marssin lennätinkonttoriin ja lähetin seuraavan sähkösanoman:
»Maaherra
Helsinki.
Jos luistakaan ei yhtä loistavasti
ah kieli Svean, kuin tää suomi luistaa.
Ma ruotsalaista kauluksesta puistaa
osannen silti yhtä uljahasti.