Palasin kotiin tyytyväisenä. Olin jo hengessä näkevinäni maaherra
Tojkanderin hymyilevän naaman, kun hän näyttää sähkösanomaani
lääninsihteerille. »Tuota ei taidakaan joka poika! Runomitassa vastaa,
jukoliste! Sellaisia nimismiehiä ei joka oksalla kasva.»
Enkä minä erehtynytkään. Viikon perästä luin lehdistä, että
»nimismiehenvirkaan Kuivalan kauppalaan on viidestätoista hakijasta
nimitetty ent. järjestysmies Aatami Kuuskoski Ristiniemeltä.»
Vein lehden Santralleni ja sanoin:
»Luehan tuosta.»
»Mitäs merkillistä siinä nyt sitten on?»
»Lue!»
Santra asetti lasit nenälleen ja luki. Pitkään aikaan hän ei puhunut
mitään. Sitten puhkesi »myrsky».
»Kuka ilkimys on tuollaista lehtiin pannut?»
Rauhoitin häntä. Ei se ollut ilkityötä; se oli totisinta totta. Minut
oli nimitetty nimismieheksi. Hei, Santra, oliko sinulla sopivia
leningeitä, kun mentiin maaherran luo ensi visiitille?
Santra ei tahtonut ottaa uskoakseen. Nimismieheksi? Sehän oli ihmeiden
ihme.
Niin — ja siitä sain kiittää Pegasustani, sillä sehän ratsasti vaikka
itse presidentin linnaan. Tiesi vain, vaikka vielä ministerinä
pohottaisi Aatami Kuuskoski. Olihan Odo Hillbingerin koulutoveri Eero
Yrjö Putikkakin päässyt ministeriksi ja kirkkoherran kertoman mukaan
hän oli kouluaikanaan ollut täydellinen Nummisuutarin Esko. Miksi en
sitten minä, joka olin tunnetusti etevä ja lahjakas mies. Eero Yrjö
Putikka ei tietääkseni ollut esim. kirjoittanut yhtään ainoata runoa.
Mitähän kustantajat silloin sanoisivat?
»Jassoo... se on herra kulkulaitosministeri? Ja yhäkö herra ministeri
on yhtä uskollinen muusain palvelija...? Tota noin... »Runoryijy»...
se on erittäin kaunis nimi... harvinainen... hieno... esteettinen.
Kyllähän... me, tota noin... mielellämme, jos vain herra ministeri
suvaitsee kirjoittaa...»
Muistan erinomaisesti tuon ilonpäivän jälkeisen aamun. Tuntui niin
omituiselta... aivan kuin en olisi ollut oma itseni. Edellisestä
illasta oli kulunut niin mahdottoman pitkä aika ja unissani minä olin
häärännyt nimismiehenvirassa vallan vimmatusti ja syyttänyt ihmisiä
joukkokaupalla. Kun Santra toi minulle aamukahvini, lausuin hymyssä
suin:
»Tämä nimismies herää ensimmäistä kertaa.»
Santrakin hymyili.
»Sinä et sitten koskaan muutu, vaikka sinusta tehtäisiin keisari.»
»En», ajattelin. Siinä oli Santra aivan oikeassa.
Asia herätti paikkakunnalla suurta huomiota. Se ei ollut vallan
jokapäiväinen tapahtuma. Naapurit kävivät onnittelemassa, mutta minä
vastasin naurussa suin:
»Alkua tämä vasta on, rakkaat ystävät.»
»Se aikoo vielä korkeammalle kiivetä!» kirkui Santra. »Hulluksi se on
tullut koko ukko!»
Mutta minä ajattelin Parnassoa, runoilijoitten taivasta. Se oli
päämääräni.
Meille tuli tavaton kiire myydä mökkimme ja laittautua lähtökuntoon.
Lähtöpäivän aattoillaksi olivat tuttavat laittaneet meille pienet
kahvikekkerit. Kirkkoherra Hillbinger piti minulle puheen,
Raamatullista kieltä käyttäen hän vertasi minua Daavidiin, josta tuli
kuningas. Hän kehoitti minua muistamaan, että valta on edesvastuullinen
lahja, jota on taiten käytettävä.
Eikä Odo-papin — sikäli kuin hän on minun kohtaloltani seurannut —
ole kertaakaan tarvinnut punastua puolestani. Minä olen käyttänyt
valtaa, mutta hillinnyt ruumiilliset voimani tässä niinkuin puulaakin
aikuisessa järjestysmiehen virassakin. Sillä vielä nytkin viisikymmentä
täytettyäni nostan miehen seinää vasten koska ja missä tahansa. Ja kun
kerran olen vetäytyvä vanhuuden ansaittuun lepoon, olen vakuutettu,
ettei ruotsalaisilla paremmin kuin suomalaisillakaan tule olemaan
mitään mielikarvautta minua kohtaan. Sen todistaa minulle parhaiten
viisikymmenvuotispäivänäni saamani lahja, hopeiset kirjoitusneuvot,
joihin molemmilla kotimaisilla kielillä on kaiverrettu: »Nimismies
Aadam Kuuskoskelle humaanisesta käyttäytymisestä. Kuivalan kauppalan
asujamisto.»
Me siis muutimme. Matkasta en rupea kertomaan. Sen vain tunsin, että
runouteni kultaiset maat, joilla olin puolivälin viidettäkymmentä
vuotta vaellellut, jäivät nyt. Ja kyynel silmänurkassa minä toisen
luokan vaunun portailta katselin, kuinka Ristiniemen vaarat häipyivät
näköpiirin taa.
Joulukuun ensi päivänä otin viran vastaan. Syyskäräjät olivat tänä
vuonna lykkääntyneet tavallista myöhempään. Ne sattuivat heti kuukauden
alkuun.
Ruskea, vastaostettu salkku kainalossa ja nimismiehen uuden uutukainen
virkapuku päällä minä marssin käräjätalolle. Saavuttuani avaraan
eteiseen, joka oli täynnä kansaa, loin majesteetillisen katseen
yleisöön ja huomasin, kuinka kaikkien päät paljastuivat.
»Hyvää päivää!» lausuin arvokkaasti. »Minä olen uusi nimismies ja
vaikka kohtaammekin täällä, toivon, että voimme veljinä kohdata
toisemme.»
Katseeni ylhäisyys ja ääneni lempeä kaiku tuntui tekevän hyvän
vaikutuksen, koska väkijoukosta kuului hyväksyvää hyminää. Eräs nuori
mies vain virnisteli, mutta minä musersin hänet katseellani siihen
paikkaan. Arvelin hänen kuuluvan siihen joukkoon, jolla syytettyjen
penkille joutuneena oli hiukan vaikea uskoa »veljeyteen». Enkä
erehtynytkään, sillä ensimmäinen, jonka »ruuattoman pöydän» ääressä
kohtasin, oli äskeinen virnistelijä.
Käräjät onnistuivat erinomaisesti. Minä, jolla tällä alalla oli jo
entuudestaan mitä monipuolisin kokemus Ristiniemen ajoilta, hoidin
tehtäväni loistavasti. Syytin ponnella ja peräänantamattomuudella,
mutta — milloin vain ilmeni hiukankin lieventäviä asianhaaroja, — olin
ensimmäinen alleviivaamaan niitä. Ja niitähän ilmeni joka jutussa.
Saavutin heti ensi esiintymiselläni sekä istuvan tuomarin että
lautakunnan yksimielisen tunnustuksen.
En mahtanut mitään sille, että parikymmentä henkilöä pääsi viettämään
joulua lukkojen taakse. Mutta — jos he vain olivat puoleksikaan panneet
merkille, millä inhimillisyydellä minä olin syyttäjänä esiintynyt, he
varmaan söivät joulupuuronsa yhtä tyytyväisinä kuin minäkin.
Minulla olisi paljon kertomista tältä ensimmäiseltä vuodelta
nimismiehenä ja toimeenpanevan vallan edustajana. Mutta kun mieleni ja
harrastukseni ovat aina pyrkineet suuntautumaan runouden purppuraista
taivasta kohti, sivuutan virka-asiat ja kerron vain sellaista, mikä
tavalla tai toisella on yhteydessä näiden harrastusten kanssa.
Jo ensimmäisenä vuonna tutustuin melkein kaikkiin Kuivalassa asuviin
taiteilijoihin. Niitä oli suuri joukko. He olivat hyljänneet
pääkaupungin humun ja vetäytyneet maalle taidetta palvelemaan.
Vanhoja veteraaneja kuluneissa puvuissa, sellaisia kuin esim.
Runoilija Jouko Touko ja Rietin-Kaapo. He olivat näppäilleet lyyraansa
Suomenmaassa jo kolmisenkymmentä vuotta, mutta en huomannut heitä
missään suhteessa itseäni, etevämmiksi. Kaipa juuri tästä syystä he
heti ensi tutustumiselta liittyivät seuraani, sillä runoilijoilla on
herkät vaistot: he haistavat Horatiuksen jo pitkän matkan päästä. Ja
vaikka minusta kohtalon pakosta ei ole tullut Horatiusta paremmin kuin
Virgiliustakaan, olen heidän seurassaan istuessani tuntenut edustavani
näitä klassillisia ukkeleita. Sillä — kun olen toisinaan lukenut heille
esim. »Henkivakuutusasiamiehen» tai »Sankarisielun» — ovat he käyneet
sanattomiksi hämmästyksestä. Mutta minä, jonka pääkoppa on monessa
liemessä keitetty, olen ystävällisesti taputellut heitä olkapäälle
ja sanonut: »Ei yhtään hätää, veljet! Runoilkaa te vain rauhassa! Se
kun minä vain näin illan kuluksi näytän, minkälaista tauhkaa minun
pöytälaatikkoni sisältää.» Johon Touko on useamman kuin yhden kerran
huomauttanut: »Mutta, saakuri! Siellähän on ruokaa Suomen kansalle ja
sinä säilytät sitä pöytälaatikossasi naulojen ja patruunanhylsyjen
parissa. Se on huono skafferi niin delikaattisapuskoille, piru vieköön!»
Reitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan
vastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut
pöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin
vanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en
halua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme
siitä!»
Mutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen
lapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo
päätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut
hokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin
toverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis
rätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan
enkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan
»Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni
viimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni
miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut
runoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän
kuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen
on »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat,
joilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle
sattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt
Jouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut
murheellisella äänellä:
»Oi Suomen runous
kuink' oot sa raukea!
Oi taiteen tantere
kuink' oot sa aukea:
vain siellä täällä torkkuu pari päätä
ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä.
Oi, Herra, herätä!»
Silloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn
ja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on
tavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän
mielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka
kerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto
ja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.
Niin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat
ja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi
viimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se
kaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa
siitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen
eniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen
hiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä
kiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon
lailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta
koko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein
mahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen
väkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on
suomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen
kertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin,
vaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.
Kirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on
m.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on
sanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja
elänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole
saanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.
Yleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan
kirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan.
Mainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että
toisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin
pituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen,
etten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että
tulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin
tämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen
runoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.
Tätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta
kahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen
huomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan
ei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä
suurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.
Mutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy
seuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:
Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa
ja raukeaapi mailma tulikaaokseen,
kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa
ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen,
kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt.
ah, lopullisen runoilijaeläkkeen:
he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt,
käy enkellaumat etehensä polvilleen.»