_Minä_: »Se on kyllä totta, mutta ajattelen, että ihminen haudan tuolla
puolen käsittää hiukan enemmän kuin täällä. Siis — mitä vainajaan tulee
— hän ymmärtää hyvän tarkoitukseni, vaikka myöntäisikin kirkkoherran
uskonnollisen vakaumuksen paremmaksi.»
_Kirkkoherra_: »Ei ole kysymys paremmuudesta. Joko tahi. Joko teidän
tai minun mielipiteeni.»
_Minä_: »Siinäkin tapauksessa... minä olen tyytyväinen, jos vain
kirkkoherra myöntää opettaja Kunnaan nyt käsittävän enemmän kuin
eläessään.»
Kirkkoherra ei vastannut mitään. Nyt oli hänen vuoronsa joutua
hämilleen. Minun viimeinen sanani vetosi voimakkaasti hänen
teologiaansa eikä hän siis voinut sanoa mitään.
»Ehkä meillä on tilaisuus joskus toiste keskustella näistä
kysymyksistä. Ne ovat elämän keskeisimpiä», sanoi hän viimein ja nosti
lakkiaan.
»Kernaasti minun puolestani», myönsin minä, vastasin kohteliaasti hänen
tervehdykseensä ja läksin.
Minua pyydettiin surutaloon kahville, mutta mieleni oli pamahtanut
alakuloiseksi. Siihen oli vaikuttanut edelläkertomani keskustelu.
Väärinkäsityksiä joka taholta. Nyt sain papitkin niskaani ja syynä
siihen oli viaton runonpätkä.
Opettajanrouva kuitenkin kiitteli minua kovin. Hän kehui runoani
kauniiksi. Hän puolestaan oli oikein ymmärtänyt lopun: minä olin
tahtonut tuon runokuvan kautta vain alleviivata hänen miesvainajansa
ansioita. Tunsin kiitollisuutta häntä kohtaan ja puristaen lämpimästi
kädestä jätin hänelle hyvästit.
Mutta en ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin joku huusi jälkeeni. Minä
rupesin jo hermostumaan. Oliko joku uusi vastalauseenpanija tulossa?
Se oli Perä-Pohjolan maatalousseuran sihteeri, opettaja Kannisto,
oikein sitä kansakouluopettajain leuhkinta lajia. Aavistin myrskyn
nousevan ja minä päätin antaa tuota leuhanteerausta hyvästi korville,
jos hän rupeaisi runoani repostelemaan.
Mutta — hämmästyksen! oli suuri, kun hän mitä ystävällisin hymy
huulilla rupesi kiittämään runoani, ylistelemään sitä taivaaseen
asti. Se oli hänen mielestään parasta, mitä hän milloinkaan oli
kuullut taikka lukenut ja hän oli lukenut paljon. Hän näki minussa
uuden Runebergin, joka olin vielä antava kansalleni suuren henkisen
testamentin.
»Kuivasta katajastakin tervaa lähtee», ajattelin minä. »Siinä sinä
totisesti olet oikeassa.»
»Minulla on hiukan asiaa Teille, herra Kuuskoski. (Ettekös Te
oikeastaan ole puolalaista syntyperää... Kuczkowsky... tai jotakin
sinne päin? Silloinhan on päivänselvää, mistä runoilijalahjanne ovat
peräisin. Sienkiewicz... Zeromski... ah! minä kyllä tunnen nuo...)...
Katsokaapas, meillä ei nykyjään ole ketään kotitalouskonsulenttia.
Entinen otti eron ja muutti alas... (Mjah!... sinne haluavat kaikki...)
Uusia hakijoita ei ole ilmestynyt. Johtokunta, jonka sihteeri
minä olen (hän painosti sanaa »minä») on ajatellut täyttää viran
väliaikaisesti... (Oikeastaan se on minun aloitteestani.)... jos vain
löytyisi sopiva henkilö, joka ottaisi sen vastaan. Minä muistin Teitä,
herra Kuuskoski...»
Olin hämmästynyt. Minäkö neuvomaan soppien keittoa ja marjahillojen
valmistusta? Sehän oli hävytöntä!
Olin jo vastaamaisillani terävästi, kun opettaja Kaunisto keskeytti
minut.
»Tointa on ennen hoitanut nainen, mutta nyt on ajateltu miestä. On
tultu siihen kokemukseen, että naiset panevat liian suurta painoa
ruuanlaittoon eikähän se täällä meidän puolessa vetele. Kansalla on
omat käsityksensä. Mutta meidän tarkoituksemme olisi, että neuvoja
kohdistaisi työnsä enemmän kotiteollisuuden kohottamiseen, kuten
rekien, veneiden, astioiden y.m. sellaisten valmistukseen, ja siinä
työssä olisitte Te, herra Kuuskoski, paikallanne.»
Huomautin, etten elämässäni ollut tehnyt yhtään rekeä, puhumattakaan
veneistä.
»Ei haittaa», vastasi ystävällinen sihteeri. »Teidän tulee vain pitää
esitelmiä näistä asioista.... herättää harrastusta. Katsokaahan... se
on vähän niinkuin runoilijan työtä...»
Minä en tavallisesti ole tuuminut pitkään. Olen lyhyesti, mutta
perusteellisesti harkinnut tilanteen ja sitten tehnyt päätökseni.
Suostuin ehdotukseen ja asia sovittiin kättä lyöden. Palkka oli
kyllä minun mielestäni pienenpuoleinen, mutta pääsisinhän käsiksi
kansanvalistustyöhön, johon runoilijatoimintani kautta olin oikeastaan
pyrkinytkin.
Sanomattakin on selvää, että Santra ihastui suuresti tästä uutisesta.
Olihan nyt jälleen tiedossa jokapäiväinen leipä, vaikka niukkakin.
»Mutta pystytkö sinä, rakas Aatami?»
Tuo yksinkertainen sielu epäili, pystyisinkö minä.
Minä nauroin.
»Aatami Kuuskoski pystyy vaikka presidentiksi, jos niin tarvitaan. Minä
runoilen itseni läpi!»
Sillä oli se asia sovittu. Minä rupesin valmistelemaan esitelmääni ja
viikon perästä lähdin ensimmäiselle kierrokselle.
Olin etukäteen ilmoittanut tulostani ja naapuripitäjän kirkonkylän
koulusali oli ahdinkoon saakka täynnä kansaa. Suurin osa oli minulle
vanhoja tuttuja, sillä henkivakuutustarkastajana olin kiertänyt nämä
seudut kymmeneen kertaan.
Nousin kateederiin ja aloitin. Esitelmäni aineena oli »Venepuita
kaatamaan!»
Olin lukenut Vihtori Peltosen »Puhetaidon» ja painanut mieleeni sen
monet ja tärkeät opetukset Nyt minulla oli erinomainen tilaisuus
toteuttaa niitä käytännössä.
Aloitin tyvestä t.s. puhuin aluksi veneestä ja sen kehityksestä
ylimalkaan. Huomautin, että jos ei olisi olemassa vettä, ei tarvittaisi
venettäkään. Mutta nyt kun maapallollamme oli niin paljon vesistöjä,
oli ihmiskunnan ollut pakko ruveta veneitä veistämään.
Kuka ensimmäisen veneen rakensi, siitä eivät aikakirjat ole jättäneet
meille tietoa. Kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut esi-isämme
Aadam, koskapa Paratiisissa on ollut kolme jokea Piison, Giihon ja
Hiddekel. Mitenkäs mies olisi muuten näiden yli päässyt.
Siirryin sitten kuvaamaan veneen kehitystä, huomioonottaen puheessa
välttämättömän »paisutuksen». Pienestä, sikaruuhta muistuttavasta
purtilosta se oli kehittynyt nykyaikaiseen superdreadnoughtiin
saakka. Mutta ennenkuin se oli tämän viimeksimainitun kehitysasteen
saavuttanut, oli sillä ollut monta välimuotoa.
Mainitsin näistä muutamia: kanootti, kaleeri, fregatti ja linjalaiva.
Kuvasin tarkkaan Kolumbuksen »Santa Marian», kunnes pääsin
nykyaikaiseen »Olympic'iin» ja »Titanic'iin», maailman tähän asti
tunnetusti suurimpaan laivaan.
Kuvasin vaikuttavasti viimeksimainitun surullisen kohtalon. Kuulijani
heltyivät niin, että kun olin päässyt tämän osan loppuun, kuului
juhlasalista voimakas itkun hyrske.
Pidin taidepaussin, jonka kestäessä varovasti kuivasin silmiäni, sillä
olin itsekin tullut liikutetuksi puheestani. Sitten vilkaisin kelloa ja
säikähdin: olin kuluttanut näihin alkuvalmistuksiin kokonaisen tunnin.
Koska kuulijakunta oli noin pehmeäksi muokattu, päätin takoa raudan
kuumana ollessa.
»Kansalaiset, perä-pohjolaiset!» jatkoin. »Meistä on ruvettu sanomaan,
että meillä kohta on peukalo keskellä kämmentä. Meistä enää aniharva
mies pystyy itse venettä rakentamaan. Nuo vanhan polven suuret
mestarit, »Vene-Aapot», »Juurikka-Tuomaat» ja »Paju-Lassit» ovat
kuolleet. He nukkuvat nurmen alla. Tuonen lautturi on kuljettanut
heidät veneessään siihen maahan, josta ei enää palata. Missä ovat
heidän seuraajansa?
»Yksi ja toinen yrittää, mutta taitoa puuttuu. Vain pahanpäiväisiä
raiskioita [Huomaan tässä kohden isosti liioitelleeni, mutta puhetaidon
salaisuuksiinhan kuuluu »huipistus» t. s. käyttää tarkoituksellisesti
liian voimakkaita värejä.] lojuu jokiemme rannoilla venevalkamissa.
Niillä ei uskaltaisi enää isommille vesille lähteä. Vain joku harva
tutiseva vanhus pystyisi vielä veneen tekemään, mutta häneltä puuttuu
voimia. Eivätkä nuoret välitä asiasta. On aika ryhtyä työhön! Meidän on
perustettava venemestarien pyhä ammattikunta, joka valmistaa veneitä ei
ainoastaan omaa maakuntaa, vaan myös koko Suomea varten. Perä-Pohjolan
kaksilaitainen jokisukkula kunniaan! Tunnettakoon meidät käsialoistamme
kautta maan! Sanottakoon Satakunnassa, kajautettakoon Karjalassa:
'Eläköön perä-pohjolainen kaksilaita!'
»Siis:
Kun maatalousseura lähettää ammattimiehen opettamaan jaloa
veneentekotaitoa, niin joka mies kouluun! Silloin kajahtakoon laulu:
'Nyt, miehet, kirves kouraan
ja venepuita kaatamaan!
Ja koko Perä-Pohja
kakslaitaisia laittamaan!
Niin viemme taidon maineen
yl' laajan Suomenmaan
ja lailla suuren laineen
kohoomme kunniaan!'»
Olin vasiten sepittänyt tämän runonpätkän puheeni loppuun, sillä tiesin
omasta kokemuksestani, että runollinen innostus menee päähän kuin häkä.
Ja niinpä kävikin.
Kajahtivat mitä valtavimmat suosionosoitukset. Taputettiin käsiä ja
poljettiin permantoa. Kävi samanlainen jymy kuin jäänlähdön aikana
Isossa Väylässä. Mutta — oli sulanutkin rintojen routa.
Astuin alas kateederista ja esitin, että laulettaisiin »Väinölän
lapset».
Opettaja aloitti laulun ja kohta vyöryi sävel ukkosen voimalla salissa,
niin että seinähirret vapisivat. Niin valtavaa laulua ei liene tuossa
koulusalissa konsana kuultu, sillä vesi siinä kihahti silmänurkkaan
ihan väkisellä.
Ensimmäinen rynnäkkö oli tehty. Oli vain jatkettava samaan suuntaan.
Minä kiertelin kylästä kylään ja joka paikassa syttyi suuri innostus.
Puhuin veneiden teosta, rekien ja puuastioiden valmistuksesta enkä
unohtanut kirvesvarttakaan, joka näihin saakka oli ostettu kauppiaan
puodista.
Nyt vannoivat isännät ja talojen pojat: Ei ole kauppias enää hyötyvä
kirvesvarsien kaupalla, vaan ne tehdään tästä lähtien itse niinkuin
ennen, vanhan polven aikaan.
Esitelmämatkani kesti kolme kuukautta, mutta se aika oli kulkua
voitosta voittoon. Matkani lopussa saatoin ilmoittaa maatalousseuralle:
»Tulin, näin, voitin! Ei muuta kuin lähettäkää neuvojia vain, niin
veneitä ja saavia syntyy kuin sieniä sateella. Sillä maa on avoinna.»
Näillä matkoilla oli minulla muuten erinomainen tilaisuus lausua
runojani. Melkein joka esitelmään soveltui joku runonpätkä. Minä
valaisin siis esityksiäni milloin tukkilaislauluilla, milloin jollakin
lyhyemmällä ballaadilla, riippuen siitä minkälaisissa maailmoissa
kulloinkin vaelsin. Kansa kutsui minua ensi alussa konsulentiksi, mutta
vähitellen rupesi se nimittämään minua runoilijaksi. Ja tämä nimitys
on paras palkinto, mitä olen tuosta työstä saanut. Minun kansani,
minun rakas Perä-Pohjolan kansani oli antanut minulle runoilijan
nimen. Se oli paljon, se oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Mutta
minä olinkin runoillut kotiteollisuusaatteen heidän sydämiinsä. Olin
ratsastanut Pegasuksellani heidän pirttiensä läpi ja jättänyt jälkeeni
ihailun ja yleisen kunnioituksen. Siinä selitys kotiteollisuuden
nopeaan elpymiseen Perä-Pohjolassa.
Vielä tänäkin päivänä kuuluu Rajalan talossa Ylirannan kylässä löytyvän
kolmen kannun vetoinen viilipytty, josta ystäväni kirkkoherra Teofilus
Tiennäyttäjä on kerran syönyt. Ystäväni ihmetellessä pytyn valtavaa
kokoa oli talon isäntä huomauttanut: »Se on niitä runoilijatalven
tuotteita... siltä ajalta, jolloin se Aatami Kuuskoski täällä
luennoi. Siitä on syönyt kerran maaherra ja kerran piispa ja nyt syö
kirkkoherra, kun kuultiin, että tulisitte täällä käymään.»
Kuten tästä näkyy, elää runoilijamaineeni Perä-Pohjolan laajoilla
mailla. Olen jo eläessäni saanut muistomerkin itselleni — useampiakin.
(En tarkoita sitä pronssista rintakuvaa, jonka kuvanveistäjä Kottu on
minusta valmistanut.) Sillä enpä usko isosti erehtyväni, jos oletan,
että noita pyttyjä ja saaveja on useampiakin, joiden syntysanat Muusa
on minun kauttani lausunut. Ja olenpa melkein varma, että Perä-Pohjolan
jokia puikkelehtii moni vene, joka vielä humisisi metsän puina ilman
minun kiertomatkaani, mutta nyt hursaltaessaan kiveliön kuohuja alas
kuuluttaa minun kunniaani.