MINUSTA TULEE KIERTÄVÄ KONSULENTTI, MUTTA SAAN TOIMINTANI LOPUTTUA
RUNOILIJAN NIMEN.
Samoihin aikoihin kuin sain »Runoryijyni» takaisin, kuoli vanha
opettajani ja isällinen ystäväni Uljas Kunnas. Olin iloinen siitä,
ettei hän ehtinyt saada kuulla vastoinkäymisestäni, sillä ennemmin
taikka myöhemmin olisin minä sen hänelle kuitenkin kertonut. Nyt
iloitsin siitä, että hän oli saanut rauhassa ummistaa silmänsä minun
huolteni synkistyttämättä hänen viimeisiä hetkiään.
Hautajaiset muodostuivat juhlallisiksi. Niihin otti osaa melkein
koko pitäjä, sillä opettaja Kunnas oli palvellut seurakuntaa
viisikymmentä vuotta ja saavuttanut yleisen kunnioituksen. Kirkkoherra
Hillbinger nuorempi siunasi haudan, puhuen vainajan muistolle. Vanha
Hasael-rovasti oli puolikymmentä vuotta sitten kuollut ja hänen
poikansa Odo oli valittu kirkkoherraksi hänen jälkeensä. Minä kuuntelin
tarkkaavaisesti, mitä Odo-pappi puhui ja tein sen havainnon — jonka
olin tehnyt jo niin monta kertaa ennen — ettei hän vetänyt vertoja
isälleen. Hän liukui sangen pintapuolisesti ohi opettajan monien
ansioiden, kohdistaen puheensa etupäässä siihen uskollisuuteen, jota
vainaja oli toiminnassaan osoittanut.
Minä olin nim. kirjoittanut runon, jonka olin päättänyt haudalla lukea.
Siinä minä runouden runsaskätisyydellä ylistin opettaja-vainajan
monipuolisia avuja, mikä minun mielestäni oli paikallaan, koska Uljas
Kunnas oli todella ollut harvinainen ilmiö paikkakunnalla. (Rakkaat
runottaret eivät siis olleet minua hyljänneet, vaikka kustantajat
olivatkin, — seikka, joka vääjäämättömästi osoittaa, keiden puolta nuo
lahjomattomat aina pitävät.)
Kun siis hautakumpu oli luotu umpeen (johon vakavaan toimitukseen
minäkin osaltani otin osaa) ja seppeleet laskettu, vedin povestani
paperin, rykäisin kuuluvasti, paljastin pääni ja astuin kummun ääreen.
Loin katseeni yli monisataisen saattojoukon, joka jännityksellä odotti,
mitä minulla olisi sanomista. Sitten aloitin kaikuvalla äänellä:
»Arvoisat läsnäolijat! Tämä vainaja, jonka kummun olemme juuri
peittäneet ja kukilla koristaneet, oli siksi harvinainen mies, ettei
liene liikaa, jos hänen haudalleen lasketaan runoseppelekin. Vainajan
entisenä oppilaana olen tällaisen seppeleen solminut. Minun suotanee se
nyt tässä esittää?»
Kukaan ei luonnollisesti vastannut mitään (niinkuin oli sopivaakin) ja
minä rykäisten pari kertaa kaikuvasti aloitin:
Sankarisielu.
Runo opettaja Uljas Kunnaan muistolle,
kirjoittanut _Aatami Kuuskoski_.
Ei yksin mailman tappotanterilla,
miss' tykit jyskää, pyssyt paukkuvat,
ei yksin mailla kuolon kattamilla,
miss' Tuonen harmaat hallit haukkuvat
vain osoiteta suurta sankaruutta.
Myös rauhan työssä miehen kuntoisuutta
kysytään, katsotaan ja kaivataan.
Kun täällä torkuttiin ja maailmasta
ei ollut kellään aavistustakaan,
sai tänne mies kuin taiston tuoksinasta
ja avas meille ovet Onnelaan,
niin — Onnelahan opin, valistuksen,
kun tunsimme vain kirkon katkismuksen.
Nimensä säilyy aikakautten taa.
Hän opettaja oli mailman parhain,
sen tunnustuksen meiltä hän nyt saa.
Jos saimme luokseen myöhään taikka varhain,
hän meille näytti tiedon sukkulaa,
se kuinka elon kangaspuissa puikkii.
Siks meille nyt, ah, onnen tähti tuikkii:
Me tiedon puusta söimme vahvasti.
Hän meille näytti, kuinka pellot kasvaa,
jos vuoroviljelystä vuovataan.
Hän meille näytti, kuinka paljon rasvaa
tuo maito, jos se separeerataan.
Hän vakuutukset hengen, omaisuuden
otatti meillä, avas elon uuden
näin säästäväiseen, hyvään elämään.
Hän poissa on. Portilla kolkuttaapi
nyt taivahan: »Kai sisään tulla saan?»
Jos milloinkaan, niin nytpä luvan saapi
patistaa Pyhä Pietar' avaamaan.
»Ken siellä?» »Tää on opettaja Kunnas.»
»Vai niin. Mut onko sulla taivaan lunnas?»
»Se työni on, mi jälkeheni jäi!»
Astuin syrjään hautakummun äärestä ja rupesin tarkkailemaan, minkä
vaikutuksen runoni oli läsnäolijoihin tehnyt. Huomasin Odo-papin
otsalla synkän pilven. Minua uhkasi siis ukonilma siltä taholta.
Ajattelin jo hiipiä tieheni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
häpesin. Minäkö, joka äsken olin ylistänyt sankarisielua, vetäytyisin
raukkana syrjään vaaran uhatessa, — olkoonpa, että tuo vaara uhkasi
niinkin arvovaltaiselta taholta kuin kirkkoherra Odo Hillbingerin. Minä
siis jäin ja rupesin miettimään, mikä kohta runostani oli saanut hänen
korkeastioppineen otsansa rypistymään.
Olin vanna, että se oli tuo kohta, jossa puhuttiin kirkon
katkismuksesta. Mutta siinä erehdyin. Se olikin runoni viime värssy.
Kun olimme poistumassa hautuumaalta, viittasi kirkkoherra minulle ja
vei syrjään. Välillämme syntyi seuraava keskustelu:
_Kirkkoherra_: »Teidän runonne oli luvalla sanoen hiukan omituinen.»
_Minä_: »Mitä kirkkoherra tarkoittaa?»
_Kirkkoherra_: »Tarkoitan runonne loppua erikoisesti.»
_Minä_: »Pyydän selittämään tarkemmin.»
_Kirkkoherra_: »Te annatte opettaja Kunnaan vedota töihinsä, kun
häneltä tiedustellaan pääsymahdollisuuksia taivaaseen. Te esitätte näin
ollen suuren ja vaarallisen harhaopin, että nim. ihminen pelastuisi
omilla ansioillaan.»
_Minä_: »Mutta kyllä kai kirkkoherra myöntää, että runoissa vallitsee
hiukan suurempi vapaus kuin saarnoissa?
_Kirkkoherra_: »Ikävä kyllä se on totta. Mutta tällaisessa
tilaisuudessa kuin tämä. Te häpäisitte vainajaa, jonka
perusominaisuuksiin kuului vaatimattomuus.»