Maailma tuntui niin kummallisen oudolta, sen jälkeen kuin olin saanut
käsikirjoitukseni postiin. Aika sen ääressä oli kulunut kuin puolittain
unessa ja nyt minä havahduin hereilleni. Mitä oli tapahtunut? Oli
käynyt kuin luomiskertomuksessa: Tuli ehtoo ja aamu, ensimmäinen päivä.
En koskaan ennen ollut sillä mielellä katsellut Isoa Väylää kuin nyt
katselin. Nyt vasta _näin_ sen ensimmäisen kerran. Oli kuin olisi
Jumala sen edellisenä yönä luonut, laittanut virtaamaan tuohon mökkini
ikkunan alle suurena, mahtavana, luomispäivän riemua kohisevana
kyminä. Sen laineet lauloivat minulle luomisen valtavista töistä,
minun runoistani. Käyskelin kuin ensimmäinen Aadam paratiisissa,
sillä erotuksella vain, että minulla oli jalassa paksut sarkahousut,
vuotakengät ja ylläni punavalkoisen kirjava »iisländari». Mutta —
olin yksin maailmassa, yksin koko suuressa luomakunnassa, mutta niin
onnellisena, niin sydän riemua tulvillaan, että toisinaan karjahtelin
pelkästä olemisen autuudesta. Koko muu maailma oli minulle kuin
kuollut. En huomannut kirkonkylää, en tuntenut ihmisiä, en kuullut
karjan kellojen ääntä, kun se iltaisin palasi laitumelta. Minä
käyskelin Ison Väylän varrella paljain päin, levittelin käsivarsiani
ja huusin riemusta. Mitä minä välitin, jos joku postinhakija pysähtyi
minua kummissaan katselemaan. Minä kuittasin hänet kääntämällä hänelle
selkäni ja puhelin Isolle Väylälle: »Se on sinun ansiosi, sinä mahtava
virta! Sinä olet antanut minulle esikuvan! Niinkuin sinä puhkaiset
nämä korkeat hiekkamellat ja uurrat itsellesi uoman meriäidin avaraan
syliin, niin teen minäkin ja puhkaisen tieni läpi vastusten suureen
maailmaan! Ensimmäinen Aadam tuli tunnetuksi siitä, että hän menetti
paratiisin. Minä, Aatami Kuuskoski, valloitan sen ihmiskunnalle
takaisin — runoillani. Hih! Eläköön!»
Näin minä huseerasin yksinäni Ison Väylän rannalla ja moni runollinen
välkähdys iski siellä väkevästi mieleeni kuin salama. Joki toi
minulle aiheita kuin ruuhkaa vain ja minä riensin kotiin panemaan
niitä paperille. Mutta sittenkin lauloi se minulle enemmän vanhoja,
noita, jotka nyt runon ritaripuku päällä matkasivat pääkaupunkiin,
esittääkseen aateliskirjansa kustannusosakeyhtiö »Korukannen»
johtajalle. Kuka oli heidät ritareiksi lyönyt? Minä, Aatami Kuuskoski.
Minä olin se Gånge Rolf, joka lähetin miehiäni Ranskan kuninkaan
hoviin, jotta tuo hienostunut ruhtinas saisi ihailla näiden voimaa
ja raskasta aseistusta. Minä en kysyisi keltään lupaa, vaan niinkuin
tuo vanha, jäkäläpartainen viikinki asettuisin Ranskan hymyävälle
rannikolle ja perustaisin oman kuningaskuntani. Sen Ranskan nimi oli
Runous. Ja noiden hienostuneiden haarukalla-syöjäin oli pakko tulla
tekemään tuttavuutta minun kanssani, joka popsin paljaalla kädellä
poskeeni perunaa ja merisilliä. Sillä minun runoni tulivat tarjoamaan
terveellistä ravintoa Suomen kansalle ja parantamaan sen siitä
henkisestä vatsakatarista, jota se nykyjään sairasti.
Näin minä haaveilin ja kuljeskelin Ison Väylän vartta ylös ja alas.
Astuinpa joen rannalle milloin tahansa, joka kerta se tervehti minua
jollakin runoistani. Toisin vuoroin oli se joku ballaadeista, jommoisia
kokoelmani sisälsi kymmenkunnan, toisin vuoroin joku iskevätahtisempi
polkka tahi tanssilaulu. Joka paikassa tanssivat »Runoryijyn» laulavat
säkeet vastaani, metsässä, kyläntiellä ja kotipihalla. Kun Santra
vinttasi vettä kaivosta, tuntui kuin olisi kaivonvintti viserrellyt:
»Tukkipoian tunnusmerkki
on reilu ja remssee käytös.
Kurkkion kurkusta tukilla lasku
on taitonsa korkein näytös.»
Tuo reipas ja repäisevä runo oli myös onneaan koettelemassa muiden
mukana.
Elin sangen omituista elämää. En tiennyt aina, olinko oikein valveilla,
mutta syksyinen luonto vaikutti minuun tavattoman voimakkaasti.
Elin niin sanoakseni sen mukana täydellisesti. Tuuli tempasi minut
mukaansa tuntemattomille teilleen. Se kuljetti minut lyhyessä
tuokiossa Helsinkiin, — sinne, missä »Runoryijyni» lepäsi kustantajan
pöydällä. Näin itseni astumassa johtajan työhuoneeseen ja kumartamassa
kohteliaasti. »Jassoo... hyvää päivää! Te olette varmaankin runoilija
Aatami Kuuskoski?» Minä myönsin vaatimattomasti. »Tjah! Tämä Teidän
teoksenne on suurenmoinen... se on... tota noin... uria aukaiseva.
Kuinka Te olette voinut sen kirjoittaa?» Minä en osannut sitä selittää;
se oli syntynyt vain. »Tjah!... tota noin... kyllähän me tällaista...
joka on kuin selvää leipää... tällaista... tota noin. Kai Te tyydytte
kymmeneentuhanteen markkaan?» Minä naurahdin ääneeni ja huomasin
tulleeni kotiveräjälle.
Santra tuli navetasta ja katsahti minuun kummissaan. »Hulluksi se on
tullut, kun itsekseen puhelee ja nauraa», sanoi hän mennen kaivolle.
Minut valtasi suunnaton riemu. Juoksin hänen perässään, kopoin syliini
ja nostin korkealle ilmaan. »Eläköön runoilijan puoliso!» hihkaisin
niin, että jokiahteella kulkijat kääntyivät katsomaan.
Santra torui minua kovasti. »Höperöksi olet tullut, ukko-riepu!
Viidennelläkymmenellä ja kilostelet kuin koulupoika! Onko tämä nyt
laitaa?» Mutta minä nauroin vallattomasti ja rupesin auttamaan häntä
veden kantamisessa navettaan.
Siellä seisoi »Punakorva» hinkalossaan ja ynähteli surunvoittoisesti.
Sillä hetkellä minä syvästi säälin lehmää, joka on luotu yksinomaan
maitomasiinaksi. Seisoa pää seinää vasten koko elämänsä ajan eikä
muuta virkaa kuin poikia ja lypsää. Ja jos jompikumpi näistä lahjoista
heikkeni, niin pää penkkiin ja — lihoiksi.
Näin lehmän kohtalossa elämän tragiikan, mutta tällä hetkellä leijaili
henkeni sen yläpuolella. Se ei vaivannut sieluani; minä vain totesin
sen ja samalla ihmisen ylemmyyden.
Annoin »Punakorvalle» tukun heiniä kuin säälini osoitukseksi, nyökäytin
Santralle ja painuin takaisin jokiahteelle.
En muista, kauanko siellä vaeltelin, mutta kun tulin kotiin, oli
jo pimeä. Olin kulkenut pitkän matkan jokivartta alaspäin ja vasta
kuunnousu herätti minut todellisuuteen.
Katselin tuota taivaalla ajelehtivaa hopeista palloa, joka kiipesi yhä
korkeammalle metsän reunan yläpuolelle ja näytti hymyilevän. »Aatami
Kuuskoski», puheli se minulle, »sinä olet tehnyt monta kaunista laulua
minusta ja minä tunnen itseni suuresti imarrelluksi. Mutta silti
varoitan sinua. Älä kirjoita minusta kovin paljon, sillä kustantajat
hermostuvat. Minä sanon sinulle totuuden: ei kukaan vihaa minua niin
paljon kuin kustantajat. Siksi ole varovainen. Minä kyllä ymmärrän
sinut, sillä olenhan ystäväsi.»
Seisoin jokiahteella ja katselin kuun kimmellystä veden kalvoon. Pienet
laineet välkehtivät kuin hopeasuomut panssarissa ja näytti siltä,
kuin olisi niiden muodostamaa siltaa pitkin saattanut käydä toiselle
rannalle.
Mutta — yhtäkaikki tunsin mieleni apeaksi. Olikohan niin, ettei
teostani ymmärrettäisi? Minä, tämän valtavan luonnon keskellä
syntyneenä, siihen sulautuneena, käsitin luonnon kielen, jota olin
runoissani tulkinnut. Mutta ymmärsivätkö sitä kivimuurien oppineet
herrat?
Kuu katseli kulkuani ja jutteli edelleen. Se puhui selkäni takaa
aivan kuin kymppi Pääkkönen, jonka kanssa olin monenmonituiset kerrat
talsinut peräkanaa kiveliön koukeroisia polkuja matkalla kirkonkylään.
Hänellä oli tapana puhua kävellessään. Silloin hänen ajatuksensa
paremmin »irtaantuivat» — niinkuin hänellä oli tapana sanoa.
»Katsopas, Aatami... se on tämä elämä sentään jokseenkin plöröä,
mutta sitä kaunistellaan... Niinkuin noissa runoissakin... mitä he
lienevät. Olen minäkin lempinyt... mutta en minä nyt tiiä, onko se sen
makoisampaa kuun valossa...
»... Ja sitten ne kirjoittavat niin koreasti rakkauven hurmiosta, aivan
kuin se olisi jotain taivaallista. En minä nyt tiiä... siinähän mennee,
kun ei makustele. Mutta minä nyt olenkin vain jätkämies, jätkästä
leivottu kymppi...
»Mutta semmoiset minusta on mainioita, joissa ronkkarautaa heilutellaan
ja lasketaan vähän verta. En minä tiiä... hyväksytkö sinä, joka näitä
asioita vähän paremmin ymmärrät... mutta minuun se vaikuttaa aina kuin
aamu-uinti nuotiolla vietetyn yön jälkeen...»
Minua hermostutti. Mikä se nyt pani muistamaan näitäkin keskusteluja?
Minä olin; kymppi Pääkköselle selittänyt runon rakennetta ja
sanonut, että sen ensimmäinen edellytys on kauneus. On kaunista, kun
rakastavaiset kuvataan kuun valossa. Se herättää tunnelmaa. Mutta — nyt
minua ellostutti. Johtuiko se siitä, etten ollut koko päivänä syönyt...?
Hiukan surullisena astelin kotiin päin ja saavuin parahiksi
illalliselle. Olipa hyvä, että kokoelmani käsitti jokapäiväisiäkin
aiheita, — sellaisia kuin »Tupakkamälli» ja »Häntävyö» y.m.
samantapaisia. Mutta niissäkin pujottelihe punaisena lankana aina
joku erikoinen ajatus, — niinkuin esim. »Häntävyössä», jossa kuvailin
konvenanssia, seurasääntöjä, nimittäen niitä seuraelämän »potuuseiksi».
Santra oli keittänyt ruisjauhopuuroa ja sitä syödessäni haihtuivat
epäilykseni. Ei voinut olla mahdollista, ettei »Runoryijyni» kelvannut.
Kolmisen viikkoa elin tuskallisessa odotuksessa. Kävin joka päivä
postissa, mutta sitä kirjettä, jota odottelin, ei vain kuulunut.
Kunnes muutamana aamuna postineiti ojensi minulle hymyillen
kuittilomakkeen ja kehoitti kuittaamaan.
Minä hölmistyin. Mitähän tämä merkitsi? Oliko kustantaja lähettänyt
tekijäpalkkion jo etukäteen?
Vaikka tuosta hetkestä on jo kulunut useita vuosia, vapisee kynäni
vieläkin, kun sitä muistelen. Ei ollut puhettakaan tekijäpalkkiosta,
vaan kustantaja lähetti yksinkertaisesti käsikirjoitukseni — takaisin.
Minä ihmettelen, että vielä yleensä elän ja että olen tuon tapauksen
jälkeen kyennyt passittamaan niin monta roistoa lukkojen taakse. Mistä
olen saanut sen voiman, sen elämäntarmon?
Ihmettelen, että olen pystynyt kirjoittamaan pitkiä pöytäkirjoja ja
pro memorioita käräjäjutuista — asiapapereita, joista esimiehiltäni
olen saanut yksimielisen tunnustuksen. »Sellainen sujuva tyyli!» Mutta
silloin — viisi vuotta takaperin — ei tyyli kelvannut.
Minä ihmettelen, että olen yleensä voinut nauraa ja leikkiä laskea,
että minua vieläkin pidetään maailman hauskimpana seuramiehenä, jonka
tuttavuudesta suuretkin herrat ovat ylpeitä. Ihmettelen sitä, että olen
tuon tapauksen jälkeen vielä voinut kirjoittaa runoja ja kirjoittaa
paljon.
Se johtuu siitä, että minä sittenkin olen runoilijaksi syntynyt, vaikka
kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja murskasikin minut tuona
kirkkaana syyskuun aamuna viisi vuotta sitten.
Käsikirjoitusta seurasi kirje, joka vieläkin on tallella
pöytälaatikossani. Minä säilytän sitä tulevia aikoja varten, jotta
jälkimaailma saisi nähdä, minkälaisia kustantajia Suomenmaassa eli ja
vaikutti _anno Domini_ 1918.
Mitäpä kirjoitti tuo oppinut herra?
Istahdin jokiahteelle muutaman pajupensaan siimekseen, joka oli minulle
suonut monta kohtausta rakkaan Runottaren kanssa, ja tuossa muistojen
paikassa avasin kolkon kirjeen.
»... En voi kieltää, etteikö Teillä olisi taipumuksia.... (»Niitä,
niitähän minulla juuri onkin!» huusi ääni sisässäni.)... mutta muoto on
vielä kovin kömpelö ja haparoiva, niinkuin itsekin tulette huomaamaan,
kunhan tyynesti tarkastelette... (»En koskaan, en koskaan!») Sitäpaitsi
ovat muutamat aiheenne — kuinka sanoisin... (»Niin... siinäpä se
on!»)... kovin arkipäiväisiä... (»Ohhoo, hyvä herra! Runoilija
kirjoittaa vaikka tikusta!»)... jotenka j.n.e.»
Hyvä! Erittäin hyvä! Yksi seikka, josta olen kustannusosakeyhtiö
»Korukannen» johtajalle ikuisesti kiitollinen, on se, että hän sai
minut sinä hetkenä suuttumaan, hirmuisesti suuttumaan. Minussa
heräsi »Vahva-Kuuskoski» henkiin. Hyppäsin pystyyn, tartuin kiveen,
jolla olin istunut (se painoi ainakin viisikymmentä kiloa), nostin
sen ilmaan ja paiskasin jokeen. Se putosi mahtavalla pauhinalla ja
lennätti suunnattoman vesiryöpyn ilmoille. »Siinä meni sinun runoutesi
valtaistuin», vilahti päässäni kuumeinen ajatus. Menköön! Tällä pojalla
oli vara pystyttää uusia, jos niikseen tuli!
Tyynnyin vähitellen ja tutkin kirjettä tarkemmin. Ja kuta kauemmin
tutkin, sitä kylmemmäksi kävin, kunnes lopulta kajahutin taivaalle
valtavan naurun.
Voi tuhannen tulimmaista! Voi sun seitsemän seppää, mikä hurskas
yksinkertaisuus! Vai liian voimakkaita! Sitäkö kustantaja pelkäsi? Mitä
tulisi maanviljelyksestä, jollei talonpoika voisi kulkea lantatunkion
ohi oksentamatta? Miten kävisi etikan valmistuksen, jollei tehtailija
voisi tottua tehtaansa kirpeään tuoksuun? Ja kuinka sodittaisiin
maailmassa, jos sotajoukot pyörtyisivät ruudin hajusta? Vai nenäliina
suun edessä! (Suun kauttako se herra hengitti?) Sitähän minä juuri olin
tarkoittanutkin. Väkevää kuin pikiöljy ja paksua kuin terva! Muuten ei
Suomen runopurren ollut yrittämistäkään ulapoille, Koska se oli liian
kauan maannut rantatörmällä ja vuoti, vuoti armottomasti, herrojen
kirjailijoiden paikkaillessa sitä kiinnelaastarilla.
Minä olin tarjoutunut purren korjaajaksi, mutta minua ei huolittu.
En muista, kauanko olin tuossa jokiahteella istunut, kun Santra saapui
paikalle. Hän oli lähtenyt minua hakemaan. Oi, nainen, sinä miehen
lohdutukseksi annettu! Sinun povesi on se polstari, johon haavoittunut
uros kasvonsa kätkee, kun maailma häntä potkii ja pahoinpitelee. Siinä
Santran rinnoilla itkin verisen tuskani suolaisen karvaiksi kyyneleiksi
ja sinä hetkenä minä ymmärsin Eevan luomisen.
Kerroin Santralle kaikki ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen
tyyneesti, ihmeteltävän tyyneesti. Hänen huulensa vain kalpenivat
hiukan, — nuo huulet, joita olin niin monta kertaa suudellut.
Hän levitti sylinsä ja minä heittäysin siihen. Siinä jokiahteella
rakkaan Ison Väylän varrella minä makasin pää painettuna vaimoni
syliin ja itkin kuin lapsi, minä harmaapäinen mies, — itkin polttavan
tuskani pois. Ja kuta kauemmin itkin, sitä kevyemmäksi tunsin oloni.
Paanne rinnan alla suli kuin lumikinos jokiäyräältä kevätauringon sitä
lämmittäessä. Ja minä nousin kirkastunein katsein.
Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun riemuni, joka on tulvinut kuin omat
vetesi keväällä jäänlähdön aikana! Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun
tuskani, joka on ollut syvä kuin kadotuksen kuilu, mutta josta olen
noussut ylös uusin voimin, selkein otsin ja katse käännettynä kohti
korkeutta, missä ikuinen Tuomari asuu!
Iso Väylä! Sinun kasvojesi edessä ja ylläsi kaartuvan sinitaivaan
alla, molempia rantojasi vartioivien ikivihreiden kuusten seisoessa
todistajina olen vannonut pyhän valan:
»Ma laulan Pohjolasta,»
jos kussa kuljenkin,
sen koskein kohinasta,
tuiskuista tunturin.
Ja jollen Sua laula,
ylistä ylväästi,
niin katketkoon mun kaula
ja kielen kantaki!
Tämän runopukuisen valan minä vannoin tuona hetkenä seisoessani Ison
Väylän rannalla, hyljätty »Runoryijy» toisessa ja rakas Santrani
toisessa kainalossani. Ja luulenpa, että sinä hetkenä katselivat meitä
lempeästi taivaan enkelit ja että itse Isä Jumalankin silmät olivat
kyynelissä.
Sitten käännyin Santran puoleen ja sanoin hellällä äänellä: »Santra,
tule kotiin. Minun suuntani on sama kuin ennenkin: Minä kirjoittelen.»
Johon vaimoni vienosti hymyillen vastasi: »Kirjoittele sinä vain,
Aatami, kukapa sinua pystyy siitä kieltämään. Eihän sinun ole pakko
lähetellä niitä alas.»
Asia oli päätetty. Minä jatkaisin runoilijakutsumustani siitä
huolimatta, ettei minua oltu hyväksytty virallisten laulajien joukkoon.
Päätin, etten enää vaivaisi kustantajia käsikirjoituksillani. Se oli
minun mielestäni helmien heittämistä sikojen eteen.
Tätä lupausta en kuitenkaan jaksanut pitää. Olin liian heikko. Muutaman
viikon kuluttua rupesi maailman kunnia minua taas houkuttelemaan ja
minä lähetin runokokoelmani toiselle kustantajalle. Tein sen kuitenkin
nyt paljoa tyynemmällä mielellä; en toivonut suuria enää. Muutaman
viikon kuluttua sain teokseni takaisin kohteliaan kirjeen seuraamana,
jossa kustantaja kehoitti minua kääntymään proosan alalle, koska
kykyni kaikesta päättäen viittasivat sinnepäin. »Vai niin», sanoin
minä ja annoin »Runoryijyn» tehdä kiertomatkan kaikkien kustantajien
luona, mutta samoilla tuloksilla. Jokaista palautusta seurasi
kirje asianomaiselta kustannusliikkeen johtajalta. Yksi oli yhtä,
toinen toista mieltä. Mutta — jos kokoaisin eri kirjeissä annetut
tunnustukset yhteen, olisin Suomen monipuolisin kirjailija ja voisin
hyvin tulla ehdolle Nobel-palkinnon jaossa. Niin eri suuntiin kävivät
kysymyksessäolevat arvostelut. Mutta yhdessä asiassa olivat kaikki yhtä
mieltä: kirjaa he eivät voineet painattaa.
Olkoon! Tarvitsiko todella kaikkia painattaakaan? Eikö moni
runokokoelma maattuaan pöytälaatikossa kymmenet vuodet ollut kuitenkin
lopulta kaivanut itselleen reiän sieltä ulos ja jonakin kauniina
päivänä häikäissyt maailmaa säkenöivillä säkeillään? Joskin tämä
tavallisesti tapahtui vasta asianomaisen runoilijan kuoleman jälkeen,
niin se kuului maailman menoon ja siihen oli pakko alistua. Vasta
jälkimaailma oli antava hyvityksen. Niin tulisivat syntymättömät
sukupolvet kerran antamaan tunnustuksen Aatami Kuuskoskellekin ja
ylistämään häntä siitä, että hän runoillaan oli pystyttänyt Suomen
kansan keskuuteen henkisen kauneuden kodin, jossa runouden nektari ja
ambrosia olivat kaikille tarjona.
No niin — minulla oli toki lämmin vuode ja riittävät polttopuut
epäonnistumisestani huolimatta, — realiteetteja, jotka puuttuivat
niin monelta runoilijalta. Päähuoli oli vain leivästä. Mutta
siitäkin pulasta selviydyttiin pikemmin kuin osasimme Santran kanssa
aavistaakaan.