MINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN
»POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».
Sota oli syttynyt!
Suomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja
kahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut
kalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen
kärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen
patriootin sydämeen.
Alussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi
oli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa
huseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin
huomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei
kuitenkaan tapahtunut.
Neuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja
tuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei
löytynyt.
Kaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin
numidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki
yhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan
kuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan
vähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut.
Silloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä
täytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»
Tuon huudon nostin minä.
Olin henkivakuutusalalla toimiessani oppinut tuntemaan kansan psykhen
(sielun). Olin oppinut näkemään, mitä noiden talonpoikien, opettajien,
kauppiaiden ja käsityöläisten povessa puhkui ja porahteli. Siellä paloi
materialististen majakkalyhtyjen rinnalla myös jalompien aatteiden
navettakiilu, vaikka sammumaisillaan. Olin oppinut huomaamaan, kuinka
ratkaisevalla hetkellä lausuttu sana sai tuon kiilun hehkumaan
tavallista kirkkaammin ja minä ryhdyin kotipitäjässäni työhön.
Ensi töikseni päätin ottaa haltuuni sanomalehden, jommoinen Ristiniemen
kirkonkylään oli äskettäin perustettu. Tiesin, että tuo maailman
seitsemäs suurvalta oli mahtava ase taitavan miehen kädessä ja minä
päätin suoraan sanoen vallata lehden.
Meillä oli siihen aikaan toimittajana eräs Taavetti Tuikkanen, entinen
rappiolle joutunut ylioppilas, jota ahkeran Bakkuksen palvelemisen
vuoksi tavallisesti kutsuttiin »Tuikkuseksi». Hän toimitti »Ristiniemen
Sanomia» sangen laiskasti, kirjoitellen enimmäkseen lannanhoidosta
y.m. maatalousasioista. Ja jos hän olisi edes itse kirjoittanut, olisi
se vielä annettu anteeksi, mutta kun hän melkein sanallisesti saksi
kirjoitukset toisista lehdistä, niin se tuntui liian paksulta. Lehden
sävy oli mahdollisimman untelo ja veltto. Se muistutti kuumassa,
ummehtuneessa pirtissä pörräävän kärpäsen unettavaa surinaa. Sellainen
lehti ei ilman ulkoapäin tulevaa sysäystä voinut herätä unteluudestaan.
Niinpä muutamana päivänä aivan tammikuun lopulla suuntasin askeleeni
»Ristiniemen Sanomain» toimitukseen. Tapasin toimittaja Tiukkasen
hienossa hiprakassa.
»Terve, Taavetti! Mitäs maailmalle kuuluu?» hihkaisin minä jo heti
kynnyksellä.
Hän kynsäisi päätään ja muljautti minuun verestävillä silmillään.
»Eipä sinne erikoisempia. Ala-Ryynäsen lehmä on viime yönä poikinut
kaksipäisen vasikan.»
Minä kirosin. Vai sellaiset uutiset ne herra toimittajaa
intresserasivat. Ja Suomi-äiti haukkoi henkeään!
»Kuule, Taavetti! Nyt ei joudeta kirjoittelemaan Ryynäsen kaksipäisistä
vasikoista enempää kuin pitkästä merikäärmeestäkään. Nyt on Pelsepuupi
irti! Nyt täytyy ruveta takomaan raudan kuumana ollessa!»
»Mitä tarkoitat?»
»Ryssät maasta pois!»
»Suuretpa sinulla on suunnitelmat. Minä ainakaan en puutu koko asiaan.»
»Sinun ei tarvitsekaan puuttua, kunhan annat minun toimia. Minä
kirjoitan lehteen näistä päivän polttavista kysymyksistä. Sinä annat
vain suostumuksesi.»
Hän kyhnytteli päätään, maiskutellen huuliaan. Asia huvitti häntä
ilmeisesti. Pääsisihän hän siten vapaaksi suurimmasta osasta
toimitustyötä.
»Hyvä on. Mitäpä siinä muuta. Kirjoittelehan sitten.»
En muuta halunnutkaan. Vedin heti povitaskusta artikkelin, jonka nimi
oli »Herää, suomalainen, jo koittaa päivän koi!» Tuossa kirjoituksessa
minä vetosin jokaisen rehellisen isänmaanystävän omaantuntoon. Salliiko
se meidän tyhjin toimin katsella, kuinka kaunis heinäpouta menee
hukkaan? Salliiko se meidän nukkua, sillä aikaa kuin niittymadot
tuhoavat vainiomme ja peltohiiret myllertävät perunamaamme? Salliiko
se meidän istua joutilaina ja katsella, kuinka rotat kaivavat reikiä
jyvähinkaloihimme?
Tämän johdannon jälkeen kävin suoraan asian ytimeen. Nyt oli käsissä
hetki, jolloin oli ryhdyttävä satoa korjaamaan. Se sato oli vapaus,
itsenäisyys! Suomen eduskunta oli jo ottanut ratkaisevan askeleen, kun
se edellisessä joulukuussa oli julistanut maan itsenäiseksi. Mutta
hornan henget olivat päässeet valloilleen ja koettivat estää tätä
vapautta toteutumasta.
Täällä Ristiniemelläkin oli vielä ryssiä. Kunnanhuoneeseen
majoitettuina he häpäisivät pitäjän pyhintä. Vielä hiiviskeli santarmi,
tuo harmaa peltohiiri, pitkin kujiamme. Nyt oli lyönyt se hetki,
jolloin ristiniemeläisten piti karkoittaa nämä loiseläjät!
Taavetti Tiukkanen luki artikkelin ja rupesi jälleen kyhnyttelemään
päätään.
»Perhanan rohkeasti sanottu, mutta oletko ajatellut, mitä tästä
seuraa? Ryssät vangitsevat sinut heti.» Minä säikähdin. Sitä en ollut
tosiaankaan tullut ajatelleeksi. Olin kirjoittanut artikkelin suuren
isänmaallisen innostuksen vallassa. Olin unohtanut seuraukset. Oikeassa
oli Tuikkanen: artikkeli oli tasoiteltava.
Jätin sen hänen huolekseen ja seuraavana päivänä luin sen lehdestä
varustettuna päällekirjoituksella: »Herää, suomalainen, hoitamaan
maitasi!»
Ei jälkeäkään minun tyylistäni, ei sanaakaan, joka olisi viitannut
vapauden koittavaan aurinkoon! Vain pelloista ja perunamaista aivan
tavalliseen tapaan. Ja kaiken kukkuraksi käytännöllinen neuvo rottien
hävittämiseksi: piti hankkia kissa jokaiseen taloon.(!)
Jukoliste kun minua suututti! Sellainen tuhertaja, sellainen taitamaton
tomppeli! Olin juuri lähdössä pitämään toimittajalle rippisaarnaa, kun
opettaja Kunnas saapui luokseni.
Hänellä oli salaperäistä asiaa. Hän oli saanut etelästä käsin
sähkösanoman, jossa käskettiin riisua ryssät aseista. Vanhana miehenä
ei hän katsonut voivansa sellaiseen puuhaan ryhtyä. Hän jätti sen
nuoremmille.
Oikean miehen puoleen käännyit, Uljas Kunnas! Oikeaan mieheen vetosit
isänmaasi Vaaran hetkellä! Aadam Kuuskoski oli sen tekevä.
Kyläämme oli majoitettu puolisen sataa ryssää. Ne asustivat — kuten
sanottu — kunnanhuoneella, päällikkönä muuan vänrikki Tupuljeff. Minä
läksin heti kylää kiertämään.
Sain lupauksen kolmeltakymmeneltäviideltä mieheltä, jotka seuraavana
yönä minun johdollani suorittaisivat tuon »keisarileikkauksen».
Hetki koitti. Kello kaksitoista yöllä me suljetussa rivistössä
marssimme kunnanhuoneelle valmiina voittamaan tai kaatumaan. Meillä oli
aseina parikymmentä haulikkoa, muutama revolveri ja kumipamppu. Minä
olin saanut puulaakin inspehtorilta lainaksi vanhan pistoolin. Näin
asestettuina piiritimme kunnantalon. Minä, joka olin joukon päällikkö,
kolkutin vänrikin ovelle. Tarkoitukseni oli mennä sisään kauppias
Remsun kanssa, joka oli venäjänkielentaitoinen.
Sydämeni pamppaili levottomasti. Toden tunnustaakseni minua hiukan
peloitti. Saattoihan käydä, että tämä oli minun viimeinen yöni.
Mieleeni muistuivat rakkaan vaimoni ja poikani kuvat. Näkisinkö
heitä enää koskaan? Minua melkein kadutti, että olin antautunut koko
leikkiin. Ajattelin jo ehdottaa Remsulle, että vetäytyisimme vielä
harkitsemaan tilannetta, kun eteisestä kuului askelia ja äreä ääni
tiuskaisi jotakin ryssäksi.
Remsu vastasi kysymykseen ja ovi aukeni heti. Edessämme seisoi vänrikki
Tupuljeff ylisillään ja ladattu pistooli kädessä.
»Mitä te tahdotte?»
»Sanomme asiamme ainoastaan sisällä.»
Vänrikki viittasi meille ja me Remsun kanssa seurasimme häntä.
Ilmeisesti hän oli ehtinyt huomata miehemme, sillä hän käyttäytyi koko
lailla ystävällisemmin uudelleen tiedustellessaan asiaamme.
Remsu tulkitsi tulomme tarkoituksen. Niin ja niin olivat nyt
Suomenmaassa asiat.
Mutta — vänrikkipä ei ollutkaan niin halukas antautumaan. Hän selitti,
että hänen sotilasvalansa velvoitti häntä puolustautumaan viimeiseen
veripisaraan saakka.
Minua alkoi jo hiostuttaa. Mitähän, jos vetäytyisimme taitavasti pois
—? Mutta — olimme jo ottaneet ratkaisevan askeleen eikä meidän auttanut
perääntyä.
Silloin muistui mieleeni keisari Napoleon. Hänhän oli useasti
pelastanut tilanteen puhumalla mielikuvitukselle. Olin jälleen
rauhallinen; tunsin seisovani tutulla maaperällä: suurten,
historiallisten henkilöiden seurassa. Ja minä tein kuten Napoleon I: —
minä puhuin herra vänrikin mielikuvitukselle.
Tiesikö hän, kuinka monta meitä oli? Sataviisikymmentä miestä ja
mukana yksi eilen illalla Ruotsista tuotu konekivääri. (Minä en ollut
sellaista edes unissani nähnyt!) Joukossamme oli viisikymmentä Saksan
jääkäriä, jotka olivat luvanneet sielunsa paholaiselle, jollei ryssiltä
aseet heltiäisi. Minä annoin viisi minuuttia ajatuksen aikaa.
Otin kellon käteeni ja jätin vänrikin miettimään. Hän punoi viiksiään
ja näytti hermostuneelta. Useampaan kertaan kuulin hänen sanovan:
»tolsnos, tolsnos». (Jälkeenpäin kuulin Remsulta, että se merkitsi
velvollisuutta.)
Oli kulunut minuutti, kun vänrikki teki hermostuneen liikkeen ja
soitti. Viereisestä huoneesta tuli esiin partainen ryssä, jolle
vänrikki sanoi jotakin. Remsu tulkitsi hänen komentaneen vääpelin
paikalle.
Kului minuutti, ennenkuin vääpeli saapui. Vänrikki selitti hänelle
tilanteen. Vääpeli löi kantapäitä yhteen ja hävisi.
»Minne kiväärit on koottava?»
»Kasarmin pääportaiden eteen yhteen läjään.» Kello oli kuusi minuuttia
yli puoli yhden, kun vänrikki selitti kaiken olevan kunnossa. Annoimme
käskyn, ettei hän sotilaineen saanut puoleen tuntiin näyttäytyä. Muussa
tapauksessa emme vastaisi seurauksista. Jääkärit olivat uhanneet muuten
ampua jokaisen. Nyt he pääsisivät hengissä. Vänrikki suostui tähän ja
me poistuimme.
Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun ulostultuamme emme tavanneet
ainoatakaan miestä. Nämä raukat olivat pötkineet pakoon, sillä aikaa
kuin me Remsun kanssa olimme neuvottelemassa. Meille tuli hätä käteen.
Mitä jos vänrikki tulisi perässämme katsomaan, montako meitä oli.
Silloin olisimme hukassa.
Annoin Remsulle määräyksen mennä naapurista noutamaan hevosta. Kiväärit
oli saatava korjuuseen, ennenkuin ryssät huomaisivat kepposemme.
Remsu lähti ja minä jäin vartioimaan aarretta. Rintani paisui onnesta
ja tyytyväisyydestä. Olinhan yksin riisunut viisikymmentä vihollista
aseista! Se oli varallakin yhtä suuri sankariteko kuin Leonidaan
Thermopyleen vuorisolassa.
Remsu toi hevosen. Kiireen vilkkaa lastasimme kiväärit rekeen
ja ajoimme kuorman minun asuntooni. Suuri oli Santran hämmästys
kuullessaan, minkä urotyön minä olin suorittanut.
Seuraavana päivänä levisi tieto tapahtumasta kylälle. Minua kiitettiin
ja ylistettiin. Kunnan esimies tuli kutsumaan minua palokunnantalolla
illalla pidettävään kokoukseen. Minä lähdin.
Palokunnantalon avara juhlasali oli täynnä kirkonkylän kansaa. Oli
rovasti ja oli nimismies, metsäherroja pari kappaletta, kaikki
kirkonkylän kauppiaat y.m., y.m. Joukossa näkyi myös muutamia
eilisiltaisia miehiäkin. He näyttivät olevan häpeissään, sillä pitkin
päivää oli kylä heitä pilkannut.
Kun astuin saliin, nousivat kaikki seisomaan. Katsahdin taakseni
nähdäkseni, kuka korkea herra perässäni tulisi, koska kansajoukko
tervehti häntä seisaaltaan. Mutta ovelta vilkuili vastaani vain
Ryynäsen rengin naama — saman miehen, jonka olin ensimmäiseksi
vakuuttanut. Ymmärsin, että minä olin tuo korkea herra, jota yleisö
näin kunnioittavasti tervehti.
Minut johdatettiin istumaan ensimmäiselle penkille puulaakin johtajan
viereen. Ajattelin, kuinka ajat muuttuvat. Ennen oli tämä sama herra
ollut korkein esimieheni. Nyt olimme samanarvoiset, minä kenties hiukan
korkeampikin. Olisin aivan hyvin saattanut hänelle sanoa: »Heitetäänpä,
Sigurd, nämä haukkumanimet pois. Minä olen Aatami.» Mutta sitä en
luonnollisesti tehnyt. Odotin vain, mitä kokouksella olisi sanomista.
Metsänhoitaja Laitakari nousi puhumaan ja ilmoitti, että kokous
oli kutsuttu koolle viimeöisen tapahtuman johdosta. Reippaalla ja
repäisevällä otteella oli yksi läsnäolevista riisunut ryssät aseista ja
näin muodostuneen tilanteen johdosta olisi nyt jotakin päätettävä.
Kaikkien katseet kohdistuivat minuun ja puulaakin johtaja kumartui
puoleeni kuiskaten: »Se oli helkkarin fiinisti tehty!» Minä en
vastannut mitään, odotin vain, mitä tuleman piti.
Rovasti Hasael Hillbinger valittiin kokouksen puheenjohtajaksi.
Koko Ristiniemen yhteiskunnan nimessä hän kiitti minua viimeöisestä
sankariteosta. Hän vertasi minua Simsoniin, joka kantaa selässään Gazan
portit, — lisäten, että niin kauan kuin Ristiniemi on olemassa, tullaan
minut aina lukemaan sen parhaiden poikien joukkoon.
Minä kiitin muutamin valituin sanoin. Huomautin lyhyesti, kuinka
jokaisen suomalaisen velvollisuus oli isänmaan puolustaminen. Jos
Jumala on jollekin antanut viisaamman pään ja rohkeamman rinnan, niin
että hän voi nämä lahjat käyttää sen päämäärän toteuttamiseksi, jonka
nimi oli »Vapaa Suomi», niin kunnia siitä tuli yksinomaan kaiken hyvän
antajalle.
Näin, kuinka moni läsnäolevista pyyhki silmiään enkä ole varma,
etteivätkö omanikin hiukan kostuneet. Moni kirkonkylän rouvista,
niinkuin esim. metsänhoitaja Laitakarin, katseli minua ihailevin ilmein
ja luulenpa, että jos olisin sinä hetkenä huudahtanut: »Tulkaa syliini,
te ihanat immet, rouvat ja neitoset!» he olisivat kilvan juosseet
suutelemaan ja syleilemään minua.
Istuin paikalleni ja kokousta jatkettiin; Pääpykälänä esitettiin
kirkonkylän julistaminen piiritystilaan sekä komendantin valitseminen
paikkakunnalle.
Molempiin ehdotuksiin suostuttiin ja kun jälkimmäinen kysymys
esitettiin, huusi koko sali kuin yhdestä suusta:
»Aatami Kuuskoski, Aatami Kuuskoski!»
Rovasti naksautti vasaralla pöytään ja asia oli selvä: minut oli
valittu kirkonkylän komendantiksi.
Nousin ylös ja tiedustin, oliko kokouksella muita asioita
käsiteltävänä. Ei sanottu olevan. Silloin astuin minä esiin ja pidin
kokoukselle puheen.
Kiitin ensinnäkin osakseni tulleesta suuresta kunniasta ja
luottamuksesta. Näytin historiallisilla esimerkeillä, kuinka yksi mies
voi joskus tuntea samaa kuin kokonainen kansa. Kaikki kansan sielussa
risteilevät tunteet kokoaa tuo yksi itseensä kuin polttolasi auringon
säteet. Tästä kai johtuu, että kansa silloin katsoo tuohon yhteen kuin
edustajaansa ja näkee hänessä tunteidensa lihaksitulemisen. Roomalaiset
ihailivat keisareissaan itseään ja julistivat heidät kuoleman jälkeen
jumaliksi. Nykyjään ei ole enää sellaista tapaa, sillä me olemme
kristityitä, joiden Jumala on yksi. Mutta — jossakin määrin samalla
tavoin kansa vieläkin osoittaa ihailuaan niitä miehiä kohtaan, joihin
se hädän hetkenä luottaa. Ja tämän ihailunsa merkiksi se asettaa heidät
johtaville paikoille.
»Nyt on Ristiniemen yhteiskunta uskonut minulle komentonuijan,
komendantinviran, ja tämän kokouksen edessä lupaan minä Aadam Kuuskoski
käyttää valtaani kaikkien tosi parhaaksi ikään ja säätyyn katsomatta.»
Puheeni herätti tavattoman innostuksen myrskyn. Heiluteltiin
nenäliinoja, keppejä ja kintaita, mitä kullakin sattui olemaan. Ja taas
kajahti salissa seiniä tärisyttävä huuto:
»Eläköön Aatami Kuuskoski! Eläköön Ristiniemen komendantti!»
Kun suosionosoitukset olivat vaienneet, käskin tuomaan esille
kirkonkylän kartan. Kun sen olin saanut, tarkastelin, mihin paikkoihin
vahtipostit oli paras asettaa. Saatuani sen selväksi, määräsin miehet
paikoilleen ja läksin apteekkiin illallisille.
Kokouksen kestäessä oli nim. apteekkari käynyt kuiskaamassa korvaani
kutsun saapua heille kokouksen jälkeen.
Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Muutamia päiviä ryssien
aseistariisumisen jälkeen saapuivat ensimmäiset jääkärit Ristiniemelle.
Koska heidän joukossaan oli upseereja, luovutin komendantinviran
kapteeni Vanamolle.
Nyt alkoivat säännölliset sotatoimenpiteet. Jääkärit olivat saaneet
tietää, että punaiset aikoivat yrittää valkoisten selkään Venäjältä
käsin. Siksi koottiin joukkoja itärajalle. Tämä n.s. koillinen rintama
muodostui siis vihollisen pidättämiseksi rajan takana. Minun ei kai
tarvinne mainita, että olin ensimmäisiä ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.
Muistan hyvin sen päivän, jolloin joukkomme lähti. Minä astelin
ensimmäisten rivissä ja heilutin nenäliinaa Santralle, joka pojan
kanssa viittoili meille jäähyväisiä. Vuolaat vedet valuivat hänen
poskiaan pitkin ja minun täytyi koota koko sotilaskuraasini, etten
myös puhjennut kyyneliin. En aavistanut sillä hetkellä, etten näkisi
poikaani enää.
Tältä ajalta ei minulla ole juuri hauskoja muistoja. En tarkoita,
etten olisi ilomielin ottanut osaa taisteluihin, en. Ensimmäinen olin
ryntäämään ja viimeinen perääntymään. Mutta tarkoitan sitä, ettei
kapteeni Vanamo osoittautunut tehtävänsä tasalla olevaksi mieheksi.
Tietysti hän tunsi sotataitoa jonkun verran paremmin kuin minä; olihan
hän käynyt koulua Saksassa. Näistä asioista riitelimmekin verrattain
vähän. Mutta eteläsuomalaisena hän ei tuntenut peräpohjolaisen kansan
luonnetta. Hän halusi istuttaa meihin sotakurin rautaisella kädellä,
mutta se ei noitten suurten kiveliöiden keskellä menestynyt. Kapteeni
Vanamo oli kuningas Rehabeamin kaltainen, josta Raamattu kertoo.
Sen sijaan että olisi huojentanut isänsä hallitusiestä, teki hän
sen raskaammaksi. Ja sen sijaan että isä Salomo kuritti alamaisiaan
ruoskilla, kuritti poika skorpioneilla. Sellainen oli kapteeni
Vanamokin. Pienimmästäkin hairahduksesta hän rankaisi miehiä. Hänen
nimekseen olisi paljon paremmin sopinut »Nokkonen».
Meille sattui heti alussa ankaria yhteenottoja. Vaikk’en ollutkaan
kuin joukkuepäällikkö, uskalsin sanoa häntä vastaan. Hän ihan kähisi
raivosta ja monta kertaa piti läheltä, ettei hän minua lyönyt. Se
olikin hänen onnekseen, sillä olisipa hän vain kerrankin koskenut
minuun vaikka märällä sormellaan, hän yksinkertaisesti olisi
lakannut olemasta. Minä en sano enempää, sillä sappeni kiehuu tätä
kirjoittaessanikin.
Seurauksena tällaisesta taitamattomasta suhtautumisesta miehistöön
oli, että rynnäköt onnistuivat huonosti. Peräpohjolainen on sellaista
visaa, ettei häntä taivuta kuka tahansa. Mutta — jos hän rakastaa
esimiestään, menee hän hattua heiluttaen hänen edestään kuolemaan.
Olisinpa minä vain saanut johtaa! Olen varma, että Suomen historian
lehdiltä luettaisiin monta kaunista sankaritekoa, jotka nyt ovat
jääneet tekemättä. Minä olisin muutaman viikon perästä seisonut
Aleksandrowskin porteilla, sen sijaan että nyt nuhjailimme rajalla,
härsyttäen punaisia epäonnistuneilla partioretkillä. Mutta niinhän on
tässä matoisessa maailmassa, etteivät todelliset kyvyt koskaan pääse
esille. Epäpätevyyden palvelusta kaikkialla, mihin vain katseensa
luokaan.
Alkukesään saakka saimme vartioida rajaa. Muualla armaassa
isänmaassamme vallitsi jo rauha, mutta me makasimme partiossa
koillisella rintamalla. Loppuihan kuitenkin meidänkin sotaretkemme
vihdoin.
Kun palasimme Ristiniemelle, oli moni toveri riveistämme poissa. He
olivat jääneet rajalle todistamaan, että suomalainen osaa kuolla
uskollisena isänmaan laeille.
Meidän kodissamme vallitsi murhe. Poikamme, josta minä olin odottanut
nimeni kantajaa, oli sotaretken aikana kuollut. Tapasin Santran
lohduttomana. Meidän kyyneleemme sekaantuivat toistensa kanssa.
Sellaista on elämä.
Sydän surua täynnä oli minun otettava osaa kirkonkylässä
toimeenpantavaan suureen paraatiin. Pidettiin jumalanpalvelus paljaan
taivaan alla. Mahtavana vyöryi ilmoille »Jumala ompi linnamme». Mutta
siihen virteen ei yhtynyt Aadam Kuuskosken juhlallinen ääni. Elämä
tuntui liian raskaalta.
Suuresti ei minua myöskään liikuttanut juhlallisuuden huippukohta:
kunniamerkkien jako. Minun nimeni huudettiin ensimmäisenä. Kapteeni
Vanamo kiinnitti rintaani Vapauden ristin. Minun aatokseni matkailivat
muilla mailla. Seisoin joukossa kuin vieras, joka ei ymmärrä maan
kieltä. Ja kun väkijoukko kohotti ilmoille huudon: »Eläköön Pohjolan
Mannerheim!» ei sekään minua liikuttanut. Ainoastaan hetkeksi
värähti sydämeni, kun ajattelin, että Yrjö-poikani katselee taivaan
korkeudesta, kuinka hänen isäänsä maan päällä juhlitaan. Se nostatti
silmääni kyyneleen. Muu kaikki oli minulle täysin vierasta.
No niin — olen hetkeksi vaipunut muistelemaan tuota surullista
tapausta, joka niin suuresti häiritsi yhteistä suurta iloamme. Maa oli
vapaa ja minäkin olin saanut kunnian kantaa korteni yhteisen asian
alttarille. Mutta — palatakseni vielä itse pääasiaan — jos ottaisin
kirjoittaakseni koillisen rintaman historian, olen vakuutettu, että
koko Perä-Pohjola nousisi yhtenä miehenä todistamaan minun puolestani:
— Aadam Kuuskoski olisi vienyt joukkomme voittoon. Mutta — mitäpä
siitä. Minulla on nykyisin paljon parempaa kirjoittamista. Se on tämä
elämäkertani.
Koillisella rintamalla oleskelu vaikutti muuten sangen hedelmällisesti
kirjalliseen työhöni. Sain suuren joukon aiheita, jotka sitten puin
runon kuninkaalliseen purppuraan. Palvelin vuoroin Marsia, vuoroin
rakkaita muusia. Lepohetkeni vietin heidän suloisessa seurassaan.
Ja — vaikka itse olen sanomassa — jos kapteeni Vanamo ymmärsi minua
huonosti, ymmärsivät runottaret sitä paremmin.