Ah, etsiä on osa ihmisellä,
vaikk' kirvellyt
se onkin täällä monen raukan rintaa.
Ma lausua voin käsi sydämellä:
Oon etsinyt
ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!
Nämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.
En voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen
monta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja
taasen syvyyksiin.
Kun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi
minut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä
toimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin
hengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen,
vaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.
Henkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä
moninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta,
se laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti
tekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta
väkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia
käytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti
liikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot
ja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat
myrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta
luettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on
»vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun
kaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva
ja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii
raskaita tappioita.
Mutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo
uhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi
saada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu
taistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret!
Voittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät
antautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa,
on henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on
henkivakuutuskaavake.
Siunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt
meille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut.
Me tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen
henkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella
ajalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin,
keksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos
kenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.
Minut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt,
mitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin
luullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät
punaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen:
»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa
olet mennyt naimisiin.»
Hän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.
»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»
Minä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle,
herttaiselle sielulle.
»Niin kyllä... Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin
senniminen mies pystyy.»
Santra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan
pikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.
Ihmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa
ahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä
hetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin».
Hänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä
katsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään
ja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren.
Minä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi.
Millä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja
kun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei,
kuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin
odottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi
turmioon?
Silloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä
otsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli
laskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen
henkivakuutusala.
Kuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär
kulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että
hän saattoi pukeutua suruvaatteisiin... Olin tottunut näkemään
hänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin
soidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin
konttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein
pöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän
kyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan
kutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat
sukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin
vapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin
hyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin
pöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että
kotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.
Mutta nyt... nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja
lausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan
tuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani
runoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä
tuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon:
»_Henkivakuutusasiamies_
...
Niin monta mainitaan, ah, sankareitten
nimeä, urotyötä muistellaan
sotaisten töitten, rauhan, oppineitten:
Yks nimi aina jääpi unholaan.
Kun kenraaleita ritareiksi lyödään,
hän poissa on, ah, sankarimme tää.
Jos missä juhlapäivälliset syödään,
ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.
Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi,
kun maine hänt' ei kanna siivillään?
Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi
ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään
ois turva leskillä ja lapsosilla,
kun Köyhyys heille kitans' aukaisee.
Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla
hän kuoliaaksi kohta laukaisee.
Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin,
taulukko taskussaan hän tallustaa.
Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin
ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa.
Hän runoniekka, profeetta on parhain,
kun tulkitsee hän innoin taulujaan.
Hän tähyääpi taakse tähtitarhain
ja mystillisnä laulaa laulujaan.
Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan,
ne monet on kuin tähdet yllä maan.
Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan,
mut portaita hän alaspotkitaan.
Hän uljahasti tekee lujan tenän
ja uuden kerran ryntää sisällen:
Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän
mut suukon kaavake: — hän täytti sen!
Niin miestä monta mailmass' mainitahan,
vakuutusmiestä tuskin milloinkaan.
Hän monesta on alku kaiken pahan,
hänt' haukutaan ja häntä kirotaan.
Mut kerran aukee hälle taivaan sisin,
hän vaivoistansa suuren palkan saa,
kun kruunu koristettu rubiinisin
vakuutussummin päätä kaunistaa.»
Olin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat
silmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä
salissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista
tehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka
minä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni
huikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut
sitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen,
etten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun
Santran kärsimätön ääni minut herätti:
»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»
Tuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas
maan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin
minä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni,
kunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.
Kuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti.
Arvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa
kuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.
Hiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin
käteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin
valtavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi
kapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta
Aatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme
hänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt.
Minä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille
naudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan
laskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.
»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»
Kuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen
sana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista.
Kyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!
Tuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen
työtä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta,
kun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden
hetkenä... ihan kuin kiusalla... miehen ristiksi ja vastukseksi.
Mutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen.
Muistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan
luo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.
Opettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi
istumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.
Hän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut
kertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:
»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi.
Aikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää
päinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»
Hän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan
syytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista
suunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni
siltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.
»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja
ja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein
onnistuneita.»
»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä
ja pyysin saada lukea runoni.
Hän nyökäytti päätään ja minä kohosin seisomaan. Olin pannut merkille,
että runo seisoalta lausuttuna tekee aina juhlallisemman vaikutuksen.
Lausuin siis »Henkivakuutusasiamiehen» ja kun pääsin loppuun, istui
opettaja kauan aikaa vaiti. Ilmeisesti oli runoni tehnyt häneen syvän
vaikutuksen.
»Kyllähän minä mielelläni otan sinut ala-asiamieheksi ja ilmoitan siitä
yhtiölle. Voit aloittaa, vaikka tänään. Saat tarpeelliset kaavakkeet ja
taulukot täältä. Luultavasti sinä tunnet työn pääpiirteissään?»
Vastasin tuntevani. Minua hiukan harmitti, ettei hän maininnut
sanaakaan runostani. Mutta lohduttauduin sillä, ettei hän pystynyt niin
korkeaa taidetta tajuamaan. Kansakoulunopettajan sivistys on sentään
sangen rajoitettu, joten häneltä ei pidä liikoja vaatia.
Sain tarpeelliset paperit ja läksin. En ollut palatessani enää yhtä
innostunut kuin mennessäni. Edessäni oli kova todellisuus. Rohkaisin
kuitenkin mieleni ja päätin yrittää.
Samana päivänä minä jo vakuutin kauppias Ryynäsen rengin. Summa ei
tosin ollut suuri, mutta alku oli tehty.
Siitä on nyt aikaa, kun tuo tapahtui. Mutta yhä vieläkin muistelen
eräänlaisella kaiholla henkivakuutustoimintaani. Siinä oli tuntuvasti
kiertävän trubaduurin tunnelmaa. Jokainen talo oli kuin lukittu
ritarilinna, josta edeltäpäin ei tiennyt, aukenisiko se vai ei. Sai
joka kerta virittää harppunsa eri tavalla, riippuen siitä, minkälaisten
ihmisten kanssa kulloinkin joutui tekemisiin. Toiset pitivät polskista
ja iloisista rallituksista t.s. heille piti aatteestakin puhua kuin
leikkiä laskien. Toiset taas ottivat asian verisen vakavasti. Heille
piti asia esittää saarnaäänellä ja joka kerta kun »kuolema» mainittiin,
piti hiljentää ääntä ja kuiskailla salaperäisesti, — aivan kuin olisi
viikatemies jo odottanut oviverhojen takana, valmiina ryhtymään
virkaansa heti, kun asiamies Aadam Kuuskoski oli saanut paperit reilaan.
Minusta tuli siis tavallaan eräänlainen Kuoleman majesteetin
edelläjuoksija, joka juhlallisesti ja vakavasti teki selkoa tämän
suuren valtijaan saapumisesta. (Lukijani älköön loukkaantuko, vaikka
tulkitsenkin asian tällä runollisella tavalla. Suhtaudun siitä
huolimatta sangen vakavasti tähän kalisevasääriseen vieraaseen.) Olin
kuin toinen Hamlet, joka vielä kuolleenakin kummitteli. Eikä minun
tavallisesti tarvinnut pitkälti puhua, ennenkuin asia oli selvä.
Mutta oli toisenlaisiakin ihmisiä — sellaisia, jotka naureskelivat
Hamletin haamulle. Sellaisina hetkinä toivoin, että olisin voinut
kutsua sisään viikatemiehen ja antaa hänen kysyä: »Joko herra
kauppaneuvos Kekäläinen on valmis matkaan?» Mutta sitähän en tietysti
voinut, jonkavuoksi tyydyin puhumaan herra kauppaneuvoksen puolisosta,
joka jäisi puille paljaille miehensä kuoleman jälkeen.
»Vai puille paljaille!» huudahti asianomainen. »Niinkö luulette, ettei
minun rahoillani ole ottajia, kun minusta aika jättää? Vai pitäisi
minun vielä tuota syöttiä voidella ottamalla henkivakuutuksen.»
Siinä oli ylipääsemätön paikka. Tiesin jo edeltäpäin, ettei
herrasväellä ollut lapsia, joten sain lähteä tyhjin toimin.
Mutta tällaiset tapaukset olivat harvinaisia. Tavallisesti onnistuin
melkein aina. Minä osasin nim. puhua niin ihmeen taitavasti, että tulos
oli ennen pitkää myönteinen. Jos tiesin, että esiin, jollakin kitsaalla
koulumaisterilla oli erikoisharrastuksena puutarhanhoito, johdin
varovaisesti keskustelun tälle alalle. Seuraus oli, että minä sain
pari tuntia kuunnella hänen esityksiään erilaisista lannoitustavoista.
Aikaahan siihen meni, mutta vakuutus lähti kuin lähtikin. (Minun
tietoni puutarhanhoidosta samoinkuin eri teollisuusalojen tuntemus,
jota ystäväni ovat aina niin suuresti ihmetelleet, perustuukin
pääasiallisesti henkivakuutusasiamiehenä saavuttamiini kokemuksiin).
Siis lyhyesti sanoen: minä tulin uudella toimialallani sangen hyvin
toimeen. Saavutin esimiesteni yksimielisen tunnustuksen, puhumattakaan
siitä, että ihmistuntemukseni laajeni ja runoaiheita karttui ihan
loppumattomiin. Minulla onkin monta hienoa palasta juuri tältä alalta
ja minä olen koonnut ne yhteen nimellä: »Valkoisen lipun kantaja»,
alaotsikko: henkivakuutusrunoja.
Toimittuani kahdeksisen vuotta asiamiehenä, ehdotettiin minua saman
yhtiön matkatarkastajaksi. Minä sainkin viran, mutta en ehtinyt siinä
kauankaan toimia, kun sota keskeytti työni. Löi se hetki, jolloin
Suomi taisteli vapautensa puolesta. Kuka olisi silloin saattanut
henkivakuutusalalla toimia, vaikka puhjennut sota tarjosikin mitä
tuoreimpia esimerkkejä kuolemaan kaikkikaatavasta voimasta.