MINÄ RUPEAN RUNOILIJAKSI, MUTTA SAAN KOKEA, ETTÄ TAITEEN POLKU ON
OKAINEN JA ORJANTAPPUROITA TÄYNNÄ.
Ah kutsumus korkea taivainen,
runoniekan seppele pyhä!
Osa maallinen on kovin vaivainen,
mut kannustin verissä yhä
vain uusihin voittoihin johdattaa,
joit' ymmärrä ei kolo kansa.
Mitäs siitä! Kun Pegasus hirnahtaa,
mies kiitävi satulassansa!
Voisiko joku arvoisista lukijoistani väittää, ettei tämä olisi runoa?
Tuskin.
Kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on kumminkin rohjennut sanoa
sen minulle vasten silmiä, minulle, Aatami Kuuskoskelle.
Voi teitä, kustantajat, |
te Ahasveerukset!
Te tunnette vain rajat
ja kirjain päällykset.
Mut yks, jot' ette tunne
on aate lentävä.
Te ette tiedä, kunne
se viel' on entävä!
Tämä on minun tuomioni teistä, te ikuiset juutalaiset, joille taide on
taidetta vain silloin, kun se tuo teille paljon rahaa.
No niin — tämän alkufanfaarin jälkeen voinkin tyyntyä taas ja ruveta
jatkamaan elämäkertaani, joka (elämäni) on
niin täynnä ollut kiviä
ja kannonpökkelöitä
ja okaita ja piikkiä,
unettomia öitä.
Mutta — mitäs niistä. Kun mies on kerran saanut ratsun itse taivahan
tallista, hän karahuttelee sillä pitkin pilvien reunoja ja hänen
päätänsä huumaa avaruuksien mahtava hymni! Mainen kulta ja kunnia on
vähäarvoista. Hänen rikkautensa on siinä, että hän tuntee povessaan
pyhän tulen, tuon sydämen Vestan temppelin ikuisen liesivalkean, —
Vestan temppelin, jonka
papitar
on Runotar.
Niin — vapaussodan loputtua olin vakavasti päättänyt antautua
runoilijan pyhään ja korkeaan ammattiin. Olin neljänkymmenenviiden
vuoden vanha, joten arvelin, ettei se ollut liian aikaista. Tosin
tiesin, että maallisen toimeentuloni taivas uhkasi sen kautta vetäytyä
synkkiin pilviin ja reikäleipä muuttua vain paljaaksi reiäksi. Mutta
— kun tuota viimeksimainittua seikkaa ajattelin, niin — tyhjästähän
kerran maailmakin luotiin. Miksi en minä siis runoilijana voinut
aloittaa tyhjästä ja vähitellen luoda vaatimattoman toimeentulon
itselleni ja vaimolleni, kun minulla vielä oli apunani tämän näppärät
sormet, jotka vielä vanhoillaankin soittelivat sukkulalla alkusoittoa
oopperaan »Jokapäiväinen leipä». Santra oli nim. erinomainen kankuri ja
pitäjän rouvat ja emännät kantoivat hänelle kuormittain kudottavaa.
Vaimoni suuttui, kun ilmoitin hänelle päätökseni.
»Vai se nyt vielä puuttuisi! Ensin sinä ravaat kaikki maailman
sotatantereet ja sitten — runoilijaksi! Oletko tullut juuri
rutihulluksi, vai mikä on päähäsi mennyt? Pyh kaikkea! Kun olisi
kurauttaa, sanon minä!»
Totesin, että minun vaimoni oli sangen proosallinen ihminen.
Mutta — minä olin kerta saanut ideasta kiinni enkä aikonut antaa
perään. Todistin hänelle runoilijan suuren tehtävän.
»Ajattelepas... valistaa kansaa, herättää nukkuvia, antaa aatteita
aatteista köyhälle ihmiskunnalle. Eikö se ole suurta?»
En muista enää, mitä hän siihen vastasi. Sen vain muistan, että hän
lopulta turvautui naisten viimeiseen keinoon: rupesi itkemään.
»Ilmankin tässä tahtoo köyhyys kapista ja sinä hulluttelet
kaikenmoista.»
Minä lohdutin häntä. Lupasin elää kertasyönnillä päivässä, jos vain
saisin omistautua rakkaille runottarilleni.
»Mikset sinä saa, rakas ukkoseni, jos vain pystymme edes tuon
kertasyönnin ansaitsemaan. Mutta sinä olet taaskin ajatellut vain
itseäsi, niinkuin miehet tavallisesti tekevät. Minun syöntini olet
jättänyt laskuista pois.»
Otin häntä kaulasta ja vakuutin, että olin hänen kohdalleen merkinnyt
täydet ateriat.
Santra hymyili.
»Sinä olet ihmeellinen mies, Aatami. Tiedätkö, että juuri tuollaisena
hössöttäjänä pidän sinusta kaikkein enimmän.»
Kyyneleet kohosivat silmiini. Kerrankin oli Santra nähnyt sydämeeni.
Me suutelimme toisiamme ja sillä oli se asia päätetty.
Meillä oli pieni mökki, jonka poliisina ollessani olin hankkinut.
Sitäpaitsi omistimme lehmän. Säästöt olivat tosin huvenneet, kun
viimeiset kuukauteni olivat kuluneet rintamalla. Komendantin virkakaan
ei ollut tuottanut muuta kuin kunniaa eikä siitä — niinkuin tietty,
— ole suuhun pantavaksi. Mutta sittenkin olin toivorikas. Runouden
kultaiselta taivaalta tuikki niin monta kirkasta tähteä, että
päätökseni vain lujittui.
Läksin opettajan luo. Olin päättänyt sanoutua irti tarkastajanvirasta.
Uljas Kunnas, jo seitsemääkymmentä lähentelevä, ihmetteli, mikä minulle
nyt oli tullut. Mutta minä olin salaperäinen kuin silmänkääntäjä
markkinoilla. Naureskelin vain ja sanoin, että »aikapa näyttää». Olin
elämän varrella oppinut varovaiseksi. Sitäpaitsi tiesin, ettei opettaja
runoudesta paljon ymmärtänyt.
Hän kertoi vakuutusyhtiön olleen minuun erittäin tyytyväisen. Ei
milloinkaan ennen oltu Perä-Pohjolassa niin paljon vakuutuksia otettu
kuin minun aikanani. Olin lyönyt laudalta hänetkin, opettajan. Mutta
tuo tunnustus ei nyt korviani hivellyt. Päätökseni oli horjumaton.
Aioin ensi tilassa kirjoittaa yhtiölle ja pyytää eroa.
»Sinä olet yllätyksien mies, Aatami. Se minun täytyy sanoa.»
Näin noissa opettajan sanoissa ennustuksen: kukaties piankin tulisin
yllättämään maailmaa.
Otin jäähyväiset ja palasin kotia. Kirjoitin jo saman päivän postiin
vakuutusyhtiölle ja pyysin eroa. Sitten otin rakkaat runoni esille.
Niitä oli vuosien varsilla ennättänyt kerääntyä kokonainen
matkalaukullinen. Joukossa oli m.m. kokoelma nimeltä »Rippeitä», joka
käsitti neljäsataa runoa. Ainehistoa minulta ei siis puuttunut.
Ensimmäinen työni oli ruveta sitä järjestämään. Vuosien kuluessa
olin tullut kirjoittaneeksi melkein kaikilta ihmiselämän aloilta.
Siellä oli isänmaallisia runoja, oli rakkausrunoja ja romansseja.
Oli tilapäisrunoja suuret joukot, niinkuin esim. »Kauppias
Komulaisen täyttäessä 50 vuotta», »Palokunnantalon vihkiäiset»,
»Hymni lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon»
y.m. Varsin lukuisat olivat tukkilaislaulut, sillä niillähän minä
oikeastaan olin aloittanut runoilijakutsumukseni, vaikka silloin vielä
elelinkin »viheriän oksan» varassa. Erikoisella liikutuksella katselin
tuota pientä pätkää, jonka nimi oli »Hei juuma jullaa», ja jonka
syntymisestä oli kulunut kohta kolmisenkymmentä vuotta. Olinpa joskus
hurjalla päällä ollessani sepittänyt juomalaulujakin, joissa ylistelin
»pehmoista pohmeloa» ja »isä Bakkuksen ihravatsaa sekä verenpunaisia
poskia». Sotalaulut muodostivat oman kaartinsa. Niiden joukossa oli
monta mahtavaa hymniä, kuten »Öinen taistelu», »Meno Russakkajoen yli»,
»Kalman kaarti» y.m. Minulla oli siis ainehistoa useampaan kuin yhteen
teokseen.
Päätin julkaista sekalaisen kokoelman, joka aiheittensa puolesta olisi
mahdollisimman edustava. Sain siten seulotuksi kokoon sataviisikymmentä
runoa, joille annoin yhteiseksi nimeksi »Runoryijy», koska arvelin
tällaisen, hiukan harvinaisen nimen erikoisesti herättävän
kirjallisuutta harrastavan yleisön mielenkiintoa. Sitäpaitsi vastasi
nimi minun mielestäni erinomaisesti kokoelman sisältöä. Sehän oli
kirjava kuin suomalaisten vanhat seinäryijyt. Jaoin teoksen viiteen
osaan seuraavalla tavalla:
I. Pohjakuvioita.
II. Elämän ornamentteja.
III. Värit yhtyvät ylvään karkelon.
IV. Elämän tanhu.
V. Loppuvinjettejä.
Ensimmäiseen osaan kokosin kaikki sellaiset runot, jotka parhaiten
kuvastivat käänteentekeviä tapauksia ihmiselämässä. Siten tuli tähän
osastoon kuulumaan »Luominen», jossa kuvailin omaa maailmaantuloani.
»Syntiinlankeemuksessa» kerroin helkkyvin rytmein tuosta onnettomasta
juopottelukohtauksesta kansakouluajaltani. »Paratiisista karkoitus»
kuvasi erottamistani koulusta ja »Otsasi hiessä»-nimisessä runossa
lauloin iskevin tahdein työn ankaruutta ja sen tuottamaa tyydytystä.
Samaan osastoon sijoitin myös sellaisen runon kuin »Esivallan miekka»,
jossa kuvasin järjestysvallan kehitystä maailman alusta nykypäiviin
asti. Itse pysyttelin tässä runossa koko ajan taka-alalla (niinkuin
luonnollista onkin). En edes silloin astunut esiin, kun nykyaikaisen
järjestysvallan syntysanat runossa lausuttiin, vaikka olin ollut yksi
tämän järjestysvallan edustajista.
Tämä runo oli muuten kokoelman pisimpiä, vaikk'ei suinkaan sen
heikoimpia. Siinä oli m.m. tällainen säkeistö:
»Kun muinoin ruoska Egyptin,
ah, Israelin yllä,
hih, heilui selkänahkoihin,
niin tiesi kansa kyllä,
etteipä maassa Pharaoin
järjestysvalta nuku:
Työt luisti lailla rasvan, voin,
tul' täyteen tiililuku.»
Toiseen osaan eli »Elämän ornamentteihin» sijoitin kaikki tilapäisrunot
sekä muutamia yksityisiä, jotka eivät mihinkään muualle tuntuneet
sopivan, kuten esim. »Kissojen kiima» ja »Koirien komplotti».
Ajattelin, että sellaiset tilaisuudet kuin nimi- ja syntymäpäivien
vietot kuuluvat niihin tapauksiin, jotka antavat tälle harmaalle
ihmiselämälle väriä ja loistetta. Joukossa oli myös monta isänmaallista
runoa; olipa joku jylhä ja synkkä kuoleman kuvauskin. Mutta — ajattelin
— mustakin on väriä, ja niin sijoitin viimeksimainitutkin runot tähän
ryhmään.
Parhaimpana tämän osaston runoista pidin ehdottomasti »Hymniä
lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon.» Se alkoi
juhlallisesti:
»Yks temppeli kaukana korvessa on,
yks temppeli halpa ja vaatimaton.
Jo harmajakiviset seinät sen
pian peittyvät sammalehen.»
Kunnes pääsin kuvaamaan kirkossa talvipakkasilla vallitsevaa kylmyyttä:
»Sata vuotta jo kirkossa virsi soi,
sata vuotta jo hongisto huminoi.
Mut kyynelet saarnojen aiheuttamat
jääkryyneinä tippuvat.»
Mutta sitten, kun saatiin kirkkoon kamiinit ja vanha suntio, räätäli
Tuisku, oli lämmittänyt ne hehkuvan punaisiksi, saattoi seurakunta
saada erinomaisen käsityksen iankaikkisen kadotuksen tulikuumasta
vaivan paikasta:
»Tulikuumina hohtavat kamiinat,
tuo mieleen ne vaivojen valkeat.
Piru puhkui ja lämmitti pätsin niin,
ett' syntiset tarjettiin.»
Tämän jälkeen ei isäntien enää tarvinnut istua villavantu päälaella
eikä koputella jalkojaan saarnan aikana, mikä varmasti oli häirinnyt
sekä kirkkoherraa että itse taivaan enkeleitä, sillä:
»Taas katsella enkelit taivaasta voi,
kuink' ukkojen kaljuja purppuroi
valot kynttiläkruunujen välkehtiväin,
kun istuvat paljain päin.»
Ja runon lopussa minä kuvittelen, kuinka taivaalliset sotajoukot
veisaavat kiitosvirttä korkeudessa tämän tapahtuman (nim.
lämmityslaitoksen saannin) johdosta ja rukoilevat jo etukäteen Jumalaa
ottamaan kirkkoherra Hillbingerin ikuisiin asuntoihin, koska tämä
edistysaskel oli luettava hänen ansiokseen:
»Hillbingeri meidän jo saatella suo
ikiliesien laajojen, lämminten luo,
kun kuolema kulkunsa katkaisee,
ratasuuntansa ratkaisee.»
Olin näin myös sopivasti huomauttanut siitä tosiseikasta, että vanhaa
rovastia vaivasi leini, jotenka parasta, mitä hänelle taivaassa voitiin
tarjota, oli lämmitteleminen suurten takkavalkeain ääressä.
Riemuitsin hengessäni. Tällaista hymniä, jossa oli sanottu näin paljon,
näin monenlaisia asioita ja vielä näin runollisessa muodossa, ei oltu
ennen tässä maassa kirjoitettu. Olin varma, että kun kustantajat
lukisivat vain tämän runon, he arvelematta ottaisivat »Runoryijyn»
kustantaakseen.
Mutta sitten — sitten tuli kolmas eli pääosa, jolle olin antanut
tuon rytmikkään nimen »Värit yhtyvät ylvään karkelon». Tähänastinen
oli ollut vain alkusoittoa, mutta nyt otti itse orkesteri johdon.
Minulla oli runo nimeltä »Perä-Pohjola», jossa olen sanonut kaiken,
mitä tästä pohjoisimmasta isänmaamme kolkasta yleensä voidaan sanoa.
Tämän valtavan, suurenmoisen kertomarunon olin säästänyt tähän
osastoon. Runossa on seitsemänkymmentäkahdeksan värssyä ja minä olin
kirjoittanut sen muutamana kesäisenä yönä kuunnellessani Pahtakosken
kuohujen kohinaa. Olen varma, että jälkimaailma on ymmärtävä runoelmani
arvon, vaikka nykyiset kustantajat ovat tuominneetkin sen paperikoriin
heitettäväksi. Minä en nim. voi uskoa, että runottaret pitäisivät
pilkkanaan miestä, jonka jokainen hermo värähtelee pienimmästäkin
sielun liikkeestä, — miestä, joka on niin herkkä, niin hysteerinen
(käytän sanaa omalla erikoistavallani), että kyyneleet ovat aina
valmiina sulkujensa takana, kun minä vain näen hyväksi noita sulkuja
aukaista.
No niin — olkoonpa miten hyvänsä — tämän runon minä siis sovitin
keskiosastoon. Se täytti sen yksinään. Siinä todellakin »värit yhtyivät
ylvään karkelon».
Jotta arvoisa lukijani voisi itse päätellä, minkälainen tämä runo
on, panen tähän siitä muutamia otteita. (Minulla on nim. se vahva
usko, että ainakin tämä elämäkertani julkaistaan ja sen kautta voin
siis tarjota lukijalle tilaisuuden puolueettomaan arvosteluun eli
kritiikkiin.) Kas tässä:
»Maa kaukana korpien kätkössä on,
maa soitten, vaarain ja vuomain.
Sen selkoset, metsät ja tunturit on,
ah, ratkomat väylien uomain.
Tämä maa minun mieltäni miellyttää,
tämä Suomen manteren miehuuspää!
»Kemi, Tornio, Tuntsa, Ounas ja Uu,
olen nähnyt ärjynne äkeet.
Mun rintani hurjasti riemastuu,
kun kuulen ma soittonne säkeet.
Tämä maa minun mieltäni» j.n.e.
Eräs kustantaja, jolle »Runoryijyä» tarjosin, rohkeni syyttää minua
kirjallisesta varkaudesta (!) Hän väitti minun varastaneen (!) säkeitä
tunnetusta »Kymmenen virran maa»-nimisestä runosta. Hyvä isä sentään!
Kaikkeen voi runoilijaparka joutua!
Minä kysyn: missä kohden olen varastanut? Tietääkö arvoisa herra
kustantaja, minkälaisen rangaistuksen laki herjauksesta tuomitsee? Minä
en kysy tätä nyt runoilijana. Minä kysyn kruununnimismiehenä.
Jos arv. lukija vertaa näitä molempia runoja, minun »Perä-Pohjolaani»
ja »Kymmenen virran maata» toisiinsa, hän on huomaava ehkä jonkinlaista
samankaltaisuutta. On käytetty samaa runomittaa. Mutta se onkin ainoa
yhtäläisyys ja siihenhän toki lienee oikeus?
Minä kysyn: missä on minun varkauteni?
Jos vertaa minun sanontaani runon viime säkeessä, pitäisi jokaisen
järkevän ihmisen huomata, kuinka omaperäinen se on. (»Tämä Suomen
manteren miehuuspää!») Jätän lukijan arvosteltavaksi, kummassako
on enemmän sanottu, »Perä-Pohjolanko» vai »Kymmenen virran maan»
loppusäkeessä. (»Tämä kymmenen, kymmenen virran maa!»)
Puolueeton lukija on varmasti antava minulle hyvityksen.
Mitä sitten tulee jokien nimiin, joista kustantajapiireissä on
niin tavatonta melua pidetty, niin en voi sille mitään, että minun
Perä-Pohjolani läpi juoksevat myös Kemi-, Tornio- ja Ounasjoet. Mutta
missä ovat »Oulu ja Ii»? Niitä saa minun runostani tikulla hakea,
eikä sittenkään löydetä. Jotavastoin siinä tohisee Tuntsa ja ujeltaa
pienoinen, mutta jyrkkäputouksinen Uujoki. Vielä neljänkymmenenviiden
vuoden vanhana minä lasken kymmenen Iitä mieluummin kuin yhden Uun.
Tämä riittänee selitykseksi, minkävuoksi Uujoki puolustaa paikkaansa
runossani.
Onneksi eivät sanasaivartelijat ole päässeet tämän pitemmälle. Heidän
hyökkäyksensä rajoittuvat vain kahteen ensimmäiseen säkeistöön. Siitä
lähtien — sen he myöntävät itsekin — minä johdatan lukijan kokonaan
uusille maille, joista »Kymmenen virran» tekijällä ei ole ollut
aavistustakaan. Minä avaan hänelle portit kiveliön ihmeelliseen,
sadunsalaperäiseen maailmaan ja sanon: »Tule ja katso!»
»Tule, katsele tukkien tuisketta vaan,
kun laskee ne kurkkien kurkut!
Tule, katsele summia selkosiaan,
kun peittävi maastoja murkut!
[Murkku = usva, sumu.]
»Tule, katsele kuusia kunnaillaan!
Niinkuin alabasteripylväät
ne seisovat vihreissä viitoissaan.
On taustana tunturit ylväät.»
Tämä luonnosta ja maisemista, joihin minun runossani mahtuu
verrattomasti enemmän kuin »yötön yö» ja »revontulten loimut».
Minä johdatan lukijan tutustumaan myös itse kansaan, tuohon
vankkarakenteiseen ja jäyheään, joka monien miespolvien aikana on
taistellut hallan ja pakkasen kanssa. Sillä ei ole ollut aikaa vaipua
»vienohon haaveiluun», sillä sen on ollut otettava leipänsä kymmenestä
kynnestä. Tämän kansan sitkeyttä ja sankaruutta minä runossani ylistän:
»Peräkkäin meni vuosia viisi ja kuus,
kun vieraili halmeilla halla.
Mut Pohjolan kansa kuin its' totisuus
käy tuikkivain tähtien alla.»
Mutta — vaikka runossani annankin täyden tunnustuksen Perä-Pohjolan
uljaalle talonpojalle, hänen työlleen ja ahkeruudelleen, olen siitä
huolimatta arvostellut oloja, joissa hän elää ja jotka ovat hänen
luomiaan. Sillä minä otan runoilijan kutsumuksen niin korkealta
kannalta, että katson hänen velvollisuudekseen sanoa totuuden, vaikkapa
se ei ihmisiä miellyttäisikään. Kuten tarkastava nimismies kuljen siis
läpi tuon pohjoisen maakunnan kievarit, tutkin sängyt ja sänkyjen
alustat, ja saapa ensikertalainen Etelä-Suomen neitonen osakseen
jatkamattoman sympatiani, kun lude häiritsee hänen yörauhaansa.
»Jos Pohjolan maisemat matkustajan
lumoketjuunsa kiinteesti saarti,
veron kievariss' onnesta kalleimman
jo maksatti »yön punakaarti».
Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selostamaan koko runoa. Jos joskus
rupeaisivat raikkaammat tuulet puhaltelemaan Suomen kirjallisuuden
vainiolla, saataisiin myös »Perä-Pohjola» julkisuuteen, ja silloin
saisi Suomen kansa ihmeekseen havaita, että sen keskuudessa on kerran
elänyt todellinen runoilija.
Mutta vielä ei meillä ole se aika. Se viipyy kuin tuhatvuotinen
valtakunta, jota ihmiskunta kaihomielin odottaa. Nyt hallitsevat vielä
»klikit» ja »koulukunnat», niinkuin ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä
sanoo, ja hän tuntee hiukan niitä piirejä. Meillä eletään tässä
maassa vielä muoto-orjuuden surullista aikakautta, jolloin hehkuva
henki iestetään palvelemaan yleistä makusuuntaa. Meillä ollaan
tuollaisia hiljaisia maatiaiseläjiä, jotka tulevat toimeen vaivaisilla
kievarikaakeilla. Mitä he ymmärtävät jalorotuisesta juoksijasta? He
ostivat kerran tyhmyydessään sellaisen ja se pakana potki palasiksi
ensimmäiset kiesit, joiden eteen se valjastettiin. Pois siis sellaiset!
Tämänkaltaisen surullisen kuvan antaa se yleiskatsaus, jonka Suomen
kirjallisiin oloihin luomme. Vain siivoja kievarikoneja, jotka
hölkkäävät hollitaipaleensa ja saavat matkan päähän päästyään appeensa
— valtion kirjailijaeläkkeen. Taikka sitten siroja sirkusratsuja,
joiden seljästä neiti Muoti hieno piiska kädessä näyttää käsiään
taputtavalle yleisölle hauskoja temppujaan. Mutta voi kauhistus, jos
jollekin näistä ratsurievuista sattuu sellainen vastoinkäyminen, että
se luonnollisen tarpeensa pakotuksesta pyörähyttää hiekoitetulle
areenalle pari, kolme höyryävää palleroa! Mikä hälinä, mikä sihinä!
Fyi! Heti on paikalla joku hienosäärisistä sirkusrengeistä, joka
luudan ja kihvelin avulla muutamassa silmänräpäyksessä hävittää nuo
realistiset merkit ja järjestys on palautettu. Hajuvesipullot tosin
heiluvat vielä hetken ja pitsireunaiset nenäliinat tekevät kauniita
kaarroksiaan. Ja tuo onneton »Rosinante» saa hienosta piiskansiimasta
pari, kolme läimäystä lautasilleen.
Voi teitä, te kirjallisen maailman palleroiden kerääjät! Teidän
virkanne on viedä syrjään se tavara, joka höystäisi tätä yksipuolisen
viljelyssuunnan liiaksi laihduttamaa kirjallista peltoa. Mitä auttavat
keinotekoiset lannoitusaineet, teidän n.s. realisminne, sadisminne
ja masorkisminne? Minä, Aatami Kuuskoski, sanon teille suoraan, että
teidän voimakkainkin realisminne kalpenee sen realismin rinnalla, jota
minä olen kirjallisuudessa viljellyt. Ja juuri tämän vuoksi minut
giljotineerataan.
Te itserakkaat narrit, minä sanon teille, että kymmenen vuoden
perästä huomataan sellaiset sanontatavat kuin »Aaronin sauva» ja
»Firataapelin laakso» täysin rabelaislaisiksi. Ja nyt te nyrpistätte
nenäänne ja sanotte, että tämä on raakaa. Ettekö te tiedä, te
filisterit, ettei taide tunne sellaista sanaa kuin »raaka»? Minä
kaikessa oppimattomuudessani olen suurempi estetikko kuin te
maisteriseppeleinenne. Jos tarkataan tuota sanaa, jonka te ja teidän
kustantajanne olette niin monta kertaa heittäneet silmilleni, niin
kenen runot ovat raakoja, kenen romaanit roskaa? Teidän ja juuri
teidän! Te sanotte n.s. alastoman totuuden, mutta te ette osaa sitä
taitoa, joka oli kreikkalaisilla kuvanveistäjillä. He osasivat käyttää
talttaansa tasoitellessaan muutamia pyöreyksiä ihmisruumiissa,
jotteivät ne herättäisi likaisia ajatuksia. Mutta te, te »kumpujen
rakentajat», te »metsävuohien ylistäjät», te syytätte minua rivoudesta,
— minua, joka olen sellaiset arat käsitteet kuin ylempänämainitut
pukenut romantiikan hohtavaan, joskin läpikuultavaan harsoon. Mutta
mitäs minä teistä! Minä entinen tukkilainen huomaan olevani paljon
lähempänä kreikkalaisia mestareita kuin te, jotka kallella päin
tarkastelette heidän käsialojansa. _Dixi_, olen puhunut! sanoivat
vanhat roomalaiset.
Edessäni on tuo monia kovia kokenut rakas »Runoryijyni» ja minä
selailen sen neljättä osaa. Mitähän on kustantajalla ollut näitäkin
herttaisia lapsukaisia vastaan?
Tuossa on tuollainen palanen kuin »Terhenetär».
»Oon nähnyt sun hämyssä leijailevan,
kun taivaalla pilvet sousi.
Oon nähnyt sun halmeilla heijailevan,
kun kauhut taivaalle nousi.»
Mutta suuren huutomerkin on kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja
vetänyt sen kylkeen. (Herra Johtaja! Tämä huutomerkki on minun
mielestäni symboli teistä itsestänne!)
Tuossa on »Saukkosten poimija».
»Oi, Liisa Luukkonen,
suo mulle suukkonen!
Kun niitä punahuuliltasi poimin,
omalla alallani aivan toimin.»
Mutta siihen on arvoisa kustantaja kirjoittanut laitaan: »Heh!» (Minä
sanon aivan samalla tavalla teidän typeryydestänne.)
Tuossa on »Pilvellä ratsastaja», tuossa »Kuun tervaaja», tuossa
»Tuhkimo ja kuninkaantytär», vanha aihe, mutta itsenäisesti käsitelty:
»Voi sua Tuhkimoa turjaketta,
kun istut kuin pataässäl
Voi sua mustalaisen murjaketta,
kun et huomaa, ken nyt on lässäl
Sä etkö nousta voi
ja niiata,
kun tyttäreni pokkuroi?
Häh, riiata
ei meillä piikaluntukoita!
Vain niitä, jotka syövät voita!»
Siihenkin on kustantaja kirjoittanut reunaan: »Liian jokapäiväistä
kieltä» ja »Miksi juuri voita?» Voi pyhä yksinkertaisuus! Luuleeko tuo
arvon herra, että Tuhkimon emäntä puhui kukkaiskieltä tytölle, jota hän
sydämensä pohjasta vihasi? Ja eikö hän tiedä, tuo korkeastioppinut,
että voi on juuri se aine, jonka syönnillä tyhmät kerskaavat?
Tässä osastossa on kolmekymmentäviisi runoa, mutta ei yksikään niistä
ole löytänyt armoa kustantajain silmissä. Rakkaat lapset! Isänne
Aatami Kuuskoski hellii teitä, silittelee silkkihiuksianne, taputtelee
punaposkianne, nipistää näppärästi leuasta ja sulkee teidät kaikki
avaraan isän syliinsä. Tulkaa tänne, te piskuiset! Täällä ymmärretään
teitä, vaikka jollakin teistä onkin vyötäisillä hiukan vanhanaikainen
nauharuusuke. Mutta — odottakaa, te olette sittenkin tulevaisuuden
tyttäriä ja rikkaat ja mahtavat tulevat kerran kilpailemaan
suosiostanne. Silloin lepää isänne haudassa, mutta te liihoittelette
hänen vaatimattoman kumpunsa ympärillä kuin kesäperhoset. Ja ehkäpä
joku teistä, tyttäreni, jolla on hiukan käskevää luontoa, on polkaiseva
pikkujalkaansa ja sanova miehelleen: »Muistomerkki isämme Aatami
Kuuskosken haudalle! Sillä onhan väärin, ettemme me, jotka olemme
joutuneet rikkaisiin naimisiin, muista isäämme. Olihan hän suuri mies,
vaikka köyhä ja ylönkatsottu.»
Tällaisia ajatuksia tulee nyt mieleeni, kun katselen noita jo hiukan
haalistuneita käsikirjoituksiani. Mutta vaikka ne ovatkin haalistuneet,
tuoksahtaa niistä väkevinä minua vastaan vanhojen aikojen muistot,
erikoisesti sen ajan, jolloin vaatetin näitä lapsiani viedäkseni heidät
ensi kerran maailmaan.
Ah, sitä onnellista aikaa! Vieläkin rupeaa suonissani kohisemaan,
kun muistelen pientä mökkiäni Ison Väylän varrella. Pöydällä paloi
porsliinikupuinen lamppu, joka valaisi somasti levällään olevia
papereita. Niistä vilahteli silmään monenlaisia päällekirjoituksia,
niinkuin »Lemmenkukka» ja »Kultaruusu», »Tukkipojan morsian» ja »Töllin
tyttö». Olen vieläkin näkevinäni, miltä nuo eri runot näyttivät
silloin. Ne olivat kuin kuvia, kuin kirkkailla väreillä maalattuja
kuvia, joissa vilahteli sininen ja punainen, kulta ja oranssi. Tai
ne olivat kuin kukkia, joilla jokaisella on oma erikoistuoksunsa.
Vielä nytkin värähtelevät sieraimeni, kun tuota kaikkea ajattelen ja
muistelen.
Mutta — palatakseni asiaan — minä siis laittelin kokoelmaani ja se oli
suloista aikaa. Jos oleskelu Laabanin luona mahtoi Jaakobista tuntua
ihanalta hänen palvellessaan Raakelin tähden, niin ihanalta tuntui
minustakin tuo aika, jolloin palvelin Runotarta. Santra puuhasi hellan
ääressä ja silmäsi minua silloin tällöin. Minä tunsin hänen katseensa,
milloin poskellani, milloin ohimollani, jolla jo kimalteli hopea, mutta
en joutanut kuin joskus vilkaisemaan hänen puoleensa. Silloin meidän
katseemme hetkeksi yhtyivät ja minä luin hänen silmistään, kuinka
suuresti hän minua rakasti. Samanlaista rakkautta, suurta ja väkevää,
tunsin minäkin puolestani häntä kohtaan. Oli kuin olisivat runottaret
kehränneet meidän välillemme eräänlaatuisen merkillisen hienon ja
sydäntä sykähdyttävän suhteen. »Oi, Santra, nuoruuteni morsian!»
kuiskaili sydämeni. »Sinä olet kaunis vielä hopeahapsisenakin. Sinun
silmäsi ovat kuin kaksi smaragdia ja sinun tummat kulmakarvasi
kaartuvat kulmiesi yli kuin vasta noussut kuu. Sinun suusi on suloinen
kuin kypsä mansikka ja hymyillessään se avaa minulle taivaan!»
Tällaiset tunteet asustivat rinnassani noina unohtumattomina päivinä.
Minä näin taivaan, minun katseeni tunkeutui itse Jumalan valtaistuimen
ääreen ja minusta tuntui, kuin olisivat suuret runoilijat, sellaiset
kuin Dante ja Petrarca, seisoneet sen edessä ja rukoilleet Jumalaa
puolestani. Minusta tuntui, kuin olisi Luoja hymyillyt minulle ja
sanonut: »Niin, Aatami, sinä olet yksi niistä harvoista, joka tuotat
minulle kunniaa. Ensimmäinen Aatami lankesi. Hän rikkoi käskyni
ja minä olen saanut siitä täällä kuulla. Nyt iloitsen, että sinä
osaltasi paikkaat tuota pikku »plaskia». Niin ovat ennen sinua tehneet
Mickiewicz, Naruszewicz ja Asnykin, Aatameita kaikki, ja nyt sinä
Aadam Kuczkowski. Sillä — mitäpä siitä, jos sinua nyt sanotaankin
»Kuuskoskeksi», Puolasta sinä olet, — tuosta runoilijoitten maasta,
joka on tuottanut minulle niin paljon iloa ja kunniaa.»
Minä riemuitsin hengessäni. Elin jumalaista luomiskautta. Korjailin
runojani ja yks'kaks' olivat ne uudessa muodossa edessäni. Iskin
kynäni mustepulloon ja kirjoitin. En yhtään huomannut, että tuhrin
sokuripalaset ja vehnäset, niin että Santra toisinaan hermostui. Mutta
ne olivat pieniä murheita. Minä viimeistelin kokoelmaani tulisella
kiireellä, sillä aioin saada sen joulumarkkinoille.
»Loppuvinjetit» tuottivat melko tavalla kiusaa. Aavistin, että niihin
kustantajan argussilmä viimeksi iskeytyisi. Jos alkupuoli ja keskusta
herättäisivät hänen myötätuntoaan, voisi mielenkiinto lopussa laimeta,
jos siinä tuntuisivat vasaran jäljet. Siksi hioskelin riimejäni aamusta
iltaan. Varsinkin yksi runo tuotti minulle suunnattomasti työtä. Se oli
»Runoilijan rikkaus», kokoelman viimeinen ja kuului näin:
»Vain markka, puolonen
on taskussani rahaa,
mut silti mielehen
ei ajatusta pahaa
mun tule ainuttakaan:
Otanko ryypyn, kaksi,
vai teenkö kirkkokolehdin
kerrankin rikkahaksi?
Ma ruohikossa makaan
ja tarkastelen taivaalla
purjeita pilvilaivain:
Ne lähtömerkin sai vain
kai Jumalalta — se kun vain.
Mun laulaa sydän rinnassain:
Ei markkaa, puolestakaan
oo tarvis hengen hevoskyytiin,
miel'kuvituksen kultalaivaan:
Voi köyhä mies vain nähdä taivaan!»
Tämä runo tuotti minulle monta unetonta yötä: laittaako se pariksi,
kolmeksi säkeistöksi, vai antaako jäädä tuohon yhtäjaksoiseen
muotoonsa? Lopuksi päätin jättää sen yhtäjaksoiseksi. Sehän oli
tavallaan tuollainen runollinen purkaus, joka syntyy äkkiä ja katkeaa
yhtä äkkiä.
Samoin mietin pitkän aikaa, kirjoittaisinko »hengen hevoskyytiin» vai
»hollikyytiin». Mietin sitä kokonaisen pitkän päivän. Välistä tuntui
»hollikyyti» paremmalta. Se toi mieleen hauskan kievaritaipaleen, jolla
ei tarvitse muuta kuin istua lekotella ja antaa hevosen hölkätä. Mutta
tuo edelläoleva sana »hengen» häiritsi tätä leppoisaa matkarauhaa.
Sana »holli» tulkitsi pikemmin hidasta kuin nopeaa ja se ratkaisi
asian. Olihan »hengen kyyti» sentään jotakin toista. Sehän se vasta
kyytiä olikin! Siinähän lennettiin tukka suorana, silmät tulta iskien.
Hyväksyin »hevoskyydin» ja siihen muotoon sen säkeen jätin.
Tämä on muuten yksi niitä harvoja runoja, joiden kohdalle
kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja on merkinnyt: »Mukiinmenevä».
Syyskuun alussa sain kokoelman valmiiksi. Uutta en luonnollisesti ollut
kirjoittanut eikähän se ollut tarkoituskaan ollut, kun kerran varastoa
oli niin runsaasti. Käsikirjoituspinkka oli koko paksu kooltaan,
kun muutamana aamuna panin sen postiin ja osoitin kustannusyhtiö
»Korukannelle». Siinä aamuna pamppaili sydämeni tavallista kovemmin.
»Lapseni, lapseni!» puhelin käsikirjoitukselle ja taisinpa muutamassa
tienkäänteessä painaa sen huulillenikin ja kuiskata: »Onnea matkalle
sinne suureen, pahaan kaupunkiin!»
Postineiti katseli minua hiukan ihmeissään, kun luukusta ojensin
hänelle käsikirjoituspaketin. Pidin silmällä, lukisiko hän
päällekirjoitusta. Ja aivan oikein. Hän käänsi paketin niin, että
saattoi lukea vasemmasta alakulmasta: »Käsikirjoitus». Silmiini kohosi
kosteaa ja lakkia nostaen minä kompuroitsin pihalle. Sain ison aikaa
innistellä ilmaa, ennenkuin totesin, missä olin. Niin oli tuon hetken
juhlallisuus järkyttänyt minua.