Oli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot
tekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo
levisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä
pingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin
kuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen
solinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne
kuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet
juutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin
valtaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat
liitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen
yllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen
painuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi
matkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi
kuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan
kirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta
ainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja
ovet oli suljettu.
Pyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen
rinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin
luostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.
Valvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.
"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo", hän ajatteli ja
torkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä
vieläkin suurempana ja kirkkaampana.
Hän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän
torkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas
silmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi
ja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran
kirkossa.
Silloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä
liikkumattomana, ja Birgitta heräsi.
"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."
"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta
sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja
hengittää."
Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta
ponnisti istualleen ja katsoi häneen.
"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."
"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti,
vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit... sillä jos sinä ajattelisit
minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin
kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta
vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole
mitään tunnustettavaa."
"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."
"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa
ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun
tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano
minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen... Sano,
että sinä olet epävarma... että minä olen vaihdokas, että joku
palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan
kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa... ja että se lapsi olen
minä."
"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni,
josta tuli tuekseni kainalosauva... ja minkä minä olen alottanut, sen
sinä täydennät."
Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi
häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.
"Olemme täällä min yksinämme... Enkö saa kutsua sisaria?"
"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?"
"Pelkään."
"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?"
"Pelkään."
"Tahdonhan sinulle vain hyvää."
"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa
ikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos
tarvitsemme häntä."
Birgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.
"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän,
että tuntilasi pian on juossut tyhjiin."
Kaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut
vastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja
kumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.
"Kun sinä tulet pyhien joukkoon... rukoile silloin minun ja kaikkien
niiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän
kansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!"
"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."
Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan
luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään
silmiin.
"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan... Sinulla
on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen.
Kirkonoven ääressä on multapaarit... ja on kylmä yö, ja kaikissa
puissa on kuuraa... ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne
matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää
sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa
kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä,
jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun
sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi... Sano minulle,
vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa
äitiäsi?"
"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi
säikähdyin... Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä
koskaan et saa täyttä vastausta... Ulkona lepää hyljätty Siion,
Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten
se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten
keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet..."
"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"
"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."
"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun
ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"
Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti
lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui
Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he
kuulivat maisterin kolkuttavan portille.
Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:
"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset
ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani
Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä
jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."
Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän
valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon.
Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli
sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan
ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun
hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella
heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa,
mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain
joukkoon ovensuuhun.
Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin,
ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan
pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania
kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon
hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä
vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa
antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä
koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta
viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä
satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät
häntä siivillään.
Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä
aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu
oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia
arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän
ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja
pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana
väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella.
Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä
ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä
oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin
näkyihinsä.
"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti
hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."
Nostamatta päätään Birgitta vastasi:
"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."
Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.
"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen
rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan?
Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän
pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin,
olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele
häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja
varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä
kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään
tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon
pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista
rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen
tuhlattu siemen."
Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle
hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat
sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat
anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta
vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään
huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi
hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen
viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla
maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja
kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä,
joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa
siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja
kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen
synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot.
Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti
vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja
vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi
katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä,
jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen
taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.
Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja
Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen
oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman.
Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti
sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri
Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi
Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa
juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein,
nukkuiko hän vai valvoiko.
Pietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi,
jos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella
Birgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti
korkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat
ja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin
veripisaroita.