Pyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein
kiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa
peräsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat
peitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät
soutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina
istuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä
olivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä,
joilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun
naiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he
nähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä
keulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt
suolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat
kaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä
pisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai
läjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu
ja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn
vieressä liehui ristinlippu.
Itse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan,
niin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo
iltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas
ruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen
itselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä
kuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin
että saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset
pukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa.
Mainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä
merenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen
näkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla
hän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli
käheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen,
niin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten
herättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut
niinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui
Petrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui
purjepuussa, ja ruoski selkäänsä.
Isäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä
puukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän
antoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa
maljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle
antaa.
"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään", sanoi Birgitta,
ja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen
katseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa
keskusteluun vaipuneelta.
"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!" ilmotti maisteri Pietari
ja pisti päänsä oviaukosta. "Tänne saakka saatan nähdä valkoiset
ristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!"
"Ei", sanoi Kaarina, "meidän pitää totella äitiä."
Palavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he
kuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa,
kaatoi viiniä puupikariin ja joi.
Kukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät
rukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat
venetsialaisen kauppalaivan loiskeen -- se purjehti läheltä ohi. Kun
ylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät
villit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän
päälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja
virvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja
teljoille.
Vähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he
olivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan
Birgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat
puutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta,
joka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä
oivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain
eteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat
seeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky,
joka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.
Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa,
mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät
laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.
Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi
kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun
isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella
erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen
soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä
ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja
pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen
kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus,
ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää
usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.
"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi
peräsimessä.
"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."
Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja
hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin
nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi
kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, -- että merimiehet
tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.
Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin
auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja
vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se
viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan
ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine
purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja
tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi
ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut
talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä
hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki,
kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen
vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa,
ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on
Jeesus Natsarealainen!"
Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat
merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta
isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.
"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan
rangaistukseni... Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."
"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.
Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus
pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia
niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja
antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt
tyhjät taskunsa.
"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä
hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle... mutta täällä me saamme
hautamme syvyydessä."
"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."
Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus
pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni
pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.
"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa
kuin verraton hurskaudessa... Loitsi vesi!" Birgitta havahtui.
Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen
terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi
naiseksi.
"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan
kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä
alus tuulta vasten!"
Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen
pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös
peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui
suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.
"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta
pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä
saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa
tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten... Ja sitten on vielä
eräs asia."
"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi
hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.
"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten
veneet ehtivät maalta."
Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden
yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui
muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai
kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön
ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu.
Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui
suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota
maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui
nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden
pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan
kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni
hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat
pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn.
Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän
huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut
suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.
Arabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin
vyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja.
Kohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat
he suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa
ja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat
matkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin
syvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän
hevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja
melkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten
lomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan
merenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen
harvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin.
Silloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä,
ja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä,
pystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi
hän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista.
Sitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa
ruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.
Tuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset
tömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus
taas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin
kaikki.
"Rouva Birgitta Birgerintytär!" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen
päätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin
varjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. "Sinun ajallinen
vaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi
määränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat
maatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset
kirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet
antavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me
saamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on
vihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen
linnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä
paha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme.
Rauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan
alttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo
muuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja
sinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki,
mitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut.
Mitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi
ja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta,
jonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut
lauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla
oli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!"
Birgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.
"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?"
Punastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys
oli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli
nuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.
"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva... Pitääkö minun kehottaa
sinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?"
"Maisteri", kuiskasi Kaarina, "mitä tahdot sinä äidin sanomaan
sinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä
omallatunnollaan?"
Silloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet
pyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät
ilosta.
"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen
itsesokeuteen", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien
jokaista sanaa. "En vain tapaa oikeata vastausta... Myötäkäymistä,
joka on tullut, en ansaitse... Sen alkamisesta asti olen tuntenut
itseni heikoksi ja tahdottomaksi... ja häpeillyt kuin kerjäläisakka,
joka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin
esiliinaan mahtuu... Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan.
Ajatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä
omasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle
miettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun
hän voi tehdä niistä tilin isännälle... Minä kuulen äänien puhuvan,
ja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin
lähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä
kuulen enkelien harpunsäveliä!" Maisteri otti puuristin alttarilta ja
asettui pyhiinvaeltajain eteen.
"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa", hän sanoi. "Ja niin
on se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa,
maanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä
riittää, hamaan Jerusalemiin saakka!"
Taas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät
hattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.
Ramlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat
heille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat
uudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken
he lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he
eivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt
heitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja
kiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa.
Polvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.