Birgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki
tuloaan.
* * * * *
Aironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä
Kypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja
kuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen
läheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.
"Teillä on raskas päivätyö", hän sanoi, "eikä minulla ole enää rahoja
teille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne."
Kun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa
penkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia,
tekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän
ympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen
edestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.
Peläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi
joskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle,
antautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti
vahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui
alakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan
pois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi
voineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle
kuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan
oli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin
salaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät
ne kitisisi.
Kun pyhiinvaeltajat nousivat maihin Neapelissa, oli Birgitta niin
murtunut, että hänen täytyi nojata sauvaan, eikä hän voinut nauttia
muuta kuin viinissä ja keitetyssä vedessä pehmitettyä leipää. Koko
ranta oli mustanaan ihmisiä, ja kuningatar Johanna tuli vastaan
katuvana, polvistui ja suuteli hänen jalkaansa kuin olisi Birgitta
nyt ollut oikea hallitsijatar. Kuningatar pyysi häntä rukoilemaan
Neapelin asukkaitten puolesta, joita onnettomuudet ja rutto äkkiä
olivat rangaisseet. Vaikka pyhä ei enää saattanut kohottaa käsiään
ristiin, vaan hänen täytyi tukea niitä sauvan sakaraan, pysähtyi hän
ja rukoili kaiken kansan puolesta. Ilmestyksen, minkä hän sitten sai
vastaanottaa hämyhetkien aikana, naulasi arkkipiispa tuomiokirkon
porttiin, ja koko yö kuultiin kaduilla makaavien sairaitten huutavan
Birgitan nimeä, siten hellyttääkseen itse kuolemaa.
Pääsiäisen lähestyessä pyhiinvaeltajat vihdoin saavuttivat vanhan
kotinsa Campo de' Fiorin varrella, hyvillään varjoisan puutarhan
ja hiljaisten huoneitten jälleennäkemisestä. Valvonta ja paasto
oli kuitenkin niin tyhjentänyt Birgitan voimat, ettei hän pian
enää kyennyt käymään kirkoissa. Paavin lähettiläät, prinssit ja
kardinaalit ja munkit kolkuttivat joka päivä hänen portilleen,
ja kun heidät vastaanotettiin huoneessa, tapasivat he vanhan
ennustajavaimon, joka avoimin syvin silmin ja pitäen tyttärensä kättä
omassaan istui nurkassa kivilattialla harmaitten ja repaleisten
olkipielusten tukemana. Silkkitupsu vilkkui vielä jouhipaidasta,
mutta purppuraväri oli vaalistunut ja kaikki kulta poissa.
Vihdoin huomasivat ne, jotka häntä hoitivat, ettei hän enää voinut
sietää kivilattian kylmyyttä, ja he tekivät hänelle vuoteen
samalle pöydälle, jonka ääressä hän ennen oli istunut kumarassa
haikaransulkineen ja papereineen. Vaikka posket olivat kuopalla,
tuntui heistä kuin ei hän koskaan olisi ollut kauniimpi.
"Kristus puhuu minulle", hän sanoi "ja näin kuuluvat hänen sanansa:
Minä olen menetellyt sinun suhteesi kuin ylkä, joka kätkeytyy
hetkeksi morsiameltaan, että hänen ikävänsä paisuisi palavammaksi.
Muutaman ajan olen salassa ollut, ja se on ollut koetusaikasi, mutta
nyt on lupaukseni täytännön hetki, ja viidentenä päivänä tästä lukien
aamulla pitää sinun odottaa minua. Minun alttarini edessä sinut
puetaan morsiamekseni ja vihitään Vadstenan nunnaksi ja äidiksi,
mutta tiedä, että ruumiisi sinä jätät tänne Roomaan, kunnes se tulee
siihen paikkaan, joka sille valmistetaan. Sano rippi-isillesi,
että he kertovat kaikki sanani, jotka mieleesi johdatin, veljille.
Heihin minä sytytän henkeni tulen, ja kun hyväksi näen, ilmestyy
ihmisiä, jotka auvon ja onnen valtaamina vastaanottavat taivaalliset
ilmestykset."
Kuin soturi voittokentällä pystytti maisteri Pietari alttarinsa
Birgitan huoneeseen. Nuoremmat kappalaiset jäivät oven ulkopuolelle
sen vartijoiksi. Pietari Räätäli varustautui taas pullolla ja
laukulla, ollakseen valmiina lähtemään sanansaattajana Alvastraan, ja
kaikkien kasvoja kirkasti hiljainen ilo kuin häätalossa.
Viidennen päivän aamulla, kun piti veisata messu, saapuivat Kaarina
ja Birger, tuoden vahakynttilän, ja panivat sen kuolevan käsiin. Se
loisti hänen kasvoilleen, jotka olivat valkeat kuin palttina hunnun
alla, ja hän sanoi heille:
"Mitään, mitään inhimillistä en ole enemmin rakastanut kuin miestäni
ja lapsiani, enkä kenellekään tuottanut runsaammin surua... ja
itse en saata enää surra. Ne eivät huuda enää jälkeeni haudoista
uhatakseen ja välittääkseen, vaan vetääkseen ristit yli velkakirjan
ja kiittääkseen minua. Eivätkö ne hartaassa hyvyydessään ansaitse
tuhatkertaisesti suurempaa kunniaa kuin minä? Kaikkiin kysymyksiini
sinä olet vastannut, ikuinen tuomari, mutta niin usein kun olen
sopertanut sitä kysymystä, on pimeä tullut ympärilleni, enkä minä ole
enää kuullut puhettasi. Kerjäläisen kaksi tyhjää kättä on kaikki mitä
saatan sinulle ojentaa. Siis on sinun tarkotuksesi, että nekin, jotka
palavimmin ikävöivät palvella rakkauttasi ja vanhurskauttasi, tekevät
pahaa niinkuin pahat, ja katkera itku seuraa heitä yli maan."
Hän katsoi jäykästi liekkiin silmää räväyttämättä, ja ympärillä
seisovat ymmärsivät, ettei hän enää kyennyt näkemään kynttilää, mutta
samassa valahti vahapisara hänen kaulalleen, ja silloin kirkasti onni
hänen kasvonsa kokonaan.
Ja aamumessua nyt veisattaessa nukkui hän iäksi, tuo pelätty ja
ankara, suloinen ja hurskas.