Airolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle,
ja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat
kalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen
ja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi
Kaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän
koskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.
"Kerro, kerro!" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. "Tämäpä olisi
omistuksen arvoinen valtakunta!"
"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?" kysyi puhuteltu.
"Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla,
kammionsa."
Kaarle-herra ei kuunnellut häntä.
"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca
istutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle."
Herra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä
hopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.
"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen,
missä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan."
Herra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa
ja ripusti sen hänen olalleen.
"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä
valta on. Voiko sen vallata miekalla?"
"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella
voi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain
joskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä
uusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa... ja onneton se, joka ei
polvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan
kolmatta kertaa leskenä."
Kaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.
"Onko hän kaunis... onko hän vanha?"
"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen...
Onko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle.
Neljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa."
"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni."
Hän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa
kohden.
Pyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle,
mutta Birgitta rauhotti heitä.
"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee
jotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen
jouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun
kakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa
miesvainajaani."
Likomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat
tulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä
majataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut
tervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja
hurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen
piti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen
sairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli
kuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä
ja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he
eivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien
toisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät,
huolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki
päiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli
heillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat
kuin hopea.
"Äiti", sanoi Kaarle, "se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!"
Kärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta
ja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello
dell' Ovoon.
Kuin jylhä ja jyrkkä kalliosaari luolineen ja lehväisine pengermineen
yleni harmaa linna, ja meren kuohut pärskyivät korkealle sen muureja
vasten. Birgitta johdettiin avoimeen suojamaan, jossa muinoin keisari
Fredrik II tapasi katsella saraseninaistensa tansseja, ja holveissa
kimmelsi vielä arabialaisia kultakutouksia.
"Lapset", sanoi Birgitta ja oikaisihe hiukan sirommin kuin muulloin,
"nyt emme saa unohtaa hyvää hovitapaa, joka on peräisin muinaisilta
ajoilta. Muistakaa, että kun ylhäinen nainen suvaitsee tervehtää
teitä, pitää teidän notkistaa vasen polvenne ja suudella hänen
kenkäänsä."
Herra Birger asettui äidin viereen tummanruskeassa levätissään,
mutta toisella puolen seisoi Kaarle-herra kärpännahkaviittoineen ja
kilkkuvine hopeatiukuineen.
Parvi hyppiviä neekereitä viskoi suitsutusta hiiliastiaan ja kääri
auki levantilaisen maton. Ovessa näyttäytyi hovimestari, joka suurine
turbaanineen muistutti jotakuta kohtuuttoman isopäistä hopeahohtoista
hyönteistä. Vihdoin tuli kuningatar Johanna. Tiukkaan vedetyn hunnun
alta näkyivät hänen punaiset hiuksensa ja vahvasti maalatut poskensa,
joille aurinko loi kimaltelevia säteitään kuten valkeaa esivaatteen
läpi koreakukkaiselle ikkunaruukulle. Hänen hymyilynsä oli säteilevä,
mutta liikkumaton, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan pää vanhan
vaimon lyhyenvantterassa ruumiissa.
"Oi", hän sanoi, "minä olen kovin iloissani, kovin iloissani... kun
saan tervehtiä niin hurskaita vieraita."
"Jos teen jonkun hulluuden, niin auta minua, sinä maisteri!" kuiskasi
herra Kaarle.
Kaikki miehet polvistuivat, ja herra Birger kumartui heti hänen
kenkäänsä suutelemaan niinkuin äiti oli käskenyt, mutta kun
kuningatar tuli herra Kaarlen luo, hypähti tämä ja tarttui häntä
niin lujasti molempiin käsivarsiin, että hän ei saattanut liikahtaa.
Sitten hän suuteli kuningatarta intohimoisesti huulille.
Hovimestari, joka seisoi kuningattaren takana, veti miekan
iskeäkseen, mutta maisteri Pietari siveli häntä kädellä poskelle.
"Viisi askelta taaksepäin, olkaa hyvä! Herra Kaarle on myös
kuninkaallista verta. Viisi askelta taaksepäin!"
Birgitta loi silmänsä mattoon ja veti hilkan syvempään otsalle,
mutta sitten kävi raikas tuulahdus hänen sielunsa läpi, ja hän sulki
kätensä nopean päättäväisesti kuten aina.
"Tapahtunut on tapahtunut", hän sanoi.
"Jumalisella rouvalla on pahantapainen poika", vastasi kuningatar yhä
hämmästyksissään, vaikka hymyillen. "Mutta yhden suutelon tähden en
ole milloinkaan antanut mestausmiekan välähtää... Nyt pitää teidän
kaikkien jäädä luokseni illaksi, niin että saamme aterioida yhdessä."
Pöytä katettiin avoimeen suojamaan, ja vaikka hyöky vyöryi alhaalla
muuria vasten, ei tuntunut tuulta ilmassa, niin että soihdut paloivat
kirkkain liekein. Lempeänä vanhuutensa kauneudessa istui Birgitta
kuningattaren vieressä ja kehotti häntä ajoissa parantamaan elämänsä,
mutta kuningatar ja herra Kaarle katselivat koko ajan toisiaan,
vaikkeivät koskaan vaihtaneet sanaa. Kellot soivat välistä kaupungin
yli kerkeään ja lyhyeen kuin leikillä, ja kuutamo välkkyi vedestä
pitkin hiekkarantaa, missä kalastajat istuivat verkkojensa ja
veneittensä keskessä.
"Mene naimisiin, Johanna!" huusi merikansa kuningattarelle,
tuntiessaan hänet ylhäällä suojamassa istuvana. "Mene naimisiin
jälleen, jotta sotamiehet saavat päällikön ja sydämesi tulee
iloiseksi kuin meidän!"
Kun pyhiinvaeltajat palasivat majataloon, istuutui herra Kaarle
lieden ääreen, ja Birgitta kääri hänen ympärilleen lämpöisen peitteen
ja pisti pieluksen hänen selkänsä taa.
"Olet sairas, poika. Kätesi ovat jääkylmät kuin kuolleella, mutta
otsaasi kuumottaa."
"Sairas tai terve, yhtä kaikki! Onneni on miekankärjessä, rakas äiti!
Kotona käy kansa kanervikkoa ja nuristen, kateissaan ja kiukuissaan
riitelevät herrat, ja maan päämies saa tuskin ilman pilkkaa tyhjentää
olutsarkan. Se ei ollut koskaan oikea maa minulle, ja siellä sinä
tulit pahaksi ja ylpeäksi etkä uskaltanut ilmaista oman sydämesi
kainoutta ja hellyyttä. Mutta nyt olen löytänyt paratiisin."
"Ja nuori vaimosi, joka kaipaa kotona?"
"Ketäpä hän kaipaisi? Hän on kova ja kylmä kuten kaikki muutkin. Ja
eikö paavi voi purkaa avioliittoa?"
"Kyllä."
"Lyököön hän siis poikki kahleeni. Rautaa ovat ne, eivät myrttiä.
Etkö luule, että kuningatar Johanna mielellään menisi miehelle, joka
on meidän mahtavaa sukuamme, ja antaisi sinun hurskautesi tulla
vastapainoksi hänen omille synneilleen? Hänen merilinnassaan minä
elän vastaiset päiväni mieleni mukaan, mutta sinulle tahdon lahjottaa
rahaa ja maata, niin että sinä tänne voit rakentaa luostarisi,
rikkaamman ja kauniimman kuin milloinkaan ikävissäsi olet nähnyt.
Sinä vallanhimoinen ja kunniansairas nainen, pane nyt kruunu poikasi
päähän!"
Birgitta otti hiilipihdit ja kohensi tulta.
"Ihmeellisesti sinä rankaiset, ikuinen Jumala! Kaikki, mitä olen
tavotellut, sinä ojennat minulle, ja kun minulla se tosiaankin on
kädessäni, heitän minä sen pois häveten. Niin sinä kuritat ylpeitä,
sillä lyönneistä ja iskuista ei ole mihinkään!"
"Äiti, sinä olet tullut niin leppeäksi ja kaunoiseksi sittenkun
hiuksesi vaalenivat. Ei kukaan, ei kukaan ole kuin sinä, äiti. Täällä
tyytyväisten ja ystävällisten ihmislasten parissa sinä tulet siksi
helläksi ja lempeäksi, joka unohtaa vihankielen."
"Olen nähnyt kylliksi vallan valhekuvia, rakas poikani. Ja miksi
puhut enemmän merilinnasta kuin irstaasta vaimosta, jolla siellä
on asuinpaikkansa! Jos olisi kysymys sydänsurusta, silloin minun
todellakin täytyisi koettaa antaa anteeksi sinulle, sillä Jumala
kyllä tietää, että minä itsekin -- niin vanha kuin olinkin -- vielä
kauan tunsin sydämen hyppivän rinnassani, vaikka minä sekä kuritin
itseäni että rukoilin... Mutta sinä tahdot linnan kruunun."
Birgitta alensi äänensä ja tuijotti liekkiin. "Hallita, omistaa
kokonainen valtakunta... kukkuroittaan kultaa kaiken halunsa
toteuttamiseksi... saada vanhentua rauhassa... Ei, poika, menköön
sekin kiusaus meistä!"
"Seuraa sitten omaa tähteäsi, äiti! Minä seuraan omaani."
Koputettiin ovelle, ja linnan hovimestari tuli sisään ja toi kirjeen,
joka oli kääritty vaaleanpunaiseen silkkikankaaseen. Kolme eri
kertaa hän polvistui, ennenkun uskalsi lähestyä ja jättää sen herra
Kaarlelle, mutta Birgitta otti sen ja heitti avaamatta tuleen.
"Mitä sinä teit, äiti? Se oli kuningatar Johannalta..."
Birgitta sulki silmänsä.
"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja
tulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies
mieleni mukainen... Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari,
ja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut... Sinua paleltaa, poika, niin
että väriset... Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite..."
Mandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat,
ja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti
jäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa
liedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä,
kunnes hän oli vaipunut uneen.
Birgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot
kalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan
kurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.
"Jos sinä menet pois, äiti", kuiskasi Kaarina, "niin en tahdo koskaan
väsyä jatkamasta työtäsi loppuun."
"Minä tiedän sen, lapsi", vastasi äiti, "ja juuri nyt minä kuulin
kellon soivan Vadstenan lahden yli."
"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua."
"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille,
että he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan
luo."
Kun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata
vielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan
mennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan
Birgitta sai pääsyn.
Kuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.
"Anna minun odottaa", sanoi Birgitta, "äläkä keskeytä minun tähteni
hartaudenharjotustasi."
"Hartaudenharjotusta..." vastasi kuningatar. "Niin, kirja on vakava
kyllä... 'ja kun Dianora kohtasi rakastettunsa luolassa, missä
suihkuvesi pulppusi, istuutuivat he sammalvuoteelle ja suutelivat
toisiaan hellästi'... Mitäs sanot siitä, kunnioitettu ystäväni?"
"Minä sanon, että jos sinä, joka jo olet vanhanpuoleinen, olet
Dianora, ja jos minun poikani, jolla jo on vaimo kotona, on hänen
rakastettunsa, silloin ei se synti saa koskaan tapahtua."
"Enkö siis ole hallitsija omassa maassani, koska et ensiksi kysy
minun tahtoani? Minä tulen tyttäreksesi, ja kaikki mitä minulla
on kuuluu myös sinulle. Mitä sinä olet miettinyt ja minkä hyväksi
taistellut koko elinaikasi, se on oleva lakini, ja paavi itse tekee
poikasi sulhokseni. Minä huudan kovaa jokaiselle, joka tahtoo
kuulla, että minä rakastan häntä. Kun minä rakastan, ei mikään mahti
maailmassa voi hillitä minua, kaikkein vähimmin vanha köyhä vaimo,
joka on koditon ja turvaton."
Birgitta risti kätensä.
"Sitten on minulla vain yksi toivomus, vain yksi rukous, nimittäin
että poikani saisi kuolla."
Kuningatar tarttui niin kiivaasti tiililamppuun, joka oli hänen
vieressään matolla, että öljy syöksyi ylös yli sydämen. Puoleksi
sammunut lamppu kädessä hän kavahti seisaalle ja astahti Birgittaa
kohden.
"Voin unohtaa sanasi, mutta itse unohdat, että avuksihuutosi liiankin
usein tapaa tulla kuulluksi. Tahdon käskeä kaikkien piispojeni ja
pappieni juhlallisesti rukoilla hänen henkensä puolesta. Tiedätkö,
että puhut siitä, jota olet kantanut oman sydämesi alla?"
"Minä puhun pojastani, kyynelten pojasta, ja nyt on ainoana
rukouksenani, että hän saisi kuolla."
Hän polvistui, suuteli kuningattaren tohvelia ja meni nopein askelin
portaita alas.
"Menkää kotiin!" hän sanoi maisterille ja herra Birgerille. "Vanha
vaimo löytää häiritsemättömänä tien."
Valitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa,
missä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä
alla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät
häntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu
sairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat
aamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät
tovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot,
joiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia
kirjaimia.
Auringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja
hänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna.
Kravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa
kiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa
pusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan
eläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu
nahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille,
ja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin
puoli-uponnut puinen shakkinappula.
Birgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän
erotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli
puhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin
julmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että
maan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko
se totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen,
vai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen
silmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän
istui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan
kohtaloonsa.
Aurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat
polviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.
Hänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden
tuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella
sairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja
kuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin
vieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar
käänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan
kasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat
hänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.
Joka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja
istuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan
enää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina
kylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti
syntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän
kallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:
"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua
kutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri
sittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi."
Laskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä
ei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.
Fransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan
kaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten
he kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen.
Saatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja
ritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa
talojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät
hänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.
Surujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit
luostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas
kuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet
lähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään
luo, joka oli etäisimpiä -- ja ulkona ruohoisella luostaripihalla
tuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.