XIII

Oli vierinyt vuosia.

Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta

kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi

eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki

levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan.

Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa

elämäänsä.

Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään

ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä

-- niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon.

Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja

Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun

salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja

lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien

palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he

kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje

ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan

seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat

Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V,

uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti

keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin

vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä

koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta

hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli

kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse

oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri

ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva

ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli

pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja

unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja

ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka

armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui

paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui

valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni

häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta.

Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian

lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin

Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui

ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti

sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät

Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi

ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa

sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti

niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he

jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan

keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi

veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi

jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan

ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan... Entä luostarisäännöt,

jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi

vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin?

Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä

täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä

olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut

tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon,

tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset

ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän

palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he

tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali,

joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse

asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen

oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla

toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja

epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä;

mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen

ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.

Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle,

jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.

Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui

talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä

enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja

pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat

häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut

hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja

välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen

sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei

saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.

Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.

Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja -- ja niitä, joilla nyt

oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja

saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli

kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua

maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen

tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa

oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi

hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke,

mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat

epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili

muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti

välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun,

jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat

luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi

tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän

ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja

ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän

hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä

näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä

sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt

kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä!

vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit

ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin

kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat

lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi

kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi

valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he

välttivät sen kiusauksen!

Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi

hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen

saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös

Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he

odottivat eteisessä.

"Nyt, Briitta-äiti!" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään

hän piti harmaata täysinäistä rahapussia. "Nyt on sinun suoritettava

vanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo

valmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi.

Talon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata

kunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus

itse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään

kuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi."

"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä", vastasi Birgitta

ja meni pukeutumaan.

Tultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin

hiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei

hänen omaan huoneeseensa.

"Nukkuuko Kaarina?" hän kysyi maisterilta. "Hän tarvitsee lepoa

pitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa."

Maisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli

parantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.

"Hän on jo pukeissa, hänkin", vastasi maisteri, "mutta varo

kivilattian kylmyyttä!"

"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka

kulkisin jäällä."

Birgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää

tasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti

rakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja

niityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.

Kaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan

häntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen

tarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.

"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi

ole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne

eivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä

maidolla ja yrttimehulla... Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet

paranemista... Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään

odottaa."

Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo

poissa.

"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa",

mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti

alkanekin lakata puremasta!"

Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun

kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he

kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin

monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut

ilmestyksiään ja mietteitään.

Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain

luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen

erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten

lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa.

Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet

ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan

lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut

Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään

Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti

oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka

oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä

kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän

ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan

huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui

hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.

Kansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat

tuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan,

niin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä

kohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot

painautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja

sairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein

hänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen

telttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous

hänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.

"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä

vanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka

senvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka

päivä?"

Hän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla

ja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun.

Veisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja,

ja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi

mustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari

Räätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten

menettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret

kappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini

liikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta,

joka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä

ja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja

kuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin

olisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja

seurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.

Ostiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän

pystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet

genualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin

kuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat

äiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja

katselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen

valkoiselle vilukkovuoteelle.

"Äiti", hän sanoi ja alkoi yskiä. "Minä ikävöin käytellä miekkaa

uskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko

jokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati

uneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt

minulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun

maassani."