Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni
puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi
sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä
ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita
kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja
pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella,
mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän
meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan
mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin
vaipuneena.
Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä
oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.
"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui
aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista
mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä
Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti.
'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on
vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli
hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina... mutta
pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja
minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi
roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa
läpi... ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja
polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan... En mitään saata enää
maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin
Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen
jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka
aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja
emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen
kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän
kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu
ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että
me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä,
etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta
ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en
löytänyt sitä sieltäkään."
"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!"
vastasi Kaarina.
Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun
hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut
oli suljettu, palasi hän luolaan.
Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran
lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti
valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta,
ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen
vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan
molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla
sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä
päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä
silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.
Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja
keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan
luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut
ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä
pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.
Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli,
niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat
keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta
vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui
ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla,
ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin
kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka
myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti,
mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.
Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat
ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä
auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne
kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen.
Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta
hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä
nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.
Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti
sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo
piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin.
Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista
aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä
turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen
äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti
toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan
juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut
vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan,
mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta
kuin kylmä seinä.
"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina
houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun
Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."
"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.
Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti,
ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua
hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian
aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin
yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi
hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.
Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän
makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat
tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli
nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena
nousi istumaan.
Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa
kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.
"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.
"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä
täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle
ja istuudu lavitsalle!"
Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut
tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja
totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä,
istuessaan penkillä vitsoineen.
Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen
lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.
"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää
kotona hautakiven alla?"
"En."
"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat
huutavat sinun jälkeesi?"
"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta
elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä
ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä
sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä
poljen rikki sydämiä... sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka
rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän
pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."
"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen.
Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi
lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja
minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka
on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa
sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella
menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen
hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta
tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se
hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."
"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin
yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut
ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä
ole enää yksin."
"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan
vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta
en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja
ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä
selaat papereitasi."
Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta
Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen
kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.
"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan
ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä
pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin
ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä
päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi.
Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen
perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen,
joka nyt on alkanut!"
Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli
asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt,
joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa
jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä
huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan
muutamien autioitten talojen taa.
Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi
Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä
tutkiakseen viipymisen syytä.
Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä
vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut
tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.
Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.
"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden
kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."