XI

Joka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken

pitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä

kyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät

hereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan

kädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat

uudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.

Kaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet

mahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän

aamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu

pyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai

pyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen

hohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia

ja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä

Vadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri

Pietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston

Aisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.

Sen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille,

ja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa.

Aamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät

nuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein

ja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun

Birgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin

orjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä

kypressit uskaltaisi suhista.

Loitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi

kasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava

Tuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden

muutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle

mustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja,

luunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä,

ja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän

nosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan

tulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan

hiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun

kolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä

oli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien

ja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi

salaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi.

Hetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen

saattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten

kanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi,

että nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon

valtakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden

haamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään

kansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut

koskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän

ikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan

tarkottamatta.

Niin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi,

että muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki

heittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet

aikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa

kahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.

Eräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia

[Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin

kellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien

vuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut

Monrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman,

sillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.

Hän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen

säikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän

pilkko pimeässä.

Aikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista.

Mutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit

eikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli

harvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä

katkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken

talossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta

maailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset

munkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai

jumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat

aamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin,

joka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin

seppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun

talon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja

valitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi

esineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja

autiommiksi.

Kaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten

ahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat.

Silloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa

pöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että

Birgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:

"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän

on kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä

maassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle

hän on lähettänyt erityisen kutsun... mutta ei meille. Kenties

hän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin

kaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme.

Siksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian

raihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja

sydämeni yksinäiseksi."

Kaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja

sitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan

sukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta

nyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut

hiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun

uneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä

tuskalla.

"Äiti kulta", hän pyysi, "saanhan olla menemättä!"

"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin,

kuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja

matkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!"

Vihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli

paljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla

neuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ

määrättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei

nauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta

ennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame

niin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka

vapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan

päähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian

syvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat

niin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät,

että Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse

kruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko

kaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta

ratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja

tarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja,

hengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.

Sitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.

"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista

päivääsi."

Hän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne

sitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. "Nyt on parempi, ja

voi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen."

"Äiti kulta", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet

ristissä, "saanhan olla menemättä!"

"Ei, mennä sinun pitää!" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei

hänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran

taluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa

seurassaan.

"Nainen ja äiti..." kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti

ruokapöydässä. "Se ei koskaan kuoleudu!"

"Näytä nyt iloiselta, lapsi", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin

huostaan, "mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies

puhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!"

Kaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina

hevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka

oli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi,

ympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja

takana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja

ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen,

joka ratsasti juhlille.

Matka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät

tunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät

heidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle

Kapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi,

vapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja

maisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli

saanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät

siellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina

joutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen

aitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä

olivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon

edessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja

ateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli

kunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana

seisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko

säteitten ja tähtien ympäröimänä.

Kaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut

ruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä

aamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin

Panispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista,

aluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä

kultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe

syvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän

teki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään

suuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti

vähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän

vaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai

selitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä

kirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan.

Sitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen

hänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin

kohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle

äyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun

sekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että

ilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka

pursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä

oli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti

lähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet

ja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen

hänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin

jatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja

unohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn

sanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella

ja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa

arvokkuuttaan.

Äkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman

mitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää

keksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua

naapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa.

Silloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja

ajo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi.

Riminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja

nousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni

eivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat:

Monrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman

kansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta

mullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta

kukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet

nimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä

pelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia

kalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva

juhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä

voitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi

läpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä

nousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja

hän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa

vilpittömyyttä.

Eräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat

vaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien

ja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa

kerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja

korotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin,

ja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin

yövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi

ikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.

"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!"

Paduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui

likinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen

viittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän

tarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti,

astuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi

tyttöjä.

"Urho!" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. "Kun minä juon

sinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli

täällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa

pöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja

lapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin.

Voiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden

perustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat

linnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan.

Minulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän

vapaasta tahdostanne minä olen olemassa."

Hän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi,

sillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin

lähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä

riippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon,

mutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.

"Täällä on sana vapaa", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa

kävivät valkeiksi kuin liitu, "mutta olkoon se senvuoksi myös

arvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä

tarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja

keihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona

turvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu

antamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä,

astukoon hän esiin ja puhukoon!"

Kuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien

kahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.

Herrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään

ja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta

silmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa

katukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja

kuiskasi:

"Minä rakastan teitä."

"Ei", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.

"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen

sanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni

syvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää

silmänräpäyksen..."

"Kyllä", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja

kuiskasi: "Olen sairas."

Hän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri

meni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan

leppeästi ja hiljaa:

"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista

sukua. Viisi askelta takana!"

Herrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta

Kaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä

kerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei

nähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja

silmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään

kuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.

Kun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun.

Linnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien

sytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän

sanoi:

"Nyt minä olen terve taas... terve kuin äiti kotona!"

Kadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että

maisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset

jäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo

kaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos

luukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo

mennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja

hän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä

ennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana

sanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava

Tuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän

toisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla,

vaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään

kaupungille.

Heti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet,

antoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota

hän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin,

joka seisoi oven ulkopuolella.

"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu", hän sanoi, "myy se

huomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan

pane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan."

Maisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa,

sammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto.

Hän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun

peitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen

ristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli

jääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.

"Äiti kulta, äiti, äiti!" hän hoki unissaan.