IX

Joka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri

Pietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät

rukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu

käsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan

tai kohottamatta sormiaan siunaukseen.

Eräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan

siirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi

pohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti

kumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli

Birgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä,

työnsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.

"Jumala on pelastanut meidät", hän sanoi. "Kokoontukaamme kaikin

kiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi

vahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä,

säveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi

laulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa."

Hän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät

sivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti

laulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen

poskensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta

ja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan.

Kansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli

sillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti

pöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän

ajan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki

jakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan

ruotsalaisen noitaväen.

Yhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu

piiritettyjen vastauksena:

"Ave, Maris Stella,

Dei mater alma

Atque semper virgo,

Fleix coeli porta."

Kun laulu oli loppunut, antoi Birgitta merkin kaikille asettua

pöytään ja alottaa iltasen, mutta maisteri Pietari, joka istui häntä

lähinnä, kuiskasi:

"Sinun iloinen mielesi ihmetyttää minua paljon vähemmän kuin luulet.

Joukko tiesi hyvin, kuka olit. Ei kukaan sanonut sinua kerjuriakaksi.

Rooma alkaa tuntea sinut. Kuninkaan sukulainen saat olla ja

harhauskoinen, joka lähettää kurituskirjeitä paaville ja piispoille.

Sellainen ei tuota sinulle sydäntuskaa, Briitta-äiti."

Birgitta tulistui silmänräpäykseksi, mutta punastus muuttui avoimeksi

ja miltei vallattomaksi hymyksi:

"Maisteri", hän vastasi yhtä matalasti. "Ehkä nyt alkaa se

myötäkäyminen."

Paisti oli jo jaettu ja syöty, kun palvelijan, joka toi soppamaljaa,

täytyi väistää ovessa kutsumatonta ja odottamatonta vierasta. Talon

katsastaja siinä astui sisään. Laihana ja pitkänä mustankäherine

hiuksineen ja kotkannenineen hän asettui pöydän eteen, ja

kumarrettuaan ja tartuttuaan molemmin käsin sauvansa sakaraan hän

lausui jäykästi ja arvokkaasti:

"Hyvä rouva! Teidän pitäisi useammin ajatella, että kenttä tuolla

ulkopuolella on mestauspaikka. Tuolla te itse voitte nähdä

kivijalustan, jota vielä harmentaa hiili ja tuhka ja jolla moni

syntisparka on saanut tehdä tilinsä tämän maailman mahtaville.

Totisesti, maa ei ole taivaanvaltakunta, mutta te ette voi tehdä

ihmisiä paremmiksi kuin Jumala on heidät luonut. Te käskette paavin

palata Roomaan ja vertaatte häntä Juudakseen ja Lusiferiin ja sanotte

taivaan kuningatarta rakkaaksi anopiksi. Te menette paroonien

ja piispojen luo ja poltatte heidät helvetillä, jonka käytäviin

ja kätköihin teidän täytyy olla erittäin perehtynyt. Te puhutte

näkymättömästä kirkosta, kiihotatte köyhiä rikkaita vastaan ja

salaatte kuljeskelevia fraticellejä huoneisiinne. Hänen ylhäisyytensä

kardinaali, paavin oma herra veli, jolla on valta tässä talossa,

suvaitsi jo aikaa sitten sopivasti ja ystävällisesti huomauttaa teitä

toisesta asuinpaikasta, koska hän itse tarvitsi huoneitaan. Minä näin

teidän itkien harhaavan pitkin katuja majatalosta toiseen ja minä

kirjotin ja sain aikaan muutoksen." Katsastaja katsoi keppiinsä ja

kieputti sitä sormiensa välissä.

"Siitä ovat ajat muuttuneet, hyvä rouva. Rahvas alkaa taas huutaa

tribuuniaan Cola di Rienziä, eikä huolestuneilla parooneilla ole

enää varaa palkata vartiostoa kaupungin eri sokkeloihin. Tänä yönä

minä tahdon Orsinin sotilailla häädättää roskajoukon, mutta sitten

te saatte etsiä itsellenne uuden kodin tai muuttaa kadulle paljaan

taivaan alle!"

"Seis, ystäväni!" huudahti Birgitta katsastajalle, joka heilautti

keppiään kaaressa ja kääntyi mennäkseen. "Ei maksa vaivaa kutsua

Orsinin sotilaita, sillä ilman Jumalan tahtoa ei niin hiuskarvakaan

koukistu päässäni."

Hänen vielä niin puhuessaan alkoi ukkonen jyristä ja sataa rankasti.

Sammuvin soihduin ja alasvedetyin hatuin hajaantui kansa ympäri

kenttää. Katsastajaa alkoi paleltaa, vaikka ilma oli hiestävä. Hän

katsoi milloin ikkunaan, milloin Birgittaan, joka veti povestaan

kirjeen ja laski sen eteensä, käden koskettaessa murrettua sinettiä.

"Eräs roomalainen ystävättäreni on tänään kirjoittanut minulle

ja tarjonnut taloaan, jonka voimme nähdä täältä Campo di' Fiorin

toisella puolen. Todellakin, maisteri, myötäkäyminen alkaa, ennenkun

tunnen itseni mahdolliseksi sitä kohtaamaan."

Sade taukosi, mutta ukkonen pauhasi yhä, ja kaukana kaupungilla

läpätti yksinäinen kello Pyhän Pietarin kirkossa. Yhtäkkiä iski niin

valkea salama pilvien lomissa, että koko kenttä kirkastui, ja kun

jyrinä vyöryi pois, oli yksinäinen kello vaiennut.

"Kristus auttakoon!" änkytti katsastaja, pudotti keppinsä ja otti sen

taas lattialta ja meni ovelle, mutta sitten hän pysähtyi ja tuijotti

Birgittaan. "Salama iski Pietarinkirkkoon!"

"Se merkitsee, että Lusifer kuukertui istuimeltaan", vastasi

Birgitta. "Neljän päivän kuluessa on paavi Klemens makaava kuolleena

Avignonissa naistensa ja soittoniekkojensa itkemänä. Vanhurskas

tuomari, jos minun puheeni on sinun vaikutustasi, kuule sitä ja lyö

vihollisesi!"

X

Ruotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta

katsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat

sentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin

osa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta

ja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi

Kaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun,

jonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan

kuningattaren kuvan.

"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!" mutisi katsastaja heidän jälkeensä

ikkunasta.

Ennen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan

puutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt

katkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän

peittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän

maistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen

katselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin

siivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti

seurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin

myrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita.

Hän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine

kivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän

tutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin

sotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja

hammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus

lähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.

Sitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja

määräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen

sivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän

antoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan

kuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei

sallinut sijottaa sinne.

Kaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia,

mutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli,

ettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen

päivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan

luona Arbogassa.

Edellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät

portaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää

portaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta,

vaan oli kuin joku toisten varjo.

Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret

ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista

pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen

partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.

"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava

rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja

uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta

Roomaan?"

"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.

Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja

verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:

"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä

raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen

kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."

"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja

kätki silkkinauhan poveensa.

Vanhus otti kitaran selästään.

"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien

kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa.

Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus

peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys.

Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en

enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä

ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava

Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja

täpötäysillä pikareilla."

"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden

jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä

ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja

suojatonna?"

"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä

eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja

lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani,

vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän

neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni,

tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa

tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa

viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko

seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin

penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman

valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät

kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa.

Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään

sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua

emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä

toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä

peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien

laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti

läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä

vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme

asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen,

joka oli varattu ylpeille."

"Ja nyt sinä tulet varottamaan?"

"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä.

Ennen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan

ja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää

mitään niinkuin kuolon valtakuntaa... Liikkumattomana minä istuin

kauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi

lievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta,

jotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja

arvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai

yhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena

vain tunnin."

"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?"

"Niinkuin sinä kultatupsuasi... Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja

nyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen."

Hän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat

ja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui

hän puutarhaan päin.

"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta

sinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei

nähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen

kaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä."

Hän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja

alkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän

vyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta

katsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.

* * * * *

Täysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä,

Birgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri

Pietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut

oli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä

äänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.

Ruokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka

Birgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta

niukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin

kapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa

päässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset

Gudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen.

Alvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan

ja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan

luostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi

vähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa

hänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca

Papazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli

kutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä

täyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen

hiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun

maisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti

hymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan,

nyökkäsi hän Birgitalle.

Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten

keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo

pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi

riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan

kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin

kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella

mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain,

ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla

kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli

taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja

vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa

itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua

vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin

lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset

ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli

kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa.

Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin

keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän

muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä

oli sanottavaa.

Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin

lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina

ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi,

että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin

lähettilään rinnalla.

Sunnuntaina -- mennessään messuun Aracoeliin -- hän oli kuullut

valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat

verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään

muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien

kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.

Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien

silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen -- ja siinä hän istui

häpeissään ja veripunaisin otsin.

Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen,

mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki

sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä

tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.

"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.

Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei

liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi

kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.

Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti

sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.

Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.

"Kansantribuuni on siserooni!"

Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen

päänsä yli kuin musertaakseen sen.

"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä

heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä

Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän

viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos

kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja...

Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja

hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja

keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten

kanssa... Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista... juoksevat

ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut,

näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset

puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät,

ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä

ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."

"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki

kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja

emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle

piilopaikan... Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana,

melkein kuin maalla, Campagnalla... On kuin raskaat, laahaavat

paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon _minä_

tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä

varmaa kultajalkaa."

Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.

"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta

ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei

mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä

saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella... leveitten

ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle,

lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka

joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se

riippuu lähellä Kapitoliumia!"

"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan

kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin.

Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs

pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän

maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli

kansantribuuni, vaikka olin vaiti."

Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin.

He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:

"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti... salatakseen vavistusta.

Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo

tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun

olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut

tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä

Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta

vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"

Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.

"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen

kirkastamana, niin ainakin hän."

"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta

ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin

saastuttama."

"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta..."

"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti

käsiänsä.

Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan

kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca

seurasivat häntä.

"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta

ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää

kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt

on ateria lopussa... enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin.

Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki

kauppa olevan seisahduksissa... Kaarina, miksis seisot ovella?"

"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."

"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin

häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla

aterianjätteitään."

"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat

on kulutettu."

"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan

tinamaljan!"

He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi

auki portin, kuuli hän äidin sanovan:

"Missä ovat minun kerjäläiseni?"

Portaat olivat tyhjät.

Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi

katolta:

"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat

tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja,

silkkaa hopeata... Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole

näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni

ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen

multakummuilta."

Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri

Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.

"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä

sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys

palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin...

Minä tahdon kotiin, äiti!"

"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa

sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"

Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin

kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina

hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.

"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain

muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten

keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni

huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"

"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon

katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu

lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä

kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."

Kaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän

ääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla

paperia.

"Rakas lapsi raukkani," hän mutisi, "miten nuorta sydäntä

kirveleekään!"

Riemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin

monta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.

Silloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan

ääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen

kauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo

sidottuna vyötärenauhaan.

"Meidän täytyy myydä kruunu", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin

nukella.

"Rakas olento", vastasi Pietari Räätäli, "silloinpa tulen oikeaan

aikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen

rahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa

satavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika

sanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus."

Kaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä

vallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi

vienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään

tunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna.

Kaarina sulki oven hiljaa. "Äiti nukkuu."

Pietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun

simpukoita. Vihdoin hän sanoi:

"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän

kestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä.

Pitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä

harhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea

Pyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia

minä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi

seurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle

kaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut."