VIII

Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä

saapuivat kirjeineen Ruotsista.

"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin,

totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja

tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä

varmasti on kaksi liikaa... Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren

rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi!

Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."

"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin,

siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä

tuomaan onnellisia sanomia... Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa

meille muille."

Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja

viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu

sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä.

Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja

voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:

"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin

ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei

enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä

hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän

koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä

oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja

kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen

tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui

huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut

saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa

kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi

Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi

toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä

Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin

hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan

Tukholmaan."

"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri

Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.

"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.

"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin

hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa... Saanko

ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"

Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa

rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan

kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin

käsin ja vei sen suulleen.

"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään... Tapahtuuhan

kaikki äidin tahdon mukaan... Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta

ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."

"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja

lukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"

"En uskalla, ennenkun äiti tulee."

"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja

istuutui lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan

ensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet

itsellemme suuria levähdyksiä."

Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta,

ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra

Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan

hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit

vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies

paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi.

Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu

siltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse

tauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää

itsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen.

Silloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja

hoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri

häneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi

heidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan

kuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta

painui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin

vuoteelleen ja heitti henkensä."

"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.

Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole

enää mitään meille kerrottavaa!"

Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui

käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.

"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva

Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa

kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."

Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän

vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin

hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.

"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja

luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."

Priori kumartui ja tavasi.

"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."

"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua

sopii minun hyvin kantaa... riemussa."

Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan

sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.

"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen

päästään.

Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.

Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän

kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin

lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli

rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä

puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja

avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja

hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä

tuskin kuului kivilattialla.

Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet,

jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi

kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen,

jätti hän sen avaamatta.

"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta,

mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi --

että hän on kuollut."

Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:

"Äiti on surmannut hänet!"

Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän

puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt

tuulenpuuskana läpi huoneen.

Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään

pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi,

mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:

"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"

Kaarina työnsi hänet pois.

"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä

saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu

kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt

kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän

tekeekin toivioretkiä."

Birgitta vastasi:

"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa

rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"

Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että

ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen

ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean

kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.

"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."

Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.

"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen... Jos minä nyt sanon

totuuden, ovat nämä pussit minun."

"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"

"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden

tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin..."

"Ja sinne olet sinä ennättänyt."

"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki,

mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon,

otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja

sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen

hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi

olin iloinen omistaessani omani laukussa."

"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja

hädänalaisia."

"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."

"Ei, Pietari... Kaikki!"

"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan

säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää

loputonta tietä."

Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan

totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne

maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin.

Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun

kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen

omaan vyötärysnauhaansa.

"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti

vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja

vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän

palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.

Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän

oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella

muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän

päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret

paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin

silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt

vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä

palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen

kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan

hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä

päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä,

oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin

ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.

Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä

kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.

Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja

kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin,

mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.

"Kiittää tahdon minä..." hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi

hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen.

"Kiittää tahdon minä... Ei, en voi... en vielä."

Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi

jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi

vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne

putosivat toinen toisensa perään.

"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa,

nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta,

jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä,

joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."

Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla

pehmeällä äänellä:

"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset

pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja

vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."

Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi

pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän

istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.

"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin

että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me

löydämme toisemme... sillä tapahtua sen täytyy... Nyt tuoksuu

mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa

kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat

pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä

heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan

ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa

illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu

juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni

luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa

sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja

sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt,

ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."

Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa

niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen

helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin

paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan

palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua

penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu

koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.

Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja

pani sen hakaan kaulan kohdalta.

"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin

taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.

"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.

"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin

tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat.

Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että

palvelijat."

Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului

huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat

häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat

italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan

luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain

Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei

polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa,

vaan istuutui penkille keskilattialle.

"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä

toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja

pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden.

Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas

kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä

saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat

seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin

köyryinen leski kuin olenkin... Minä näen, että otsasi punehtuu,

maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha

maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani,

minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja

kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen,

joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa

viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"

"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen

puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta

lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."

"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka

vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi

että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa!

Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat

jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta,

mutta matkaa alas helvettiin!"

"Pyhän Neitsyen nimessä!... Armollisin rouva... Kuulinhan sinun

välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on

puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä..."

"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun.

Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni

kuhmu tai kuperuus luussa... ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan

munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa

he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös

riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he

arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori -- hän joka

nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä -- että se oli

jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni,

mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi,

eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären

kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut

mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu

kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa.

Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan

heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin

he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko

teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä

rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin

surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen

katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä

ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen

ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni,

ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja

tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana

kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani,

niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua.

Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia

ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on

olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni,

mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine

rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista

asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi

sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä

minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi!

En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla

vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu

valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."

Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret

neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin

linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli

ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.

"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus,

vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä

kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt

ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen,

silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin

kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua

kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen

kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä,

rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos

sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää...

jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi... kuinka paljon

helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette

nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja

oppikaa minusta."

"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on

sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot

on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen

ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu

kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat

nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi

vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti,

kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit,

jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat

sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He

tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat

ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat

itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."

Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja

kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja

vastasi varsin hiljaa:

"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."