VII

Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen

ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan,

nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet

kontassa.

Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka

oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli

pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti

katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita

kasvoja.

Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän

seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin

koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran

olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut

hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.

"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä

sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut

totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen

köyhyyteen."

Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta

ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.

Birgitta pani kirjan pois.

"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille,

ja polta vyö!"

"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."

"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan

kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin

kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten

katseita."

"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku

tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka

sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa

minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani

kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella..."

"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin

ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman

katuja!"

"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi

lapseksi... mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies

kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni,

pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan

toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen

kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni

lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia

ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä

aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet

kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä,

jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että

silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme

kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."

"Ilmaisenko sinulle aavistukseni... En, en vielä. Jatka kertomista."

"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän

pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin... vihdoin, kun hän

makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään

edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti

sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin

kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi

sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn

ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi

kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi:

'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa...

minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin

heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti

punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja

suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et

saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna

satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta

kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on

synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."

"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"

"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei

olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso.

Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä

päivältä se käy yhä kylmemmäksi... tai lieneekö sinulla sydäntä

laisinkaan."

Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.

"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla

ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua.

paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta,

kunnes kirvely tuo parannusta!"

Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun,

mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan,

ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän

kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen

päähänsä oman leveälierisen hattunsa.

"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken

kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä... käy kumarassa, ettei

kukaan näe kasvojasi!"

Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse

ulos.

Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet,

ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen

palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun

lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat

kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja

raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.

"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha

kaduilla?"

"Sotamies arvelee niin."

Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka

kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.

Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten

keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen

mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka

osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja

seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot

satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta

vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja

värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut

liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää

kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat

lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain

naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun.

Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja

naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen

kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.

Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.

"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee

kyynelpäivä."

He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja

soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana

näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria

mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata

huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä

taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä

lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.

"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme

taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."

Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään

kumaraisemmaksi -- mutta hän ei rukoillut.

Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle,

oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille,

ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja

kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja

hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle

rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi

juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat

toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi

terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä

rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa,

tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla,

mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja

poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot

heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen

äänensä oli tuima ja jyrisevä.

"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"

Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste

kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle

leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti

ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli

aseet vaatteiden alla.

"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma, jonka

jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin

ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa,

marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät

maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut

ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan

sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni,

tässä on ropo ja ole hiljaa!"

Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä

rahat, jotka olivat hänen sylissään.

"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain

sukulainen."

Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, -- ja eräs

kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:

"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"

Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.

"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet.

Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi

oli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"

"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi

kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu

lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta..."

"Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."

Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut

miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.

"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta

kielen edessä."

Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään,

hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta,

ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien:

"Hiljaa, herrasmiehet!"

Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen

nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai

kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.

"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa

naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä

[kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa

kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata

katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat

saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja

kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi

ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä

nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä

teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen

olisitte te arvoinen."

Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti

ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui

pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.

"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja

katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen

puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti.

Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne

viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde.

Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se

ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.

"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili

hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä

että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"

"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan

hänen kivijumaliaan."

"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka

saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien

joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee

sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat

koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen.

Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin..."

"Sinäpä sen sanoit, maisteri."

"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi

velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."

Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja

laski.

"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö... Äidin

ja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa... Minä näen

sanansaattajan tulevan Ruotsista... Vielä hän on kaukana.

Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta

vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja

laukussa hän kantaa hyviä viestejä."

Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän

teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.

"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun

kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella

järkevien olentojen parissa."

"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."

"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista

elämää, johon sinä minut tuomitset."

"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"

"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun

harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet

ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."

"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin

ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta

mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka

jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat... mutta anna

hänen pitää vitsa."

Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja

lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.

Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina

katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän

pysähtyi.

Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä

portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti

ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri

Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin

koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja

mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet

luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui

Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka

kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät

näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen

viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää

hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin

siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan

aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia,

kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan

somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi

juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen

äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän

kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen

päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.

Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja

herkeämättä toisen kerran -- mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni

alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut.

Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan

yli palvelijain portaille.

Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän

oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka

hulmusivat polviin asti.

"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt

moista tukkaa, maisteri?"

Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan

äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin

paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin.

Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä

halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.

"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme,

pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"

Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja

leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja

vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.

"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä,

maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin

ei ole äidin laita?"

"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan

sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei

hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin

helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa... ja hänen omat lapsensa

vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään

narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja

tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on

totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että

hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme

kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein

vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen

tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys,

juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä

naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän

hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan.

Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän

kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias

opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta

häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella

hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa

unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on

sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa

antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin... Ei,

puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle... suoraan, yksinkertaisesti,

silloin tällöin hauskan leikillisestikin... niin että sielun terveys

saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."

Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä

kaavun laskoksiin.

"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta

minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan

ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön.

Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä

saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi?

Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani,

ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet.

Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni

toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja

Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen.

Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko

niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät

synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien

sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa... ja niin tulee

pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin

ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt

minut salpaatte!"

Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven

mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän

oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja

peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin

kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja

kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli

kynnyksen.