Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello
läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan
lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.
Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi
asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he
matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan
rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän
helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa
kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat
kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja
ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat
piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin
synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen
vuoristo.
Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden,
aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten
paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut
kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien
jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat
puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia
veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen,
päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat
itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti
alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan
ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia,
ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat
kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä
kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat
yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin
että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen.
Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla,
mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään,
että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon
porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.
"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut.
Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta
minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin.
Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun
aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika
tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."
Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana
ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon,
mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti
kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja
syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa
riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla
kultaripsillä.
"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi
haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.
"Kuinka tietäisin sen?"
"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut
kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan
kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että
minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä
tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin.
Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni.
Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä
soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen,
että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on
poskillasi pieniä punaisia täpliä."
Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden
kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja
raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni
kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat
taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka
pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä
sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä
puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he
kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja
katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.
Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:
"Nyt kaduilla paareja kannellaan,
ja kellot kaikuvat yöhön,
mut munkki peittelee pohkeitaan.
käy tiuku hatussa työhön;
ja kotona katselee katujaan
Roma aeterna.
Nyt muureilta usma kastaa maan.
kun kulkevi ristinkansa,
mutta nunnakin karkaa kopistaan,
käy tanssihin armaimpansa
ja karjan laidun on kerrassaan
Roma aeterna."
"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta
Birgitta pidätti hänen kätensä.
"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme
hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula,
ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat... Nyt vasta näen
tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä
ole jäävä almutta."
"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä
Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla
enemmän, jos haluat."
Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:
"Huvitarhassa Avignonin voi
perin oivasti isämme ylin,
kun maidossa kylpee ja kopeloi
ilotyttöä tutisevin sylin;
mut korpeille parahan asunnon soi
Roma aeterna.
Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa
ja kirkoissa pauhatkaatte,
että paavia satulaan vuottaa maa,
ja te keisarin johtajaks' saatte!
Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,
Roma aeterna."
Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja
neljännen ja viidennen.
"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut
minun sielustani."
"Näin paljon rahaa, jalo rouva... Roponen minulle, se riittää, ja
loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi
häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni
raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä,
on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."
"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."
Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle
Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan
Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen
pussin uhkumasta yli reunojensa.
"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta.
"Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua
ympärilläsi."
Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja
hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.
"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni
ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä:
maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen,
sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä,
niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit
ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun!
Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain
puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi
suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa.
Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti
sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet
kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme
eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja
kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et
kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei
koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut
paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan
olla mitä täydellisin, ja se joka moittii... Niin, hänelle minä
soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua,
niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat
ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme
mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja
iankaikkisesti.]
"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten
miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä
kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen
yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi
että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi
olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan
maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan.
Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti
nukun hänen viitallaan."
Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä
peräytyi.
"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja... Ja nyt me
olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi
on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on
talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen... ja kaksi munkkia,
jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina
tynnyrin päällä... aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat
etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata
oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä
Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin
mukaan oli maisessa elämässään... Kardinaalipiispa on kirjottanut
todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä
alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään... kerran kun
hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen... aivan kuin pitää ollakin.
Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä
nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät
maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan
nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin
yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä
tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni,
kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä
synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut
koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa,
ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa
ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin
osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi.
Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta
korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka
minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan
elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne
Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"
Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat
avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat
piirileikkiä kynttilät käsissä.
Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua,
ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.
"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti
suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon.
"Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme
viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki,
jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo
usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia
sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me
itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole
viheriöitsevä."
Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi
enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut
kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."
Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa
vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että
pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen
laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa
nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja
muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.
"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja
jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään
ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit
pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri
Pietarilta:
"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen
ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä
kurkistelemme?"
"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.
Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä,
ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen
eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja
tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että
heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin
asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin
pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän
oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat
pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan,
toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli
saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.
Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin
Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas
vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin
viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.
Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.
"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt
sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."
Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen
huulensa liikkuivat.
"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.
"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."
Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan
äänettöminä.
"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg
ja vaipui takaisin patjalle.
"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata
suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on
muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei
sydäntäsi syövyttäisi suru."
"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin
Sibylla... ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."
"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä
kuolet."
"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta.
Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin
ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai
toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on
matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."
"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka
ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen
kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat
toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat,
tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai
saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja
ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei
mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei
mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta
riistää, niin silloin saat surra."
"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."
"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että
et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana
tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit
takovat kruunua, ja se on sinun."
"Nyt pelästytät minut taas... Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä
etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa
kaikki muut?"
Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä
ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään
polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi
ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi
lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin
paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan.
Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.
"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu
pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin
erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."
Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.
"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan
täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne
sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja
ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis
sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt
isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt
sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"
"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja
synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."
Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka
hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.
"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi
totella."
"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"
"Siksi että minä rakastan sinua."
"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos
minun itse pitäisi kirjottaa."
"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.
Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin
nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja
laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.
"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!
Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."