IV

Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi

varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta

hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei

huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet

ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien

puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa

varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani

tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse

elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä

hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni,

että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin

hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua

makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan,

ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa,

ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki,

joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja

on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän

enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että _hän_ on se

kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme,

ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden

kansoille meren toisella puolen... Ne ovat sanoja, joita kannattaa

kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta

Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän

kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä

toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan

ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja

kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden

luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra!

Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna

ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta

ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti

maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän,

että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti

palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä... yö pysyy

yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat

suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa

ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona...

sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät

toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon

aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä

arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien

eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä

on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun

selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä

sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti

orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä

lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko

metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi

Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi

moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan

minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä

miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu

jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla

kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin... Nyt

on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän

ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan.

Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar

Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat

sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään

tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia

peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet

kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli

Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari.

Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin

puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi

kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan

poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten

puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän

muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta.

Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian

pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat

Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa,

Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja

viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin.

Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi

miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki

itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja

mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla

äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä

kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada

kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on

sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat

kalistellen kavahtivat taaksepäin.

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne

uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli

Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan

ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin

ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja

tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan.

Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat

sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein

kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan

suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli

punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja

nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen

hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan.

Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit,

jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa.

Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli

talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän

vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo

jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen

heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on

epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat

sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti

nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja

istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee

rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä

kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon,

maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille

tässä maassa... Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan

täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On

vuotanut kylliksi verta sukuni osalle... ja minä inhoan nähdä verta

omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on

kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho

kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin

tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen... ja jälkeenpäin

poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme

runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa

velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar

Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni

kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani.

En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin

pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne

tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet

ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna

minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani,

ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo

hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta,

kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös,

munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin

ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen

lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi

kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja

kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului

kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui

yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen

jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko,

sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä

tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että

ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja

hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen

kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin

minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava

tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka.

Tunnustele... tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on

hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla,

sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä

vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan

lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita

karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti

teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli

koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi

seulaa... Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan

Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi

silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi

kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla

oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon

kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se

rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan

hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha... Niin, totta vieköön,

paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu

häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule

tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka

satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen

miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja

napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli

kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen

Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen... Kuulin heidän

kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan

silmiin... Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin

myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen

risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme

tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän

siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi.

Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne

ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään,

ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin

taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen,

ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet

poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin

makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti

neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä

osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja

punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka

kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen

varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri

Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen

aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän

tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta

saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi,

ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa

ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka

kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa.

Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän

perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme,

häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne

suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja

kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme

silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä

hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme

tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut

painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole

verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne

kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo

maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit

ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla,

mutta joita he sydämissään halveksivat! -- Niin huutavat onnettomat

helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista,

jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin

suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut

hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa

jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja

kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella

kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän

silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen

yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää

sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että

minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme

kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen

puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän

kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin

että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt

mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys... Tule

tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää

hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie

hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"

V

Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset

silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja

istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja.

Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien

suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä

ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi

ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan

vieraaseen maailmaan.

Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja

kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään.

Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja

hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa,

oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä

nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli

itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä

päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain

tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja

visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen,

mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi

metsästäjälle:

"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"

Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta

tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.

Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin

kesyksi, että se seurasi häntä alati.

Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä,

niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan.

Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi

puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli

hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin

metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.

Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen

pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen.

Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut

ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja

sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker

oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja

hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln

aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että

hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen

katoille ja siirtää ne minne tahtoi.

"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja

istuutui pöydälle räätälin viereen.

"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli

räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla

massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano

enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä

minut vielä kerran. En sano, missä."

"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat

rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi

huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli

järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.

"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse

puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen

rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta

kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä

ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa.

Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa,

väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin

runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan

lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja

Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa.

Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin

leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina

liian avara... Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen

solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt,

veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."

Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki

heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan

vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin

Birgitan luo.

"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä

ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä

tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista

hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon... Älä nyt vain anna

kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut

käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää

seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske

Jumalan nimessä!"

"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi

siihen."

Birgitta kumartui hänen puoleensa.

"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat

ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä

usein, mutta en muista oikein."

"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin

joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia

ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja

huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen

ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"

Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.

Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat

kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään

kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia

laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli

jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella,

ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista

pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka

piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien

kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat

esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja

kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he

mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"

Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille

hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu

kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan

rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu

metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan

oli kulkenut perintönä isältä pojalle.

"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta.

"Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"

Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni

Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka

tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta

kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa

niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut

kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.

"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei

kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua

silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"

"Ruskeat, onnelliset... Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"

"Se on minun salaisuuteni."

Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti

rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika

oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani

tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.

Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine

mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen

takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret

kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja

monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana

aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset

ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti

ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä

kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna

ristikkoa vasten.