III

Alvastran munkit olivat lukeneet kiitoksensa ja tulivat rivissä

kirkon matalasta sivuportista. He asettuivat penkeille pitkin

makuurakennuksen eteläistä seinää, minne talviaurinko heijaili, ja

muutamat heistä torkahtelivat ja alkoivat nuokkua. Pyry oli pyörinyt

pois pohjoiseen. Ei piillyt pilveä taivaan vihreällä laella. Viluiset

ja lumen painamat pyökit loivat jäätyneille luostarilammikoille

varjoja, jotka muistuttivat kesäaikaa, ja Vetterillä, missä

näköpiirin rajalla jää ja taivas tapasivat toisensa, siinsivät

kuin kapeina kallionkaistaleina olkimajat, joissa Ombergin seudun

kalastajat istuivat kelkoissaan ja onkivat mateita.

Lähimmässä olkimajassa olivat maisteri Pietari ja Birgitan poika

Kaarle-herra, joka oli edellisenä päivänä saapunut luostariin äitinsä

seurassa. Hän käänsi ylös rengaspaidan hihat, voidakseen pitää

parempaa huolta ongensiimasta, ja pitkät kannukset raapivat jäätä.

Hänen nuorteilla ja kaunismuotoisilla kasvoillaan hulmuavat hiukset

vivahtivat punaiselle, ja sieramet vapisivat. Hän puhui kiivaasti ja

hengästyneesti kuin olisi veri vielä kiehunut rajusta ratsastuksesta.

"Minä voin nostaa kapinalipun kuningas Maunua vastaan", hän sanoi,

"ja jos hän tempaa kruununsa ja pakenee, on minulla kultaa ja kiviä

uuteen... Mutta kun olen äidin edessä, silloin olen sanaton. Luulen,

että hän voisi suomia minut tyyten, niin täysikasvuinen kuin olenkin.

Ratsastin Ulfshammariin ja Örbergaan puhuakseni hänelle järkevästi...

ja kun täyttä laukkaa karauttaen saavutin hänet Ombergin ahteen

alla... niin, mitä luulet minun tehneen, maisteri? No, nousin ratsun

selästä ja suutelin hänen kättään ja vaikenin kauniisti... Ja nyt

istun tässä ja naaraan mateita... Olisipa edes kysymys mateitten

nuijimisesta kirkkaalla jäällä, se olisi miehenleikkiä."

"Niinpä sanonkin sinulle: lopeta kalastus, herra. -- Ylistetty olkoon

maan ihanuus tänä auringon loistepäivänä, mutta minä näen, että vesi

väreilee avannossa ja että siima alkaa ajelehtia, ja se ennustaa,

että koko järvi voi aueta ennenkun on tuntiakaan kulunut. Pelasta

itsesi: sitten, jos voit."

Maisterin vahankalpeilta kasvoilla loisti alati sellainen sielun ilo

ja tyytyväisyys, kuin ei olisi surun pilvi koskaan sumentanut hänen

ajatuksiaan. Se suututti yhä enemmän Kaarle-herraa, niin että hän

puhui vihapäissään.

"Ei ole ketään koko valtakunnassa niin vihattua kuin äiti. Kaikki

helvetin perkeleet hän kerää kokoon ja heittää suoraan ritarien

ja piispojen silmille. Riistääkö hän nyt vielä äidinsydämen

rinnastaan ja tuhoaako oman sukunsa? Sisareni hän tekee nunniksi tai

begiineiksi. Cecilia kituu Skeningen luostarissa, pieni Ingeborg ynnä

talo annettiin Risebergaan, ja sisar Kaarinan, iki-iloisen lapsen,

hän houkuttelee ihan hääpäivänä tekemään puhtaudenlupauksen... Mutta

itse hän asuu miesluostarissa! Kantakoon järvi tai puhjetkoon, minä

kyllä aina löydän jääkaistaleen jalkojeni alle, mutta mene kotiin

sinä, maisteri, ja auta Mattiasta puhumaan naisen kanssa. Hän on

minulle ystävällisesti luvannut tänään sanoa sanottavansa."

Maisteri Pietari nosti olkapäälleen toisen haavin, jossa Jo sätki

kaksi madetta.

"En koskaan, ankara herra, aio vastustaa hänen hurskasta tahtoaan",

hän sanoi ja meni maalle päin.

Kun hän vielä oli matkalla, kohosi kaukainen kumina, ja eteläisessä

auringonloisteessa alkoi jää hitaasti ja raskaasti nousta aalloissa.

Yhä äänekkäämmin kaikui maisterin takana epätasainen ja vaihtuva

pauke. Se oli kevät! Se oli kevät, joka tuli etelästä pitäen valkeaa

pilvenpiirua auringon edessä ja valaen kaksi pitkää sädekimppua

viistoon yli aaltojen kuohun, kun jääpalaset iskivät toisiaan vasten

ja helisivät kuin hajallisten kirkonkylien kellojensoitto.

Ylös rantakallioille kiivettyään poikkesi maisteri polulle, joka

luostarin alapuolitse vei pitkänläntään turvekattoiseen puutaloon.

Sen seinät oli tilkitty sammalilla, ja ilmat ja tuulet olivat sen

aikoja harmentaneet, ja multapenkillä sisäänkäytävän vieressä istui

rivi kerjäläisiä ja sairaita. Hän pysähtyi kynnykselle ja ojensi

haavin sileätukkaiselle palvelijavaimolle, joka parhaillaan kiillotti

kattiloita tuhalla ja hiekalla.

"Tämä on armolliselle rouvallemme Birgitalle paastopäiväksi. Olkoon

lahja hänelle yhtä hyödyllinen kuin se on sydämellisesti suotu! Mutta

sano, kuinka hän voi ja saanko tavata häntä... sillä minä rakastan

häntä." Palvelijavaimo vastasi:

"Meillä kaikillakin on syytä hänen kanssaan itkeä isäntä-vainajaamme,

sillä hän oli hyvä herra, mutta se leskensuru koituu hänen omaksi

tuhokseen. Hän on herennyt sekä nukkumasta että syömästä. Koko aamun

hän oli tunnin toisensa jälkeen polvillaan herra-vainajan hautakiven

juurella kirkossa ja sai sitten yhden näy'istään. Äsken tuotiin hänet

kantaen kotiin, ja hän oli aivan eloton ja kankea. Rientäkää sisään,

maisteri!"

Maisteri Pietari jätti haavin ja astui vesiammeitten ja kehlojen ohi;

mutta hän oli vielä niin lumiloisteen sokaisema, että hänen täytyi

etsiä hyvän aikaa ennenkun löysi makuuhuoneen oven.

Sisällä tuoksuivat väkevästi katajanoksat tiililattialla, ja puettuna

karkeaan, nuoralla vyötettyyn sarkakaapuun makasi Birgitta taljalla

lakeisen alla. Teräviä oljenkorsia pistäytyi esiin päänalusesta, ja

nyt, kun hilkka ja huntu olivat luisuneet syrjään, näkyi että hänen

hiuksensa jo olivat harvat ja runsaasti harmaat.

Vähän loitompana lieden luona istui hänen ystävättärensä Dannäsin

Ingeborg kahden lankakerävasun välissä ja ompeli. Otsalla oli vihreä

laakeakivinen kultavanne, paksu musta palmikko riippui kummallakin

olkapäällä, ja hän oli niin suurikasvuinen ja hänellä oli niin

voimakkaan keveät käsivarret, että hän oli kuin joku sankarisatujen

sotanainen.

Maisteri Mattias seisoi aivan oven pielessä sen sisäpuolella, niin

että maisteri Pietari ei päässyt hänen ohitseen, vaan kurottautui

vain hänen selkänsä takaa ja mutisi ujosti:

"Sisar ja rouva, kevät on tullut!"

Birgitta siveli päälakensa oikeaa puolta, mutta kun maisteri Mattias

astui auttamaan häntä ylös, kiiruhti hän itse kohoutumaan. Niin kauan

kun hän oli kalpea, näytti hän väsyneeltä ja vanhalta, mutta hänen

muotonsa muuttui nopeaan ja hänen poskensa kävivät puhtaanhelakoiksi.

Se tuli siitä, että hänen hipiänsä oli ohuempi ja kuulakampi kuin

muiden, niin että saattoi nähdä, kuinka hänen verensä nousi ja laski

liikkeitten ja ajatusten vaihtelun mukaan.

"Kevät", hän sanoi, "niin, kevät on tullut sydämeeni. Olen

ratsastanut taloihini ja tehnyt tilit, niin ettei minun enää tarvitse

vaivata mieltäni sellaisissa asioissa, vaan voin jakaa perinnön

lapsilleni ja itse pitää vain tarpeellisen osan hengenpitimikseni ja

köyhilleni."

Hän otti sormuksen sormestaan ja katseli sitä kauan ja ääneti.

"Hän oli minulle hyvä ja uskollinen puoliso", hän sanoi hiljaa, "ja

minä rakastin häntä kuin omaa elämääni." Maisteri Mattias asettui

hänen eteensä, ja miekka ja teräshansikkaat riippuivat vielä hänen

vyössään.

"Tosisanoja, Briitta-äiti! Ulf oli sydämensä pohjasta hyvä herra,

joskin hänellä oli ihmisheikkoutensa. Pikainen sanoissa ja

lupauksissa, mutta ritari hamasta kannuksista kypäritöyhtöön. Kuin

lapsi hän iloitsi sotasopaisista hevosistaan, ja mennessään metsälle

hän lauloi, että kankaat kajahtelivat."

"Minun harras pyrintöni oli kuitenkin kääntää hänen mielensä

katoavaisesta."

"Pisara pisaralta sinä pusersit ilon hänen sielustaan. Vuosi vuodelta

sinä pakotit hänet taipumaan tahtosi ankaruuteen. Kun minä viimeksi

vierailin Ulfåsassa, ei hänellä ollut enää sydäntä kuin ennen viipyä

ystävien parissa myöhäiseen yöhön, vaan hän hiipi allapäin pois.

Voimakas mies kuihtui, ja hänen ruumiinsa joutui näivetystaudin

ja hivuttavien kuumeitten uhriksi, mutta hänen terveytensä olisi

palannut, jos sinä olisit pyytänyt häntä viipymään seurassa tai

ratsastamaan rajamaille seikkailuille niinkuin hän halusi...

Sensijaan riisuit häneltä vyön ja toit hänet tänne luostariin,

jossa hän nyt on lopettanut päivänsä puhtaastieläjänä, vaikka hän

ei ehtinytkään tehdä lupausta. Hän... puhtaastieläjä! Sydäntäni

kirveli, kun näin hänet sellaisena kuin hän täällä kulki keskellämme,

muinaisen ratsastajan ja mestariampujan varjona, vieraana itselleen,

lallattaen sanojasi saavutetusta rauhasta, jota hän ei tuntenut. Hän

rakasti sinua ja antoi sinulle kaikki... ja sinä otit."

"Hän oli maailman lapsi, mutta hän kuoli sovitettuna."

"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin

rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen

oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä

olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja

ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin

tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän

houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt

sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen.

Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että

hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän

sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin

sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein

kimmeltävä ehtoollisastia... Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä,

rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."

"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään

ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain

lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä

sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan

oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva

minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta,

ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät

sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."

"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"

"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja

tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että

Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen

luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa

jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten

valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan

valtakuntain välillä?"

Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden,

tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja

sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.

"Ei niin, maisteri, ei niin!"

Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi

katajanoksiin lattialle.

"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja

maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."

"Unohtaa... sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä

toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja

istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka

suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion

kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran,

armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit

itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä!

Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä,

enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa

ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua

kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin... kuinka

sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta

suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas

kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille

kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin

ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa

ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun

olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni

puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä

hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan

tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen

lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään.

Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja

kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"

"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin

et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos

olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni

ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni,

mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät

työaseikseen. Missä on rajakivi?"

Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi

käsivartensa Birgitan vyötäisille.

"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on

ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä

mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia

ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut

toisten tähden. En voi."

"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja

sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien

kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna

päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina

mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina

kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä!

Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu

viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat

armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut

korkeudessa."

Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen

ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi

tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään

lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.

"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin,

"ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman

pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni

tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää

hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin

laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin

korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille

merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat

vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin

veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani

läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."

Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki

liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:

"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän

korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi

olla sokea ja kuuro... Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi

tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja

kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa,

mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine

ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti

käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi

se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken

elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas

mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."

Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta

maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.

"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi

vähäpätöisinkin sana... Vesi painoi niin raskaana rintaani, että

päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton,

kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen

liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui

minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä

ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä

tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät

sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin,

säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste...

ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."

Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka

seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.

"Missä ovat lapseni?" hän kysyi soinnuttomalla äänellä. "He ovat

luvanneet tulla, ja minä tahdon nähdä heidät ympärilläni."