II

Oli satanut lunta kaksi päivää, ja Tivedin talonpojat, jotka

halkokuormineen olivat lähteneet jään yli metsättömään Vadstenan

seutuun vaihtamaan itselleen viljaa, olivat jälleen kotimatkalla.

Skärfvesten ennätti jo eteen, ja lumipyryssä punotti talviaurinko

kuin hehkuvaksi kuumennettu pyöränkehä, jota pölypyörteet

piirittävät. Vihdoin se sumentui kokonaan, ja hämärä saapui niin

harmaana, etteivät takimaiset talonpojat enää saaneet nähdyksi

ensimäistä rekeä, jonka lastina oli laudanpätkiä -- ne oli aiottu

sillaksi mahdollisesti ilmaantuvien railojen yli, Ajomiehet

lauloivat, höyryävät hevoset hirnuivat ehtimiseen kimakasti ja

suipensivat korviaan, odottaen vastausta kotoa, ja jalakset soluivat

ääneti yli vereksen lumen.

Äkkiä pysähtyivät kaikki reet, ja nahkalakit nousivat. Pohjoisesta

tuli täyttä ravia mustapukuinen ratsastajatar, ja valkoinen hilkka

hunnun alla oli ainoa, mikä ilmaisi kasvojen olinpaikan. Hänen

kummallakin sivullaan ratsasti kirkonpalvelija teräshansikkaineen ja

vyössä riippuvine miekkoineen, ja toinen huusi miehille:

"Jumalan rauha, länsigööttalaiset talolliset! Onko tie selvä

Vadstenan maahan?"

"Ole huoleti, isä", vastasi lähin ajomies. "Ei kiiltojäätä, ei

railoja. On vain seurattava reenjälkiä."

Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut

Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta... ja

niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala

paratkoon, ei pane sormiaan väliin."

"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään",

sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat

matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut

jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa

viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri,

öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun

liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.

"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee",

jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä

kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka

pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten

rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää

lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."

"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari

ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä

perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten

viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään,

jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea

yrityksissään."

Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili

nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen.

Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin

ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he

maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi

jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään

kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä

Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin

jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."

Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat

Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät

asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä

ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin

varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf

Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi.

Älkää peljätkö, keitä lienettekin."

Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja

lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos

sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä

hänellä oli kirves.

Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset

olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja

sitoi ne seinän rautarenkaisiin.

Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia

poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa

epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa,

pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja

tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen

olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä

nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse

satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän

mumisi:

"Missä on kirkkoherra... Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa

saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa... Ei

koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin

kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu

onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri

rauhattomuus painoi minua matkalla... ei kuitenkaan Närkevuorten

rosvojen tähden."

"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta

ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi

aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon

hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."

Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja

sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin

soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti.

Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään

rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat

ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus

tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni

pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa.

Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.

"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta,

jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"

Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta

valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle

ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan

valjentamat.

"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari,

mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan

tornikamariin.

Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä.

Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine

kattiloineen.

Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän

oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä

kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri

päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin.

Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita

ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan

tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että

hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten

tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan

hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta

meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään

mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista.

Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa

häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat

kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita

kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän

ensin ympärilleen.

"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja

pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin!

Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään... Sitten

suloinen ja suopea kainostelevin katsein... Juuri sellainen lienee

peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin

pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä

Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"

Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.

Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa

molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen

alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin,

jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon

katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan

kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen

puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja

hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka

viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea

ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin

mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja

hän kuuli Birgitan lausuvan:

"Vaikka maailmassa oli harvat henkilöt osallisina siinä messussa,

oli kuitenkin koko taivaan sotajoukolla ja kiirastulen sieluilla

lohdutuksensa siitä. Pyhä Henki, hurmanhenki, tule ja valaise minun

tietäni ja opeta minut niiden miesten ja naisten kaltaiseksi, joiden

minä juuri kuulin laulavan kanssamme korkeudessa. Tulista minun

ylpeyttäni tuskassa, niin että sen voi takoa sinun salamoitsevaksi

säiläksesi. Kaikki tahdon uhrata, kaikki kärsiä. Anna minun kadottaa

koti ja ystävät, anna minun kadottaa omaisuus ja kulta. Tästä

hetkestä alkaen tahdon kääntää kaiken intoni hengen asioihin...

Sinulla on oikea mieli, Pietari, lapsenmieli, rauhanmieli, joka

sytyttää muut. Tahdotko tulla minun maisterikseni ja rippi-isäkseni

Mattiaksen jälkeen? Hän on väsynyt minuun ja aikoo seurata kuningas

Maunua ristiretkelle, josta ennustan onnettomuuksia."

"Maailman ääriin tahdon sinua seurata, jos Mattias sen myöntää."

Maisteri Mattias huokasi raskaasti.

"Sisar ja rouva", hän sanoi. "Minä olen johdattanut sinut tiedon

polulla epäilyksen jyrkänteelle asti. Minä puhuin sinun kanssasi

italialaisista ja latinalaisista runoilijoista. Minä opetin sinulle,

että pyhäinkuvat ovat kuollutta puuta ja että pyhät isät olivat vain

ihmisiä, jotka saattoivat erehtyä, ja minä laskin kirjojen kirjan

helmaasi ja istuin sitten merkitsemässä muistiin, kun sinä ennustit.

Väsynyt en ole, mutta me olemme tulleet tienhaaraan, etkä sinä halua

enää rinnallasi vastaansanojia, vaan pehmeitä mieliä. En voi seurata

sinua vaaralliselle polulle, jonka nyt valitset, mutta tätä eroa en

kestä. Ajattelen sitä aina, ja se jäytää rikki kaiken sieluniloni,

sillä ystävyytemme oli suloinen, ja minä kaipaan nyt kalsketta

ristinlippujen alla. Yhtä vaadin kuitenkin sinulta, rippilapseni,

ennenkun luovun vanhasta toimestani. Ripitä itsesi ja sano, mikä

äsken ratsastaessasi painoi mieltäsi."

Birgitta seisoi molempien miesten keskellä alasluoduin silmin ja pää

hieman kallellaan niinkuin oli ylhäissyntyisten naisten tapa.

"Ei, ei, ei nyt", hän vastasi, eikä hän täysikasvuisten lasten

äitinä tuntenut neuvottomuutta miesten edessä, vaan tarttui heidän

käsiinsä vapaasti kuin taistelutoveri ainakin. "Ennenkun nukun tahdon

tunnustaa kaikki, mutta älä samenna nyt onneani niin raskailla

ajatuksilla äläkä puhu erosta... Maisteri, anna minulle lupa luoda

silmäni ylös ja olla iloinen!"

"Olkoon se sinulle suotu täksi illaksi!"

Birgitta katsoi ylös yölinnun suurilla silmillä, jotka näyttivät

tunkevan läpi pimeän ja erottavan kaiken sen, mikä muilta oli salassa.

"Tämä on viimeinen iltani, ennenkun alan uuden tien. Se on

levähdyshetki tienhaarassa. Aterioikaamme nyt yhdessä!"

Hän vei heidät kanssaan tornikamariin, jossa valkea liekehti kattilan

ympärillä, ja kaikin istuutuivat he nauttimaan sitä hyvää, mitä

lukkari oli kattanut lattialle. Itse täytti lukkari kauhan kattilasta

ja ojensi sen veripunaisilla käsillään ensiksi Birgitalle ja sitten

miehille. Lunta tuiskusi sisään hatarasta luukusta, sirottaen

hienohohteisen vanan Birgitan jalkoihin asti, mutta Birgitta ei

kylmästä piitannut.

"Rauhattomuus vallitsee", hän sanoi, "rosvoja liikkuu, heinäsuovia

sytytellään. Häpeä ja huikentelevaisuus häälyvät kuninkaanlinnassa.

Rauhaa ja ymmärrystä on levitettävä yli maan, luostariväen tulee

painattaa kirjoja ja saarnata selvää ruotsia, jota kansa käsittää,

ja Kristuksen valtakunnan pitää toteutua. Lisäksi on se luostari

rakennettava, johon minä itse tulen Jumalan lupauksen mukaan nunnaksi

ja äidiksi... Minä näen, että teidän on vilu, maisterit. Tässä

minulla on tinaleili, joka kannattaa avata. Se oli hyvää viiniä.

Juokaa, rakkaat ystävät, sitä ei teiltä kukaan katso kielletyksi."

Hän ei maistanut itse pisaraakaan, vaan täytti tinapikarin muille, ja

heidän sen tyhjennettyään hän käänsi sen nurin lattialle ja kiersi

leilin suulle tulpan.

"Puhuimme luostarista. Vähänpä yleensä puhummekin muusta! Vaikka

minun pitäisi mennä hamaan Roomaan, en sittenkään väsyisi ennenkun

saisin vahvistuksen luostarikirjeelle. Mutta paavi Klemens on Lusifer

valtaistuimella, ja kyllä tiedän, mikä saattaa hänet empimään. Syynä

on tyhjä massimme ja se ajatus, joka on meille rakkain -- ajatus

muodostaa siitä yhteisluostari sekä miehille että naisille."

"Sitä ajatusta olen aina pitänyt uskallettuna", vastasi maisteri

Mattias.

Birgitta keikautti päätään ja puristi äkkiä kätensä nyrkkiin.

"Ja vaikka sinä sekä koko miesväki maassa huutaisitte ei, on se

kuitenkin niin kuin minä sanon."

"Silmät alas!" käski maisteri Mattias. "Vielä hetken olet

rippilapseni, ja minä peruutan lupaukseni."

Birgitta totteli heti, mutta hän hymyili vilppaasti ja rohkeasti.

"Ankaruutesi, maisteri, on aina ollut minulle terveellinen... mutta

yhteisluostari siitä tulee kuitenkin. Mihin olisinkaan itse ehtinyt,

ellei minulla joka päivä olisi ollut teitä miehiä läheisyydessäni?

Kuinka minä istuinkaan pöydän päässä ja kuuntelin, kun te puhuitte!

Mitä välitänkään pilkasta, joka on seurannut minua siksi että aina

mieluimmin viivyin teidän luonanne! Kurin ja siveyden pohjalle on

uusi viinitarha perustettava ja puutarhuriksi minä asetan abbedissan,

johtajattaren, sillä kukaan ei saata hoitaa lapsiaan hellemmin kuin

nainen. Usein jo näy'issäni kuulen uuden luostarin kellojen soivan

yli Vadstenan lahden. Miehet ja naiset, laulaa kello, niin että

kaikuu kauas metsiin, miehet ja naiset! -- Vanhan Briitta-äidin ääni

se siinä huutaa ja kehottaa teitä, te pahat, sillä liehakoita ja

riidellä te osasitte, mutta yhteisesti palvella ikuista Jumalaa ette

koskaan voineet."

"Armollinen rouva, tee minut mahdolliseksi sinua seuraamaan!" sanoi

maisteri Pietari, mutta hiljaa ja oikeastaan itsekseen.

Ateria oli nyt lopussa, ja kukin meni makuupaikalleen. Lukkari, joka

oli riisunut puukengät, töpisteli vielä hetken paljain jaloin ja

valoi vettä hiilille kattilan alle, mutta vihdoin hän ryömi kyyryyn

liedennurkkaan. Pian kuului nukkuvaan hengitys hiljaisuuden läpi, ja

nojaten kyynäspäällään kokoonkäärittyyn peitteeseen avasi Birgitta

kirjoista lähimmän. Sen nimi oli Neitsytkuvastin, ja hän koetti

lukea, mutta kirjaimet töröttivät kankeina ja elottomina lehdillä.

Teodora ja Peregrinus keskustelivat kuin kaksi kuuromykkää, sillä

hän näki heidät edessään, mutta hän ei kuullut heidän puhettaan, ja

hänen omat ajatuksensa kulkivat toisia teitä. Silloin hän pani kirjan

pois ja sammutti viimeisen päreen, joka paloi muurissa hänen päänsä

yläpuolella, ja etsi kaapunsa laskoksesta rukousnauhan. Hän muisti,

kuinka hänen isänsä Birger Pietarinpoika, Tiundalannin laamanni, joka

oli kätevä kuvien muovailussa, itse oli kalkutellut siihen hopeisen

ristiinnaulitunkuvan talvitulen ääressä Finstan talossa, kertoellen

samalla isiensä pyhiinvaellusretkistä. Tornikamarissa oli nyt

pilkkopimeätä, ja Birgitta koetti ajatella Pyhän haudan kaupunkia,

mutta hän tiesi, että oli yksi, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Maisteri Mattias", hän kuiskasi, "nukutko sinä?"

"En. Odotan rippiäsi."

"Niin kuule minua, maisteri. Taivaalliselle rakkaudelle ja

vanhurskaudelle tahdon tästälähin pyhittää elämäni, mutta koko

päivän olen polttoa tuntien katkerasti kaivannut ja ikävöinyt päästä

hautakummulle, jonka alla mieheni lepää. Minä synnytin hänelle lapsia

ja kasvatin heitä, ja heistä tuli otollisia ja hyviä... ja minä

rakastan heitä kaikkia."