Suomentanut Y. H.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1913.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
I
Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi on
Skärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten ja
gööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.
Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa,
ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikse
esiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennan
puutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, levenee
Om-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessa
ulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenan
linnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisena
kohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansa
sanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen,
olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niin
heikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä.
Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkien
kirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi,
kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on
"ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut"
on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniä
soinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeillä
korkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen,
voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järvien
solinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina ja
painuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisun
pienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Koko
ajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sitten
taas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu jo
seuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelen
tätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näen
lietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannat
ajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.
Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus,
jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoa
kesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa koko
järven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, mutta
kiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoista
iloisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, ja
muutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikka
aaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvat
ja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisen
mukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyy
työntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuin
odottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hän
vastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistä
ja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhä
tiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuin
se pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missä
Visingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvat
uivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitä
samaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetään
vastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkein
odotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visingsö,
mistä talonpojat kantoivat Maunu Latolukon arkun yli jään ja joka nyt
nukkuu autiolla sisämerellä raunioiksi sortuneine korkeakouluineen
ja uponneine kuninkaanlinnoineen, jotka kohosivat kummallakin
niemellä. Se on se ikivanha pääkaupunki, jonka olisi pitänyt
tulla rakennetuksi siellä ruotsalaiseksi Moskovaksi -- loitolle
rannikon uusista kauppakaupungeista. Talot töröttävät paaluilla
vedessäkin asti, lahoavina ja omituisesti maalattuina, ja kuinka
hiljaista olleekaan sen ruohoakasvavilla kaduilla ja toreilla, missä
jokaista kaivoa varjostaa saksanpähkinäpuu ja missä taiteilijat ja
oppineet papereineen ja kirjoineen kulkevat vanhanaikaisen väestön
keskessä! Saatan lukea ristit ja pyhäinkuvat kirkkojen katoilla,
eikä tornilippu ole sininen ja keltainen, vaan ratsaslippu, jonka
Birger Maununpoika pystytti näkinkieränsä etukeulaan, lähtiessään
sotaretkelle hämäläisiä vastaan.
Tuskin se kuitenkaan on kohonnut, se pääkaupunki, jota emme koskaan
ole rakentaneet, tuskin on Visingin-kaupunki leijunut minua niin
lähelle, että saatan erottaa lohikäärmeenpäät ranta-aittojen
päädyissä, ennenkun tornit alkavat kallistua ja talot hälvetä
ruskeahkoksi savuksi. Se vyöryy eteenpäin rannikkoa pitkin, ja
liikkuvista huurukuvista voin vähitellen loihtia esiin kaikki näyt,
joita juolahtaa mieleeni. Näen talonpoikien laahaavan vouti Jösse
Eerikinpoikaa Vadstenan luostarituvasta, jäällä linnan alapuolella
pitää tuima Vaasan herttua herrainpäiviä, ja kun huurut vihdoin
kasaantuvat lehväisiksi puiksi, tanssii Aurora Königsmark Medevin
niityllä. Kuitenkin tiedän koko ajan, että kaikki tämä on vain
leikkiä, joka koettaa matkia äsken niin huolettoman aallonloiskeen
oikullisuutta, ja että minä itse asiassa jo ajattelen aivan muuta ja
istun odottaen, täynnä kaipausta ja samalla kertaa melkein pelkoa.
Ensimäinen tuulenpuuska on jo iskenyt laivurin aluksen kyljelleen,
niin että vaahto roiskii, ja kaikki sanoo minulle, että hän on
nyt tulossa, ankara vanha vaimo, joka huntuineen vieläkin istuu
Vadstenan vaakunassa ja joka on Vetterille sitä mitä Kustaa-kuningas
on Siljalle. Sen mukaan kuin myrsky pauhaa, lähestyy hänen haamunsa
yli tuhankarvaisen veden, ja kiireesti kokoon purjeeni ja etsin
tuulensuojaa Skärfvestenin takaa.
Rannasta -- länteen Rökne-saarista -- pistäikse niemi, joka on kuin
kaksisakarainen vasara. Kapealle kannakselle, joka yhdistää tämän
niemen mantereeseen, rakensi Närken laamanni Ulf Gudmarinpoika talon,
jolla hänen jälkeensä oli nimensä "Ulf hammare" eli "Ulfshammar",
Ulfin vasara, ja pohjoiseen asumuksesta pystytti hänen puolisonsa
rouva Birgitta Birgerintytär puukirkon. Aikojen kuluessa on kirkko
rakennettu uudelleen, ja marjapuut ja syreenit painavat nyt kukkiaan
sen ikkunoita vasten, mutta ulkopuolella on vielä kivi, jota ankara
rouva käytti astinlautanaan, noustessaan hevosen selkään. Hänen
nimensä ei kaiu yhtä usein kansan huulilta nyt kuin ennen, mutta
vielä lapsuuteni aikoina kuulin kylän vanhanpuoleisten ihmisten
puhuvan hänestä siihen tapaan kuin olisi hän ratsastanut matkaansa
ehtoota ennen. He kertoivat, että kun hän kerran messun loputtua
jo oli ehtinyt merenrannalle asti, muisti hän kirkossa kuulleensa
jonkun aivastavan itse lisäämättä siihen: Jumal' auttakoon.
Heti hän ratsasti takaisin kirkkoon alttarille asti ja lausui
jumalauttakoonsa korkealla äänellä. He arvelivat tosin, että se
oli osotuksena hänen ankaruudestaan itseään kohtaan, mutta melkein
aina he mainitsivat hänen nimeänsä pelkäillen. Mihin hän heitti
ratsasraippansa, siihen vesoi heti lehmus, ja Vadstenaan hän ratsasti
yli avoimen veden. Syysiltoina, kun ahraintuli liukui pitkin ruokoja
ja kalastaja kumartui yli veneenlaidan, hattu syvään alasvedettynä
ja kuusikärkinen ahingas iskuun kohotettuna, osotti kansa vedessä
hänen hevosensa palavia kavionjälkiä. Minulle hän kävi hämytarinaksi,
kummitukseksi, luonnonhengeksi, josta mieluimmin halusin kuulla
puhuttavan istuessani roihun ääressä, otsa hehkuvana, mutta selkä
kylmänä kuin jää. Vielä selkeällä päivälläkin ajattelin sitten häntä,
kun näin järven ojentavan metsäisiä käsivarsiaan etelää kohti, missä
auringonvana vie yli veden, päin tuntematonta ja kiehtovaa. Tumma
ratsastajatar ja ongelmainen järvi maanalaisine salaisuuksineen,
väikkyvine näkyineen, kerkeine vihoineen, kävivät minulle samaksi
olennoksi. Vetteri merkitsee hiittä, vesipeikkoa, mutta minulle se
sana merkitsi Pyhää Birgittaa!
Mutta koskaan ei hän ole tullut minua lähemmäksi kuin erään
talvipäivän hämärässä, kun olin yksinäni kaukana jäällä
Skärfvestenissä asti. Oli niin ankara lumipyry, etten nähnyt
vilaukseltakaan ympäröitseviä rannikoita, ja yhä hämärtyi. En kyennyt
erottamaan muuta kuin mustan kallion, joka lumipyryssä näytti saavan
eloa ja liikettä ja tulevan kohden minua kuin paisuvaviittainen
ratsastajatar. Siirryin ehdottomasti askeleen sivulle ja
tuulentuutumassa olin kuulevinani vanhat sanat:
"Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!"