KAISA (Tekee samoin ja seuraa. Mennessään Villelle:) Senkin mörökölli!
VILLE. Vonkelo!
(Ottaa myöskin vastan ja menee samaa tietä, hyräellen:)
"Hulivili hurjan luonnon kanssa on niin hauska elää,
Kun ei tartte kauan surra yhden tytön perään."
Esirippu alas.
Toinen näytös.
Mansikan mökki oikealla. Vasemmalla aittapari, joista etumainen on
vaateaitta. Perällä kaivo ja iso koivu. Loitommalla järveä ja metsää.
Ensimmäinen kohtaus.
TAHVO ja KUSTAAVA.
(Tahvo istuu postilla kädessä mökin seinustalla,
Kustaava -- kynnyksellä. Vaateaitan ovi on auki,
Anna aitassa.)
KUSTAAVA. Mut jos se nyt on jo sillä lailla Hetan ja minun kesken
puhuttu.
TAHVO. Puhuttu ei ole vielä päätetty.
KUSTAAVA. Mikäs estää päättämästäkään, kun ei vaan joutavia tenäilemään
rupea.
TAHVO. Kaikkia se paholainen juonitteleekin.
KUSTAAVA. Itsehän tuota vaan juonittelet.
TAHVO. Ei, näetsen, anna sunnuntailepoakaan, -- ei rauhassa
postillaakaan lukea.
KUSTAAVA. Lue, lue! Kukas sinua estää?
TAHVO. Kun ei muuta keksinyt, niin pitipäs sen, häjyn hengen, ainakin
akan haahmossa tulla ihmistä kiusaamaan.
KUSTAAVA (sylkäisee). Hyi mitä se haastaa! Oikein kaameaksi käy mieli.
Tuo se vasta nyt on sen paholaisen omaa puhetta.
TAHVO. Mene jo pois minusta! Elä johdata minua kiusaukseen!
KUSTAAVA. Hyvänen aika! Mitä se nyt hourii? Ja enhän minä... Kun ei ota
ymmärtääkseen ihan selvää asiaa. Oikea isä kyllä aina lapsensa parasta
katsoo.
(Nousee ja aikoo mennä tupaan.)
TAHVO. Hä? Oikeako isä, sanoit?
KUSTAAVA. Lapsensa parasta katsoo, -- niin.
TAHVO. Ka, juuri sitä minä katson, ja sen tautta juuri, että oikea isä
olenkin. Mutta sitä et katso sinä, sillä sinulla on häntä kohtaan vaan
äitipuolen sydän. Kenelle tytön työnnät, se on sinulle ihan
yhdentekevä, kunpa hänet vaan täältä pois saisit.
KUSTAAVA. Se on helkkarin vale. Vaikka emintimä olenkin, niin se ei ole
minulle yhden tekevä. Asariakselle vaan hänet soisin, sillä Asarias on
siivo mies. Ja taitaisipa monellekin mökkiläisen tyttärelle kelvata
Pölläseen emännäksi päästä.
TAHVO. Ojastapa joutuisi allikkoon Anni, jos täältä sinne siirtyisi:
emintimän jaloista anopin hammasteltavaksi.
KUSTAAVA. Etpä näy Hetaa tuntevan, koska syyttä häntäkin morkkaat. Heta
on hyvä ihminen.
TAHVO. Kyllä se tunnetaan. Yhtä hyvä, kuin sinäkin.
KUSTAAVA. Tunnetaan se sitte sinunkin tuumasi saada tänne vävy, jotta
itse pääsisit jouten olemaan...
TAHVO. Elä nyt joutavia jaarittele! Minä en siinä asiassa mitään vaadi.
Ratkaiskoon Anni itse osansa. Tuollahan tuo onkin vaateaitassa. Anni
hoi!
Toinen kohtaus.
Edelliset ja ANNI.
ANNI (aitan kynnykseltä). Mitä, isä?
TAHVO. Sano nyt itse sitte sanottavasi!
ANNI. Mitä minun pitää sanoa?
TAHVO. Kah! Kuulit kai tuon, mistä tässä haasteeltiin...
KUSTAAVA. Kes, kes, mitä se siinä taaskin kiemailee ja tietämättömäksi
heitäkse.
TAHVO. ... että tahtoisitko sinä sitte itse tuolle Pölläsen
Asariakselle mennä, vai?
ANNI. Enhän minä ole sitä ajatellut... Eikä se Asariaskaan ole...
Enkähän minä tahtoisikaan.
TAHVO. Siinä sen nyt kuulit.
KUSTAAVA. Kuulit?! On se nyt sekin kuulematonta, kun lapsille annetaan
valta päättää asioissa, joita eivät pikkuistakaan ymmärrä. (Annille).
Et tahtoisi?! Olisit sinä edes isääsi viisaampi ja tekisit, minkä hyvät
ihmiset sulle neuvovat. Tässäkös sinä sitte tahtoisit kaiken ikäsi
istua happanemassa ja vanhempaisi leipää syödä?
TAHVO (ärjäisten). Kustaava!
ANNI. Enhän minä ilmaiseksi sitä... Työtähän minäkin teen.
KUSTAAVA. Laiskan työtä, vaan et muuta.
TAHVO. Tukitko suusi jo, herja! Kun sillä lailla ilkiät haastaa, vaikka
emintimäkin olet?! On se ihme ja kumma, että tuo tyttöriepu vielä tässä
talossa, sinun parissasi, pysyy.
(Hyväilee Annia.)
KUSTAAVA. Mutta tuo se vasta on puhetta! Ja vielä on jumalinen
olevinansa! Niinkö sitä neljännessä käskyssä käsketään tekemään?! Omaa
lastaan vanhempiaan vastaan yllyttää! On se jo!...
TAHVO (kiukustuen). Hä? Etkö jo taukoa?! Senkin -- perkele!
ANNI. Isä hyvä! Elkää vihastuko!
TAHVO (lauhtuen; itsekseen:) Herra, anna anteeksi syntini!
KUSTAAVA (Annille). Sitä käärmettä! Juonittelee vaan. Eiköpä lie jo
ottanut salaa kihloja joltakin toiselta.
TAHVO. Vaikka olisi jo ottanutkin. Se on hänen asiansa. Eikä se sinuun
kuulu.
KUSTAAVA. Vai ei kuuluu? Pilkanko esine minä sitte vaan täällä olen? Ja
lapsesi häväistävänä? No, jos se sillä lailla on, niin sitte ei auta
enää muu, kuin poislähtö kokonaan. Tahikka lähteköön hän! Jompikumpi!
Me ei nyt tässä enää sovita yhdessä olemaan.
ANNI. Mitä te nyt, äiti?... Elkää!
TAHVO. Kun et sovi, niin lähde! Mutta Annia sinä et vaan pakoittaa saa.
KUSTAAVA. No, malta sinä sitte! Kyllä minä vielä näytän, mikä tästä
lähtee.
ANNI. Kuulkaahan! Koetetaan sovittaa. Tehdään niinkuin te tahdotte ...
molemmat.
TAHVO. Sitä kultaista lasta!
KUSTAAVA. Mokomakin mielinkielinen.
(Menee tupaan).
Kolmas kohtaus.
TAHVO ja ANNI.
TAHVO. Elä ole milläsikään, Anni, jos tuo muori vähän kiukkuilee, elä!
ANNI. Enhän minä... Tiedänhän minä sen.
TAHVO. Näetsen, semmoinenhan sillä jo on luonto. Vaan kyllä se siitä
taas asettuu. Ja koetetaan sitte se asia kohdalleen saada, jahka
keritään.
ANNI. Ymmärränhän minä sen hyvin, minkä tähden hän minut pois tahtoo...
Eihän hän saata minua rakastaa... Ja tiellähän minä olenkin.
TAHVO. Mitä sinä...? Anni! Ainoanko lapsenikaan minä en saisi omanani
pitää?!
ANNI. Vaikeahan teidänkin on, isä, -- minun tähteni.
TAHVO. Vaikea nähdä ja kuulla tätä kaikkia, -- varsinkin kun hellää
äiti-vainajatasi muistelen, -- ei muu. Sillä niin kauan kuin Jumala
minulle ikää suo ja minä voimissani pysyn, ei sinulta tarvitse leipä
puuttua.
ANNI. Sen tauttahan sitä minä en tahtoisi teitäkään jättää, kun jo
alatte vanhaksi ja heikoksi käydä.
TAHVO. Kukaan ei sinua siihen pakoita eikä voikaan pakoittaa. Elä ja
ole, niin kauan kuin tässä viihdyt olemaan, itse tahdot ja siedät olla,
ANNI. Sitähän minä koetan. Mutta jos te vaan vaaditte, isä, että hänet
ottaisin, niin ... teidän tähtenne ... teidän ja äidin...
TAHVO. Asariaksenko? Enkä ... en vaadi. Etkä saakaan sitä tehdä ...
minkään tähden ... vastoin omaa tahtoasi.
ANNI. Kiitos, rakas isä, kiitos.
TAHVO. Lapseni! -- Vaan sitte tapahtukoon Jumalan tahto, kun olet
löytänyt oman mielesi mukaisen. Silloin en minäkään sinua pidätä. En
kiellä enkä käske. Saat tehdä miten itse haluat. Jokainen on oman
onnensa seppä.
ANNI. Kun nyt sitte vaan äiti...
TAHVO. Hänen kanssaan haastetaan huomenna vielä. Nyt ei maksa vaivaa.
Ja tässä jäi tämän tähden minulta lukukin kesken. Menenpähän sitä
tuonne tuvanpääkammariin rauhassa yksin jatkamaan.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
ANNI (yksin). Voi, mitä pitää minun nyt tehdä? -- -- Kihlatko antaisin
takaisin Villelle? -- -- Tekisinkö niinkuin äiti tahtoo? Silloin olisi
hän tyytyväinen. Ja isä saisi, ainakin minun tähteni, olla vanhoilla
päivillään rauhassa -- -- Menisin Asariakselle! -- -- Möisin sydämmeni
hänelle! -- -- Pettäisin -- -- Voih! Kun tulisi se Ville! -- --
(Istuutuu aitan kynnykselle, alkaa hiljakseen hyräillä ja
vähitellen täydellisesti laulaa laulua: "Voi, äiti parka ja
raukka" j.n.e. tahi "Yksi ruusu ol' kasvanut laaksossa" j.n.e.)
Viides kohtaus.
ANNI ja KUSTAAVA.
KUSTAAVA (tulee tuvasta). Täällähän se istuu ypö yksinään ja vetelee
niin surkeata nuottia, että oikein sääliksi käypi raukkaa.
ANNI (nousee ylös). Antakaa anteeksi, äiti, että minä...
KUSTAAVA (menee ja silittää Annin päätä). Mitä sinä nyt?... Enhän minä
sinua kieliä. Jatka sinä vaan! Mutta kun minä kuulin sinun laulavan,
niin se koski niin kovasti sydämmeeni, että minun oikein piti tulla
säälittelemään sinua. Jatka, jatka vaan, käpyseni!
ANNI. Enhän minä sitä... Vaan se taannoinen antakaa anteeksi!
KUSTAAVA. Ka, vai! Sitäkö sinä? Voi, voi! Sekös se nyt niin sinun
omaatuntoasi painaa? Ja minä olin sen jo melkein unhottanutkin.
No, vaan koska sinä sen asian nyt itse puheeksi otit, niin haastellaan
siitä sitte, varsinkin kun saadaan näin kahden kesken olla ja
haastaa. --
Se on nyt, näetsen, sillä lailla, että tuo vaari alkaa jo olla vanha ja
äreä. Ja ymmärräthän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, että siinä
i'ässä järkikään sitte enää ei voi olla täydessä toimessaan. Jos hän
sitte mitä höpisee ja riitelee, niin antaa hänen vaan papattaa omia
aikojaan. Siitä ei tarvitse välittää ikinä mitään. Ollaan me vaan
suostuvinamme kaikkeen -- riidan välttämiseksi, näetsen, -- mutta asia
tehdään niinkuin itse parahaksi tiedämme. Sillä jos todellakin
tekemäänkin ruvettaisiin niin, kuin hän tahtoo, niin jo sitte maailma
menisi ihan nurin. Senpä tautta, näetsen, se äskeinenkin asia, niinkuin
itsekin oikein hyvin ymmärrät. -- -- Tokko sinä kuuletkaan, mitä minä
haastan? Istut vaan ja eteesi tuijotat etkä sano mitään.
ANNI. Kuulenhan minä.
KUSTAAVA. No, vastaa sitte jotain!
ANNI. Voi, enhän minä tiedä.
KUSTAAVA. Vaikeatahan se on; ymmärränhän minä, veikkonen, sen. Vaan kun
et itse tiedä, niin pitää sinun tehdä, niinkuin vanhemmat ihmiset
sinulle neuvovat, äitisi varsinkin. Sillä kukapa ne naisen asiat,
kultaiseni, paremmin ymmärtää kuin toinen nainen, joka itse kerran on
tyttönä ollut ja samassa asemassa kuin sinä.
ANNI. Eihän sillä päätöksellä mahda niin kiire olla, ett'ei sitä vielä
kerkiäisi...
KUSTAAVA. No, kah, eikä. Kerkiäähän tuon, käpyseni, vielä. Eihän se
minne käsistä juokse ... ja kun sinä vaan varalla pidät. Ja sehän se on
pääasia, ett'et ihan vastahankaa vedä. Mutta johan sinä, kultaiseni,
taipuisampi oletkin, kun jo vähin lupailetkin. -- Voi, voi! Olet sinä
todellakin oikein herttainen lapsi. (Taputtelee Annia olkapäälle.) Ja
tiesinhän minä sen, ett'ei se henno äitinsä mieltä pahoittaa, ei. No,
semmoinen herttainen lapsi! (Perältä kuuluu puhetta.) Kah! Vaan ketäs
sieltä tulee? (Menee perälle katsomaan.) Asariashan se on... Ja Ville.
ANNI (puolikovaan). Ville!
KUSTAAVA. Vieraitahan siellä tulee. (Näyttämön takana.) Hyvää iltaa!
Terve tuloa! Terve tuloa!
(Kustaava, Asarias ja Ville tulevat, tervehdittyään
näyttämön takana, esille.)
Kuudes kohtaus.
KUSTAAVA, ANNI, ASARIAS ja VILLE. (Asarias
ja Ville tervehtivät ja kättelevät Annia.)
KUSTAAVA. No, oikein se oli lysti, että tulitte. Mitäs sitä nyt sitte
kuuluu?
VILLE. Kiitoksia vaan kysymästä.
ASARIAS. Mitäs teille itsellenne?
KUSTAAVA. Kiitoksia, kiitoksia! Hyvä rau... (rykäisee) ... rauha vaan
ja rakkaus talossa. Mutta eikös vieraat tee niin hyvin ja käy orren
alle?
VILLE. Tarkeneehan sitä tällä ilmalla tässäkin, jos vaan...
ASARIAS. Niin, tarkeneehan sitä tällä ilmalla tässäkin, jos vaan...
KUSTAAVA. No, ka, miks'ei. Vieraat on sitte niin hyvät ja istuu.
(Kustaava istuutuu mökin seinustalle, Asarias pölkylle rappusten luo,
Ville takimmaisen, Anni etumaisen aitan astimelle.) Onhan tässä
istuinta.
VILLE ja ASARIAS. Kiitoksia vaan.
(Kotvan äänettömyys.)
VILLE. On se nyt oikein hyvä ilma tosiaankin.
ASARIAS, KUSTAAVA ja ANNI (yht'aikaa). On.
ASARIAS. Eikä se ole ollut huono pitkään aikaan.
VILLE, KUSTAAVA ja ANNI (yht'aikaa). Ei.
(Taas kotvan äänettömyys.)
KUSTAAVA. Jalkaisinko sitä nyt tultiinkin, vai?
ASARIAS. Loppumatka vaan.
VILLE. Ojalaanhan sitä kyllä hevosella tultiin. Vaan ett'ei tarvitsisi
ympäri ajaa, niin jätettiin hevonen sinne.
ASARIAS. Ja Ojalasta sitte oijaistiin jalkaisin hakasuon poikki.
KUSTAAVA. M-h-h! Ka, niin. Oikaiseehan tuo toista Ruotsin virstaa
hyvinkin.
VILLE ja ASARIAS (yht'aikaa). Oikaisee se.
(Jälleen pysähdys.)
ANNI. Mitenkäs Pölläsen emäntä jaksaa?
KUSTAAVA. Niin, todellakin, mitenkäs se Heta...?
ASARIAS. Ka, mikäs sillä olisi.
VILLE. Hyvinhän se näkyy jaksavan. Vaan terveenäkös se Anni on ollut?
ASARIAS. Niin, tervekös se Anni on?
ANNI. Tervehän minä... Mitäs minusta...
KUSTAAVA. Jumalan kiitos! Terve tyttöhän se on.
VILLE. Kun ei ole pitkään aikaan nähty.
ASARIAS. Sitähän minäkin, ett'ei ole pitkään aikaan nähty.
ANNI. Eihän tuota ole aikaa paljon liikkua.
KUSTAAVA. Kotonahan se vaan istuu. Vaan sen tauttahan sen vähän ikävä
onkin.
ANNI. Eihän minun... Mitä te...
VILLE. Ka, ymmärtäähän sen jokainen.
ASARIAS. Vai on Annin ikävä? No, on se hyvin ikävä, että on niin
ikävä...
KUSTAAVA. Kun ette ole tekään käyneet. Asariastahan sitä ei ole meillä
näkynyt ammoisiin aikoihin.
ASARIAS. Enhän minä ... niin, tuota, ... minähän en... Kiitoksia vaan.
VILLE. Eihän se ole joutanutkaan.
ASARIAS. Niin, joutanutkaan, joutanutkaan.
VILLE. Vaan kyllä hän nyt uhkaa ruveta käymään ... useinkin.
ASARIAS. Ky ... ky ... kyllä minä nyt ru ... ru ... rupean ...
usein ... niin usein ... kuin usein. Lystiähän se on.
KUSTAAVA (hykertäen käsiään). No, se on oikein. Käydähän sitä pitääkin.
Lystiähän se on meillekin. Annille varsinkin. Eikös ole sitte, Anni?
ANNI. Onhan se.
KUSTAAVA. Ka, mitä sinä nyt noin ujostelet? Sano vaan suoraan.
Tiedetäänhän se muutenkin, että se sinusta lystiä on. (Annille:) Minä
lähden tästä laittamaan vieraille vähän suuhun pantavaa. -- Sinun pitää
olla puheliaampi. Eihän se tuommoinen kelpaa. (Menee tupaan.)
Seitsemäs kohtaus.
ANNI, ASARIAS ja VILLE. (Pieni pysähdys. Muutama
rykäys Asariaksen ja Villen välillä.)
ASARIAS (puolikovaan Villelle). Nyt se passaa. Ala nyt!
VILLE. Niin, tuota, olisi sitä meillä samalla ollut vähän niinkuin
asiaakin Annille.
ANNI. Sanokaa! Mitäs asiaa se olisi?
VILLE (Asariakselle). Sano nyt itse!
ASARIAS. Ei. Haasta sinä. En minä osaa.
VILLE. Se on nyt sillä viisiä, että tällä Asariaksella kauvan jo on
ollut se vakava aikomus että siihen pyhään aviokäskyn säätyyn itsensä
antaa.
(Nousee seisomaan.)
ASARIAS (Nousee myöskin seisomaan ja seisoo sitte hyvin totisena koko
tämän kohtauksen ajan; kumartaa:) Joo.
ANNI (itsekseen). Mitä ne nyt...? Kujeileeko ne, vai?
VILLE. Sillä kauan on hän myöskin jo mielessänsä kokea saanut, ett'ei
ihmisen ole yksinänsä hyvä olla.
ASARIAS (kumartaa ja huo'ahtaa). Joo, joo.
VILLE. Ja sen tähden, koska vaimo hänelle apulaiseksi luotiin yhdestä
luusta, joka hänen kyljestänsä otettu oli, ja he niinmuodoin yhteen
sovitettiin, että ne kaksi pitää oleman yksi liha, niin hän on pyytänyt
minun olemaan puhemiehenä tässä juhlallisessa tilaisuudessa.
ASARIAS. Joo. Minä ... minä kun en osaa itse puhua.
ANNI (itsekseen). Se näkyy tosiaankin, Ville, minusta pilkkaa tekevän.
Maltahan sitte!
VILLE. Sillä hän ei ole epäillyt, että niinkuin Jumala antoi Aatamille
Eevan vaimoksi, niin hän myös jokaiselle miehelle antaa vaimonsa ja
jokaiselle vaimolle miehensä.
ASARIAS. No, kah! Vissistikin.
VILLE. Senkaltaisen puolison on hän nyt löytänyt, ei jonkun haureuden
jälkeen eikä jonkun toisen ihmisen mielen jälkeen, teissä, Anni
Tahvanantytär Mansikka.
ASARIAS (kumartaa). Joo, joo, joo.
ANNI (itsekseen). Minäpä puran kiusallakin Villen kanssa, koska se
tuolla lailla...
(Pyyhkii kyyneleitään.)
VILLE. Vaimo on miehen kunnia, sanoo Paavali, ja se olisi melkein
liiankin suuri kunnia tälle Pölläsen Asariakselle, jos te hänet
ottaisitte.
ASARIAS. Joo -- hm! -- joo.
VILLE. Sen tautta minä kysyn teiltä, Anni Tahvanantytär Mansikka,
tahdotteko te ottaa minut...
ASARIAS (nykii Villeä hihasta). Mi ... mi ... minut. Minähän sitä ...
sinähän mitä ... sitähän minä ... mitähän sinä...
VILLE. Niin, tuota, ... tokko tahdotte ottaa tämän Asarias
Eefraiminpojan Pölläsen aviomieheksenne ja rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä.
(Kotvan äänettömyys.)
ANNI (kääntyy yht'äkkiä Asariakseen päin). Tahdon, (itsekseen, itku
kulkussa:) Otan sitte kiusallanikin.
VILLE (hämmästyy; syrjään). Kuinkas tämä nyt näin?...
ASARIAS (juoksee Annin luo ja ottaa hänen kätensä käsiinsä). No, tämäpä
vasta oli...
VILLE (ottaa lakkinsa). Minunpa tästä sitte täytyykin jo... Hevostakin
pitää käydä katsomassa... Hyvästi sitte!
(Juoksee perälle.)
Kahdeksas kohtaus.
ANNI ja ASARIAS.
ASARIAS. Mikäs kiire sille Villelle nyt niin tuli?
ANNI (irroittaen kätensä). Elkää!... Antakaahan olla!
ASARIAS. No?! Kah! Eikös se sitte...?
(Tukala vaitiolo.)
ASARIAS (sytyttää piippunsa). Tuleekos sitä teille tänä vuonna paljon
heiniä, vai?
ANNI. Eihän tuota kovin paljoa taida...
ASARIAS. Vai ei? -- Niin että ne latoon mahtuu?
ANNI. Mahtuu.
ASARIAS. Vai mahtuu? -- Onkos se teillä iso lato?
ANNI. Eipä tuo...
ASARIAS. Vai ei? -- Onkos se kaukana?...
ANNI. Eihän se kaukanakaan ole...
ASARIAS. Vai ei? -- No, jos sitä sitte mentäisiin vähän niinkuin
katsomaan, vai?...
ANNI. lato. Mitäpäs siinä katsomista on. Lato kuin lato.
ASARIAS. No, kah! Ei muuta, kuin lystin vuoksi vaan. Vai eikös tee
mieli?
ANNI. Ei nyt.
ASARIAS. No. Jos ei, niin ei. (Pitkä pysähdys.) Eipä sitte taida auttaa
muu, kuin poislähtö, minunkaan. No, hyvästi sitte vaan.
(Kättelee ja hyvästelee Annia.)
Yhdeksäs kohtaus.
ANNI, ASARIAS ja KUSTAAVA.
KUSTAAVA. Nyt olisi rokka pöydässä, jos vieraat... Missäs se Ville on?
ASARIAS. Kiitoksia vaan! Se jo lähti. Ja minunkin täytyy...
KUSTAAVA. Eihän nyt toki ilman mitään. Minnekäs se nyt niin kiire on?
ASARIAS. Se muuten jättää, se Ville. Enkä pääse kotiin. Hyvästi nyt
vaan.
(Työntää kättä Rustaavalle.)
KUSTAAVA (vastenmielisesti kätellen). No, eihän nyt mitä!!... Olisihan
tässä ollut tilaa yöksikin.
ASARIAS. Kiitoksia vaan! -- -- Toisen kerran. -- Hyvästi!
(Lähtee aika hamppua juoksemaan.)
ASARIAKSEN ÄÄNI (näyttämön takaa). Ville! Elä jätä! Elä jätä!
Kymmenes kohtaus.
ANNI ja KUSTAAVA.
KUSTAAVA. Mitäs kummaa tämä nyt oli, kun niiltä niin yht'äkkiä lähtö
tuli. Etkös sinä sitte, Anni, heitä pyytänyt jäämään, vai?
ANNI. Taisinhan minä.
KUSTAAVA. Taisit? Etkös sinä nyt sitäkään tiedä? No, olet sinä nyt aika
möhlö, kun et sen paremmin osannut vieraitasi pidättää. Ja sanoinhan
minä, että lähden illallista valmistamaan. Vai etkö sano sitäkään
kuulleesi, hä?
ANNI. Kuulinhan minä sen. Vaan eihän heitä väkisinkään voinut...
KUSTAAVA. Ei voinut. Mokomakin epäkohtelias! Et osaa ihmisiksikään
olla. Miltä tämä nyt näyttää, kun kestitsemättä vieraat läksivät? Ja
minä siellä teevedenkin nyt suotta laitoin. -- Tule syömään sitte!
ANNI. Syökää! -- En minä huoli.
KUSTAAVA. Ka, kun et huoli, niin ole ilman. En suinkaan minä sinua
kahdesti pyytämään tule.
(Menee. Alkaa hämärtää.)
Yhdestoista kohtaus.
ANNI (yksin). Voi, hyvä Isä! Mikä tästä nyt tuli?! Mitä minä nyt olen
tehnyt, mitä minä olen tehnyt! Ja Villekin. Mitä hän tarkoitti? Miksi
jätti hän minut? Ei saatu puhuakaan keskenämme. Onko hän suuttunut
minuun, vai mitä tämä kaikki merkitsi? Voi, hyvä Isä! En ymmärrä
mitään, en mitään.
(Peittää epätoivossa silmänsä, menee kaivon luo ja vaipuu
kaivon kannelle alassuin tyrskähtelevään itkuun.)
Kahdestoista kohtaus.
ANNI ja VILLE.
VILLE (kuiskaten oikealta). Anni!
ANNI (hypähtää ylös). Hä? Mikä se oli?
VILLE (tullen esille). Sinäkö se olet, Anni?
ANNI. Ville! -- Mistä sinä tulet? Miten sinä olet täällä?
VILLE. Jätin Asariaksen tielle odottamaan. Puukkoni muka olin
kadottanut, jota piti lähteä etsimään. Minun täytyi kaikella mokomin
vielä tänään saada tavata sinua, Anni.
ANNI. Jumalan kiitos, että tulit. Selitähän sitte, mitä tämä kaikki
merkitsee? Minä olen ihan päästä pyörällä.
VILLE. Herran terttu! Luulitko sinä tosiaankin, että minä... No,
jukoliste!
ANNI. Mitäs minä...? Enhän minä tietänyt ... kun sinä sillä lailla...
Luulin, että pilkkasit minua tahi hylätä tahdoit... En minä tiedä
itsekään...
VILLE. Entäs sinä sitte? Ihanko sinä tosissasi jo olit valmis ottamaan
tuon pölkkypään, vai?
ANNI. Ihanhan minä ... siinä silmänräpäyksessä...
VILLE. Vähälläpä sinä... Olipa se täpärällä, että siitä olisi tullut
soma juttu todellakin.
ANNI. Kuulehan! Mutta nyt se on sillä lailla, että minut tahdotaan
väkisin työntää tuolle Asariakselle.
VILLE. Sen minä jo tiedän. Ja sen tauttahan minä tänne Asariaksen
mukana pyrinkin -- puhemiehenä, muka.
ANNI. Onpas sinua koko velikulta!
VILLE. Näetsen, siitä, että minä olen sinulle jo salaa kihlat antanut,
ei näy kellään vielä vihiä olevan. Kaisa vaan on muka vähä sinnepäin
tietävinään.
ANNI. Mutta nyt siitä pitää haastaa isän ja äidin kanssa, muuten se tuo
emintimä pitää semmoista peliä minun kanssani, ett'ei mihin panna.
VILLE. Onkos se sitte taaskin?...
ANNI. Sehän se, vähää ennen kuin taannoin täällä kävitte Asariaksen
kanssa, teki isälle ja minulle semmoisen mylläkän, että oikein oli
sydän pakahtua.
VILLE. Sitä räähkää! Se on sen meidän akan kanssa yksissä tuumissa,
kyllä minä sen tiedän.
ANNI. Sinnehän se Pölläseen minut tahtoo, sekä hyvällä että pahalla.
VILLE. No, siitä kiusankappaleesta on sitte erilleen päästävä -- ja
kohta. Vielä tällä viikolla on asiamme isällesi ilmoitettava.
ANNI (tarttuu Villen molempiin käsiin). Rakas Ville!
VILLE. Anni! Omani! Vuotetaanhan vielä viikko kärsitähän kuuta kaksi!
Käsihin kun saapi syksy, köyri kulta kerkiävi, talohoni, tupahani vien
sun vaimonan' visusti.
ANNI. Kuuletko? Tuolta joku tulee.
VILLE. Hä? Olisiko se Asarias, joka on ikävystynyt odottamaan.
ANNI. Varmaan. Mitäs kummaa nyt tehdään?
VILLE. Piiloon tänne kaivon taa!
(Piiloutuvat.)
Kolmastoista kohtaus.
ASARIAS (yksin; tulee oikealta; kuiskaten). Ville, hoi! -- -- Eihän
sitä kuulu täälläkään. Minnekäs se juupeli katosi. (Astuu lähemmäksi;
säpsähtää.) Kutis! Kissakos se oli?! (Huomaa aitan oven olevan auki.)
Kas! Aukihan tuo on ovi. Ahas! Yöjalkaanpas se puhemies taisi tänne
palatakin. Maltahan!...
(Hiipii aittaan.)
Neljästoista kohtaus.
ANNI ja VILLE (kurkistavat kaivon takaa).
ANNI. Jokohan se meni pois?
VILLE. Jo taisi mennä, kosk'ei näy.
(Kustaava tulee tuvasta.)
ANNI. Äiti!
(Kyykistyvät taas piiloon.)
Viidestoista kohtaus.
KUSTAAVA (yksin). Ihan kuului, kuin olisi joku täällä yksin liikkunut
ja haastanut. Annikohan se vielä ei ole makuulla, vai? (Menee aitan
ovelle.) Kah! Ovenhan se on auki jättänyt, vaan eihän nyt niin kovin
vari ole. -- Anni, hoi! (Asarias vastaa aitasta kuorsauksella.)
Siellähän se makaa niin että oikein kuorsaa. Kun ei vaan aamuyöstä
vilustuisi. Parasta on, että panen oven kiinni. (Panee oven kiinni.
Perältä kuuluu huuhkaimen huutoa: "hu-huu! hu-huu!") Hyi, kun tuolla
pöllöllä on kamala ääni.
(Rientää tupaan.)
Kuudestoista kohtaus.
ANNI ja VILLE (tulevat esille).
ANNI. Hän näkyy jo menneen. Jumalan kiitos!
VILLE. Ja nyt -- Asariaksen kintereille! Hyvästi! Näetsen, tuolla jo
taivaan rantakin alkaa rusottaa.
ANNI (kättelee Villeä hellästi). Hyvästi, Ville kulta! Hyvästi! Herran
haltuun!
VILLE. Luota minuun, Anni! Kohta vyyhti selviää.
(Menee.)
Seitsemästoista kohtaus.
ANNI (Yksin). Päivä jo alkaa valeta. -- -- Eipä maksaisi enää vaivaa
maatakaan panna. -- -- Vaan jos heittäydyn kuitenkin vähäksi aikaa
pitkäkseni. -- -- Mitäs se sen oven kiinni pani?! -- -- (Menee aittaan.
Hetkisen kuluttua hän siellä kovasti kirkaisee ja juoksee pelästyneenä
pihalle.) Herra Jesta varjele! Voi, hyvät ihmiset! Auttakaa! Auttakaa!
Mikä kumma siellä oli?
Kahdeksastoista kohtaus.
ANNI, KUSTAAVA ja ASARIAS.
(Kustaava juoksee ulos tuvasta. Samalla kertaa kömpii
aitasta Asarias, korvissa hame, josta ei millään voimin
ole saada päätään esille.)
KUSTAAVA. Mikä ihmeen huuto ja melu se täällä on?
ANNI. Kuka se siellä minun aitassani...? Voi, hyvä Isä!
KUSTAAVA (vapauttaessaan Asariasta hameesta). Kukas se nyt siellä...?
Ja vielä sillä lailla takertui.
ASARIAS (vapautuneena). Minähän se olen.
ANNI (kirkaisee ja peittää silmänsä).
KUSTAAVA (ihastuneena). Asariasko se...? Annin aitassa!
ASARIAS. Kun putosi tuo hame pakana orrelta niskaani enkä saanut sitä
pois.
Yhdeksästoista kohtaus.
Edelliset, TAHVO ja VILLE.
TAHVO (tuvan ikkunasta). Mikä täällä on?...
ANNI. Isä! Hyvä isä! Voi mikä tuli.
VILLE (kuuntelee perältä tuvan nurkan takaa).
KUSTAAVA. Ei mikään, ei mikään. Käy sinä maata vaan. Asariashan se vaan
oli Annin luona aitassa. Ja tyttö tässä suotta aikojaan huudollaan
herätti koko talon.
TAHVO. Anni! -- -- Lapseni!
ANNI. Voi tätä häpeätä, tätä häpeätä!
KUSTAAVA (lohdutellen Annia). Mitä sinä nyt joutavia, kultaseni,
hätäilet? Eihän tässä mitä häpeätä ole. Tapahtuuhan sellaista
maailmassa jos miten usein.
TAHVO (tulee tuvasta).
ANNI (heittäytyy Tahvon kaulaan). Isä kulta! Syytön minä olen. Elkää
uskoko minusta mitään pahaa! En saanut unta -- läksin vähän kaivolle --
sillä aikaa oli hän (osottaa Asariasta) tietämättäni mennyt aittaani --
äiti kävi panemassa oven kiinni -- palasin takaisin -- ai'oin ruveta
maata -- pelästyin -- huusin. -- Minä olen syytön, minä olen syytön!
Uskokaa minua!
TAHVO. No, no! Tyynny, lapseni, tyynny!
KUSTAAVA. Mitäs se nyt se tyttö...? Ja minutkin vielä asiaan sekoittaa.
Turha sinun nyt on enää sitä kieltääkään. Näinhän minä omilla
silmilläni, että Asarias aitasta tuli. Myöntäähän hän sen itsekin, että
hän siellä oli, vai?
ASARIAS. Kyllähän minä...
KUSTAAVA. No. Siinähän sen kuulette.
ANNI. Mutta minä olen syytön. Minun tietämättäni se oli...
TAHVO. Mitäs kujetta tämä sitte on?...
KUSTAAVA. Mitä siinä nyt joutavia reistailee? Asiahan on selvä. Kun
Asarias kerran myöntää sen tehneensä, niin hän sen sovittaakin,
niinkuin rehellisen miehen pitää. Eikö niin, vai?
ASARIAS. No, kah! Vallan kernaasti ... sitähän minä.
KUSTAAVA. Sillähän se on tehty, että nuoret viedään pappilaan.
ANNI. Ei, ei, ei. Minä en lähde. Minä en tahdo. Jumala tietää, että se
ei ole oikein, että se ei ole totta.
VILLE (tulee esille). Minä pyytäisin myöskin...
MUUT (huutavat yhdestä suusta). Ville!
VILLE. Niin, tuota, minä pyytäisin myöskin saada silloin tulla mukana
pappilaan -- ollakseni vieraana miehenä tässä asiassa.
KUSTAAVA. No, siinä se on... Sittehän kaikki selvillä onkin.
(Kuiskailee Asariaksen kanssa.)
VILLE (Tahvolle puolikovaan). Sitä ennen minun pitää tulla kuitenkin
isännälle vähän haastelemaan tyttärenne puolesta.
ANNI (Tahvolle). Isä! Ville tietää totuuden.
TAHVO. Hyvä, kultaseni, tiesinhän minä sen.
VILLE (Asariakselle). No, isäntä! Vieläkö minun teitä pitää odottaa vai
yöksikö te...? Olisi jo työhön kerittävä, kun aurinkokin nousee.
(Aurinko nousee.)
ASARIAS. Ei, ka. Lähdenhän minä.
ASARIAS ja VILLE (hyvästelevät ja lähtevät).
KUSTAAVA (huutaen heidän jälkeensä). Kiitoksia käymästä! Ja terveisiä
mammalle!
Esirippu alas.