kun tuohon metsään päästään, olemme suojassa, sillä sen lumen
peittämille kiville ja kannoille eivät kasakat osaa meitä seurata!
Hurjaksi kiihtyy hiihtäjien vauhti. Pakkanen polttaa poskia ja hengitys
käy raskaaksi, mutta metsän ranta lähenee pitkin askelin. Takaa-ajajien
huudot yltyvät myös ja äkkiä pamahtaa talviyön hiljaisuudessa kaikuva
laukaus ja kuula vinkuu hiihtomiesten ohi.
-- Älkää hajaantuko, pojat, pysykää jonossa vain, niin ei ole hätää,
huudahtaa taas opas rohkaisevasti ja hänen neuvonsa kulkee
silmänräpäyksessä perimäikseen mieheen.
Yhä kiihtyy hiihtäjien vauhti, yhä kuuluu takaa uusia laukauksia, mutta
jo on opas ennättänyt metsän laidalle ja hävinnyt puiden suojaan, ja
mies mieheltä katoaa hiihtäjien pitkä jono näkyvistä talvisen Tapiolan
hämäriin sokkeloihin. Lumiaavikolla on enää vain meluava kasakkajoukko,
joka metsänrinteelle päästyään pian huomaa jatkuvan takaa-ajon
mahdottomaksi. Hevoset kompastuvat näkymättömiin kuoppiin ja tuuheat
lumiset oksat lyövät miehiä vasten kasvoja. Kiroillen ja meluten heidän
täytyy palata takaisin tyhjin toimin.
Ja silloin kuukin vetää pyöreän naamansa leveään hymyyn...
Puolentoista tuntia myöhemmin oli hiihtomiesten joukko, eksytettyään
kekseliäillä tempuilla mahdolliset takaa-ajajansa, saapunut
määräpaikkaansa meren rannalla, suureen taloon, jonka avarassa tuvassa
he nyt loimuavan takkavalkean ympärillä lepuuttivat jäseniään,
jatkaakseen sitten matkaansa kompassi yksin oppaana, aavalle jään
peittämälle meren selälle. Iloisesti jutellen istuivat siinä nuoret
miehet, mitkä lattialla, mitkä jakkaroilla ja tuoleilla, ja riittihän
heillä juttelun aihetta, sillä niin jännittävää matkaa ei ollut vielä
yhdelläkään "plutoonalla" ollut. Yhtä hyvin kuin he tässä nyt
loikoilivat terveinä ja tyytyväisinä olisivat voineet maata verissään
lumiaholla tai juosta kilpaa kasakkaratsujen kanssa nagajkojen
kannustamina. Nuorten tavalla he ilakoitsivat ja nauroivat nenästä
vedetylle viholliselle, nyt kun vaara oli onnellisesti ohi.
Ovi aukeni ja heidän oppaansa, eversti Ansamaa, joka oli puuhannut
ulkona, astui tupaan. Yhtenä miehenä nuorukaiset hypähtivät pystyyn
kunnioitustansa osoittaakseen. Heidän silmänsä loistivat hyvästä
mielestä ja ihastuksesta. Eversti teki torjuvan liikkeen kädellään.
-- Olkaa vapaasti kuin kotonanne, lapset, hän kehotti, -- pienikin lepo
on paikallaan, sillä teillä on pisin taival vielä edessänne... Tässä
tulee vähän suuhun pantavaa, sillä vasta alkanut vuorokausi tulee
kysymään voimianne.
Everstin kintereillä seurasi emäntä kahden piian kanssa, käsivarsilla
suuret kantamukset, joita he alkoivat järjestää pitkälle pöydälle tuvan
toisella seinällä. Heidän siinä häärätessään ja kulkiessaan ulos ja
sisään selitti eversti, että ruoka oli enimmäkseen kylmää, sillä
kiireessä ei voinut herkkuja vaatia eikä aikaa ollut tuhlaamisen
varalle, mutta paistettuja perunoita saataisiin ja kuumennettua maitoa
ja kaiken päälle kahvia, johon kaikkeen nuoret miehet, joilla ei
suinkaan suurenmoisia vaatimuksia ollut, tietysti ilmaisivat
kiitollisen tyytymyksensä.
Pian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat
ruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja
piti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti
kuuntelivat.
-- Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin
peninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää
Suomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne,
on vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä,
koska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala
säätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata
vapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin,
eikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En
tunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä
muutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut
lähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille
isänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla,
ja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla
ajatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat... Me emme
elä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä
hetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa,
mutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan.
Meissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään
siksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä
muualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä
seikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä --
yksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On
kansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten
kansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat
ihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin
kansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo
ovat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka
onnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on
myöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on
anastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat,
Ukrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin
hyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan
suojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan
paljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja
saksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta
on nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä
suurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut
tilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen
suurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin
mokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan
pyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle -- ja se pyrkimys on yhtä
oikeutettu kuin toistenkin, -- mutta syvemmin katsoen tämä sota on
aiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen.
Saksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus
on kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa
on maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio
sorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja
puolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme
Saksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä
kohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu
siksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä
tulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa
voittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako,
itsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain
takiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja
vallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he
olisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä
uskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy
yhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi,
vaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa
voittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita,
-- ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin
ollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin
Saksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on
mahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme
liittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen
vapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin,
joilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma
historiallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys
toteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu
luonnollisiin alkuosiinsa... Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista
isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille
kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä
työssänne... En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat,
ja Suomen malja!
Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis
esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.
-- Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa,
ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat
kannustavina kääntyneet, -- me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä
kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me
olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella
niin kuin isänmaamme olisi puhunut -- niin kuin me toivomme, että
Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin
pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin
palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän
rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi,
ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että
tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa
tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille
kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea
niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen
äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!
-- Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti
viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista...
Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa
hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti
Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen
velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai
vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako
vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai
kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä
jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen.
Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä
mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa
painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet --
viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että
olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt
saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana,
silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä
itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin
luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan...
-- "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen,
-- pahimpaan -- niinhän ihmiset sanovat -- mutta onko minun kannaltani
olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää
tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin
meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen
siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi,
voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja
ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan...
-- Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi
sydämessään.
Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut
taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin
ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä
paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli
hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus
metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.
Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla
kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi,
että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen
omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja
vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana
palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei
tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen
käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä
kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin
salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli
häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt?
Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että
oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo
ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä
siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei
tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti;
-- omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu
tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?
-- Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma
minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani,
hän itsekseen hymyili. -- Mutta yksin nyt olenkin, yksin ... eli
kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni
vapaasti puhua ja muistella menneitä ... muistella sitä suurinta,
suurinta, mitä se on kokenut...
Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä
vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien
rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen --
tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta
oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka
oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka
hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei
hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.
Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti
rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli
melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että
tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana
oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille,
saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut
mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti
uskollisena... Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa... Mutta
mitä siitä? Hän oli matkalla -- kauppamatkalla Nellyn isän asioissa --
ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa
toinen matkustavainen -- hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen,
-- johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän
käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla.
Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin
vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli
pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi
ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!
-- Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin
avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti
kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. -- Mutta ainoastaan
rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?
Riemumielin hän kiitti -- "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, --
ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli
kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.
Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi
ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen
oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen
poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös...
Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän
tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet
tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.
Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan,
ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu
millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan
vaikeuksia kestänyt ... olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli,
jos petoeläimiä olisi näkynyt...
Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka
kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion
sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja
ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan
ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu
tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen
muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin
tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään
verhoon...
Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet
pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan
sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä
kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan.
Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja
tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven
ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas
riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä
juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli
ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin
koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, -- mitä hän
kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja
päättävästi hän astui eteenpäin.
Läpi monien hirmujen hän kulki, -- niitä ei nyt kannattanut
muistellakaan, -- mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän
kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti
hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli
äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä
nimeltä.
-- Olavi Ansamaa! se lauloi, -- Olavi Ansamaa!
Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi
kuin amerikkalaisten.
Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa
luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva
ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille
syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren
Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".
Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui
jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö.
Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset
jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin
saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui
käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn
henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä
säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei
ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta,
jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin
valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui
polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.
-- Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi
tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni -- ja hän, Ansamaa, saattoi
vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen
äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi
katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että
intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka
lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:
-- Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le
lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen
teille.
Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta
ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt
hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi
oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen -- tämä viisas
muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka
kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu --
saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän,
Ansamaa, kuunteli tarkasti:
-- Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer,
pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez.
Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe.
Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et
l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de
Dieu.
[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla
toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään
ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu.
Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan,
niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä
autuutta kohti.]
Tämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta
puolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi
katselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan
omituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän
horoskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:
-- Vous êtes doué
de facultés
qui peuvent mener
à tout succès
une forte et persévérante volonté.
[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi
saavuttaa suuren menestyksen.]