hänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän
täyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta
horoskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta
kertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka
silloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet
toteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän
elämän, rikastunut -- ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja
käden... Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään
sisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: "kun mielestänne
kaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn."
Sitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman
tulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä
ajankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha
kulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt
itseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn
tavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta
saa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu.
Mutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset
puhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein
parhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä
järjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo
uskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden
tulevan sivistyksen edelläkävijöitä...
Millä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt
pyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään
ihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut.
Kuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut
puhuttavan "maailman viisaimmasta ihmisestä"? Häntä yksin oli kohdannut
tämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista
olentoa maan päällä.
Sillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan
horoskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt
hänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi
tietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia
asioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut
vastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat
tosia...
Kun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen
luolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli
hän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen
onnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus,
epätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka
tuntui kykenevän siirtämään vuoria...
Ja nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen
muistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli
päässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen
yliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun
epäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä
palvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun
rovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään,
puheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä
kaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen
salaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan...
Kuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti
riuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun
harmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti
kotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen:
oliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?
12.
Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne,
haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen
kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja
elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.
Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman
puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja
tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli
tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet
minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai
jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti
pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien
vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.
Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla.
Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä
sattui häneen.
-- Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, --
tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet
levottomia... Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti,
Mari, ja ilmoita neidille.
-- Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, -- menen kohta itse.
Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen
tuijottivat.
-- Olen ollut asioilla koko yön... Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia,
maistuu se oikein hyvältä -- juon heti kupin täällä, jos on valmista...
Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi
kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota
kahvin isännälle paremmassa huoneessa.
-- Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, --
ketä siellä on?
Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus
ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme
hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies
-- ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! -- olivat väkisin
tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita -- mitä
niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen
kuultu!
-- Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan
huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".
-- Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille...!
-- All right, ei sitten hätää... Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli
näin aamutuimaan... Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa
työtänne... Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa
tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä... Nousen sitten
tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin
esitän itseni kutsumattomille vieraille...
Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja
tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja
tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui
syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka
tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.
-- Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut!
Niin ... me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.
Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.
-- Rakkaat ystävät, vastasi eversti, -- näen, että olette valvoneet
koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen.
En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä
suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan,
eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa... Suokaa nyt kuitenkin
anteeksi, että minun tähteni näin...
-- Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, -- aivan toiset
asiat meitä nyt huolestuttavat... Täällä on tapahtunut kummia sinun
poissa ollessasi... Joko tiedät, mikä sinua odottaa?
-- Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin
kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus
paraillaan on käynnissä...
-- Niin ... jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he
odottavat sinua... Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä ...
kerro sinä, Helmer.
-- Niin, selitti tohtori, -- kellon neljän tienoissa tulivat.
Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme
venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin,
ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi
kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme
täällä, kunnes hän tulee."
-- "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti:
"poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." --
"Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä",
sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia
teillä on hänen syyllisyydestään?" -- "Todistuksista kyllä me pidämme
huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti
paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on
passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa
kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli
lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin... Mikähän
sekin passi lienee ollut?
-- Halloo, huudahti eversti, -- passi! Sen unohdin pöydälle. Se on
kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni
Helsingistä... Kas, kuinka langat punoutuvat!... Se olisi minun pitänyt
arvata...
-- Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.
-- Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.
-- Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut
ja vievät sinut pois ... ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni
kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen
monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut,
isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä
tehnyt... Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän
sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan
sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun
askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme
kaiken onnemme...
Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen
rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta
oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät
kaikumaan hänen sieluunsa -- juhlallisina, täynnä surua ja täynnä
suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä
merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta
samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen
hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt
hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt -- menettänyt
viimeisenkin uskon itseensä...
Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi
nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:
-- Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani...
Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra... Ja kyllä minä osaan olla
rauhallinenkin...
-- Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, -- isäsi ei juuri
tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi
pahantekijäksi... Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja
koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme
keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä
oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.
-- Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa
tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa
tarkoituksessa.
Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta,
mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään
liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin
kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.
-- Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa.
-- Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla,
ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden
tyhjäksi.
-- Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti.
-- Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen
perästä minulla olisi ollut onnen päivää... Pikemmin arvostelen
ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin
hankkeisiin... Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi
avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää...
Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:
-- Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi!
Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä
vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan
muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?... Ehkä
olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa...
Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi
pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka
äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.
-- Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. -- Minunko tähteni?
-- Sinun tähtesi tietenkin ... ja meidän onnemme tähden.
-- Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?
-- Well, en tahdo sanoa ... asioita voi katsoa monelta kannalta ...
miehekästä se ei ehkä olisi...
-- Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.
Eversti ei vastannut heti.
-- Entä jos olisi? hän sitten sanoi, -- etkö sinäkin, lapseni, ollut
valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että
minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni...
-- Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria
vastaan...
Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen
tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:
-- Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet
tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme
parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan,
ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa
puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat
Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä
ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me
muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä
tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi
puhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei
olisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen
tekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni
ajattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän
ajattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna
minunkin jonkun verran kieltää itseäni!... Eikö totta, Helmer? Sano
sinäkin isälle ajatuksesi.
-- Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.
Eversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen
Lindansa tuli puhua... Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän
kysyi:
-- Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja
vääriksi ja maata kavaltaviksi?
-- Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet
asiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:
-- Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen
antautunut.
-- Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, --
parempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei
pimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette
käsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen... Sinun luvallasi,
Linda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia... Totta puhuen paljas
ajatuskin inhottaa minua... Mies seisokoon aina tekojensa takana ja
kantakoon niiden seuraukset... Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat
muutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä,
jolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun
Suomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan,
silloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan,
että ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin
Euroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta
riippumattomuudesta.
He istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli
juhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:
-- Eron hetki lähenee, lapset... Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja
iloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat,
että valmistavat juhla-aamiaisen ... kuinka monta noita tuolla alhaalla
taas olikaan?
-- Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.
-- Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, -- juhla-aamiaisen siis
seitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin
suin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan,
ennen kuin vankilaan lähdemme... Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin
ei jää ikäviä muistoja kenellekään... Eikö niin, Lindaseni?
-- Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi
uudestaan isänsä syliin. -- Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen
riemuksi!... Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että
sähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?... Äsken, juuri kun
päivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun
tummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa
"ikuisuudessa ei ole hätää" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin
suhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen
valtaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan,
jotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta
ja väärästä ... tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja
kapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on
rakkaudesta tapahtunut... Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan,
että tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta
vapauttaa... Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan ...
ennen pitkää... Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti
mukana...
-- All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä ... ehkä hyvinkin
saattaa tapahtua jotain semmoista...
-- Varmasti tapahtuu, isä... Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?
-- Miksen?... Sodassa Saksa voi päästä voitolle...
-- Ei, ei, ei se ole sitä. Se on jotakin paljon suurempaa ja
ihmeellisempää.
-- Ehkä vallankumous Venäjällä? sanoi eversti.
-- Niin, vallankumous, vallankumous yli koko Euroopan, puhui tyttö
haaveillen, -- vallankumous, joka vapauttaa kaikki hyvät ihmiset ja
antaa heidän rakkaudessa työskennellä kansojensa hyväksi.
Lindan silmät loistivat. Oli kuin hän olisi katsellut kaukaista ja
ihanaa näkyä. Hurmaavan kaunis hän oli sekä nuoren ihailijansa että
vanhan isänsä silmissä.
-- Ja tuota ihanaa tulevaisuutta odotellen meidän todella kannattaa
elää läpi vaikeankin nykyajan, päätteli eversti. -- Mene nyt, Linda,
toimittamaan ruokaa, niin me tohtorin kanssa lähdemme kutsumattomien
vieraittemme luo.
Hän painoi hellän suudelman tyttärensä otsalle ja viittasi tohtoria
tulemaan.
Kesällä 1917.