pidit?
-- No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.
Linda oli vallan ihmeissään.
-- Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?
-- Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat ... ei suinkaan
Suomen kansa voi olla venäläisten puolella!... Vai mitä, neiti?
Tässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen
isäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja
totena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen
silmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut
enää paljas yksilö -- jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, -- vaan isä
oli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan
yläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä
pelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi
ja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan
kädessä... Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa
ymmärtämään ja auttamaan...
Tämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen
nimismiehen luona käynti.
Ja hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut
pyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja
voimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei
ollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi
sylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi,
kohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa.
Kansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin
Suomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.
-- Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, -- sinun
sanasi suuresti lohduttivat minua... Nyt tahdon ilmaista sinulle
salaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan
puolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä
isälle...
-- Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? ... kysyi palvelijatar
kauhistuen, -- minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse... Mutta sanokaa,
neiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?
-- Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta... Mutta vanno minulle, ettet
kellekään mitään puhu tästä asiasta.
-- Sen vannon... Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?
-- No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?... Minulla
oli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua...
-- Eikö se sitten suostunut?
-- Hän oli jo antanut ilmi.
-- Voi hyvä Jumala!... Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?
Linda huomasi, ettei hän enää voinut peräytyä tunnustuksissaan. Olihan
sitä paitsi Mari ehdottomasti luotettava. Hän kertoi lyhyesti tytölle
päivän tapahtumat, ja kiitollinen ja samalla kauhistunut Mari kuunteli
päivitellen ja ihmetellen.
Täten he saapuivat kotiin, Linda mieleltään melkoisen reippaana.
Ansamaan talo oli pimeä, ainoastaan kyökin puolelta näkyi tulta.
-- Isä näkyy menneen levolle, sanoi Linda, palataan sisään kyökin
kautta samaa tietä kuin tulimme... En huoli isää vielä herättää...
Odotan ensin nimismiestä ja hänen sanomaansa...
Linda nousi sitten omalle puolelleen, ja Mari jäi valaistuun eteiseen
odottamaan nimismiehen saapumista.
Lindasta oli sanomattoman ihmeellistä, mitä hän äsken ulkona oli
tunteissaan kokenut. Se oli todella kuin päivän nousua hänen
sielussaan, ikään kuin hän siihen saakka olisi vaeltanut pimeydessä ja
äkkiä nähnyt aamuauringon karkottavan tieltään yöllisiä usvia. Hänen
oma henkilökohtainen surunsa muuttui niin mitättömäksi. Kun kerran isä
vapaaehtoisesti oli valmis kärsimään kansansa puolesta, kuinka ei hän,
tytär, sitä tekisi? Eikö hänen oma kärsimyksensä pyhittyisi isän uhrin
kautta? Eikö se olisi kärsimystä kansan silmien edessä, julkista,
ylevää, pyhää surua?... Kuinka hän saattoikaan olla niin pikkumainen,
että meni armoa pyytämään ilmiantajalta? Tekikö Vapahtaja niin
Juudaalle? Ei, Vapahtaja sanoi: mene ja tee nopeasti mitä aiot tehdä.
Niin hänen isänsäkin tekisi, jos hän näkisi, että toisella oli päätös
valmiina. Mutta nimismies ei sentään ollut mikään Juudas. Hän horjui
päätöksissään, hän epäröi ja epäili... Oli miten oli, jos hänen nyt
onnistui ostaa isä vapaaksi, olisi tämä kuin viittaus Jumalalta, että
isä oli liian kallisarvoinen joutuakseen vihollisten käsiin... Mutta
syvällä uskonnollisessa ja haltioituneessa sielussaan Linda miltei
toivoi, että nimismiehen ostoyritys raukeaisi tyhjiin...
Ja äkkiä hänestä tuntui mahdottomalta ottaa vastaan nimismiestä omassa
huoneessaan. Minä en voi päästää sitä miestä tänne luokseni, hän
itsekseen huudahti, inhoni häntä kohtaan on voittamaton! Ja kun hän
samassa muisti, minkä lupauksen hän oli miehelle antanut, jos kauppa
onnistuisi, puistatti häntä. Voi, mihinkä kurjuuteen olenkaan itseni
syössyt! Ja jos vielä isä ei välitäkään uhrauksestani...
Tämä viimeinen ajatus sai hänet ajatuksissaan pysähtymään: Oli aivan
kuin toivon säde olisi pilvestä pilkistänyt. Jos ei isä minun uhristani
välitä, niin on itse uhri tarpeeton... Ei, ei, hän katuen lausui,
itsekkäästi en saa ajatella. En saa vaivata päätäni ollenkaan näillä
mietteillä. Tahdon elää äskeisessä tunnelmassani, sen viileässä
rauhassa... Mutta nimismies voi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja minä
tahdon puhutella häntä tuolla alhaalla...
Kello lähenikin puolta yhtä. Linda nousi kiireesti sohvalta.
Eteisessä istui uskollinen Mari.
-- Kun nimismies tulee, osoita hänet saliin. Siellä otan hänet vastaan,
kuiskasi Linda ohimennessään. -- Tuolla hän taitaakin jo saapua, koska
kuuluu kolinaa...
Linda pujahti suureen tyhjään saliin ja sytytti ovenpielestä lähimmän
sähkölampetin. Meni sitten istumaan sohvalle odottamaan.
Samassa ovi eteiseen aukeni ja nimismies Hormio riensi sisään, kasvot
riemusta loistavina.
-- Linda, neiti Linda, hän huusi, -- voitto on meidän! Eversti on
vapaa.
Linda tunsi kaiken verensä syöksyvän sydämeen ja oli vähällä pyörtyä.
Silmät suljettuina, kasvot kalpeina hän istui kotvan aikaa liikkumatta,
puhumatta. Mitä hänen sielunsa tunsi? Oliko se riemua vai oliko se
kauhua? Ei hän osannut sitä itselleen selvittää.
-- Te huudatte niin äänekkäästi, sai hän vihdoin vaivoin sanotuksi.
-- Suokaa anteeksi, neiti Linda, jatkoi nimismies hillitymmin, -- olen
niin iloinen teidän ja isänne puolesta.
Ja itsenne puolesta, lisäsi Linda väsyneesti ajatuksissaan. Ääneen hän
kysyi:
-- Te sanotte siis, että venäläiset suostuvat ottamaan rahaa?
-- Suostuvat, suostuvat ... se on kuin päätetty asia...
-- Kuin päätetty? Ei siis aivan varma?
-- Varma kyllä, mutta tietysti ei lopullisesti järjestetty.
-- Hm ... ja hinta?
-- Saatte todella kiittää minua, neiti Linda, ettei teidän tarvitse
heittää kaikkia rahojanne venäläisille koirille... Niiden kanssa pitää
osata sopia... Niin, summa, jonka lupasin, on kymmenentuhatta ruplaa.
Lindan oli vaikea salata inhoaan.
-- Vai niin, hän sanoi, -- ja nyt tulitte rahoja hakemaan?
-- No, eipä juuri niinkään... Nähkääs, neiti Ansamaa, kapteenilla on
pieni ehto...
-- Ehto?
-- Niin, hän tahtoo puhutella teitä henkilökohtaisesti.
-- Minua?... Mitä?... Mainitsitteko minusta tuolle ... kapteenille?
-- Kuinka muuten? Enhän omasta puolestani voinut ryhtyä ostamaan
eversti Ansamaata vapaaksi, minä, köyhä mies!
-- Ooh! valitti Linda ja peitti kasvonsa käsillään.
Nimismies käsitti omalla tavallaan nuoren tytön silminnähtävän tuskan
ja hämmingin.
-- Kyllähän ymmärrän, että se on teille vaikeata, hän koetti
lohdutella... Teidän hienon, sivistyneen ja rikkaan naisen antautua
neuvotteluihin venäläisen sotilaan kanssa... Mutta voin teille
vakuuttaa, että kapteeni Stroganoff on kohtelias ja liukaskielinen
mies. Hän on oikea kavaljeeri ja puhuu kuulemma ranskaa puhtaasti...
Kyllä hänen kanssaan kaupan hieronta onnistuu... Hän tahtoisikin vielä
tänä yönä, jos mahdollista ... tai viimeistään huomenaamuna; mutta nyt
yöllä sopisi paraiten, sillä tämänlaatuisia afäärejä täytyy järjestää
salassa... Ja kestättehän nyt tämän viimeisen koetuksen isänne takia,
neiti Linda... Päättäkää, nyt: joko tänä yönä? Minä riennän siinä
tapauksessa ilmoittamaan kapteenille...
Linda oli istunut kuin kuumilla kivillä, kasvot yhä käsien peitossa.
-- Oih, minä en kestä tätä häpeätä ja tuskaa! hän äkkiä huudahti,
pystyyn kavahtaen. -- Nyt pakenen isän luo kertomaan kaikki.
Ja hän riensi nimismiehen ohi ovelle päin. Hormio hätääntyi.
-- Mutta, rakas neiti, koetti hän estellä, kiiruhtaen tytön jälkeen, --
mitä nyt aiotte? Kertomaan isälle! Oletteko suunniltanne? Jos eversti
saa asiasta tietää, hän heti tekee sen tyhjäksi!
Ja hän tarttui kädellään tytön käsivarteen.
-- Päästäkää minut! kivahti Linda, ravistaen päältään nimismiehen
otteen, ja oli samalla ovesta ulkona.
Sanomattoman hämmästyneenä nimismies ei osannut muuta kuin seurata
hänen kintereillään. Linda juoksi eteisen poikki konttoriin, nimismies
perässä. Mari, joka vuorostaan kummastuen katseli tätä näkyä, piti
viisaimpana seurata perässä kolmantena. Hän sytytti sähkölampun
konttorissa, ja kun toiset riensivät edelleen everstin huoneeseen, hän
seurasi ja teki saman tempun siellä, sillä Linda ei semmoista ehtinyt
ajatella. Linda seisoi jo makuuhuoneen ovella koputtamassa, nimismiehen
estellessä häntä rukouksillaan ja liikkeillään.
Kun ei oven takaa mitään ääntä kuulunut, vaikka Linda jo jyskytti
kovasti, päätti hän rohkeasti astua isänsä pyhimpään. Hän teki käskevän
ja torjuvan liikkeen kädellään, jota nimismies ei voinut olla
tottelematta -- koska häntä ei muutenkaan haluttanut astua everstin
eteen, -- avasi oven ja pujahti isän kamariin, sulkien oven jälkeensä.
-- Hän on hullu, hän on hullu, hoki nimismies itsekseen puoliääneen ja
rupesi kävelemään edes takaisin lattialla oven edessä.
Kun Linda kiihotuksesta vapisevana ja samalla arkana seisoi isänsä
makuuhuoneen lattialla, kuiskasi hän ensin, katse maahan luotuna: --
isä! ja kun ei mitään kuulunut, toistamiseen: -- isä, anna anteeksi!
Vasta sen jälkeen hän nosti silmänsä ja katsoi ympärilleen.
Kuu paistoi täydeltä terältään kahdesta korkeasta ikkunasta sisään,
joiden eteen yöverhoja ei oltu vedetty. Sen haaveellisessa valossa
näkyivät selvästi kaikki esineet huoneessa, pöydät, tuolit, kaapit,
piirongit, taulut, peilit, lavoaarit ja selvistä selvimpänä suuri,
leveä empire-sänky keskellä vastapäistä seinää. Ja sänky oli
koskematon: valkoisena hohti täyteläinen päänalus, valkoisena
pitsilakanan reunus, joka sirosti oli käännetty tumman silkkipeitteen
yli, kukaan ei ollut sänkyä käyttänyt. Isä oli poissa.
Tämä viimeinen yllätys sai Lindan jähmettyneenä seisomaan paikoillaan.
Hän tuijotti sänkyyn päin silmät harallaan niin kuin ihminen, jonka
ajatukset ovat epäjärjestyksessä, ja vasta hetken perästä hänen aivonsa
taas alkoivat toimia. Mutta se tunnelma, mikä nyt syntyi ja kasvoi
hänessä, nöyryytti hänen mieltään, jäähdytti hänen sieluaan. Oli aivan
kuin vieras olento olisi häntä nuhdellut ja puhutellut.
-- Tuossa nyt näet, sinä uppiniskainen ja tottelematon lapsi, tuntui
tuo ääni hänen sisässään sanovan, -- mikset kuunnellut isäsi käskyä,
kun hän pyysi sinua olemaan mitään tekemättä? Nyt olet saattanut
ajattelemattomalla teollasi isäsi ja itsesi auttamattomaan häpeään.
Isältäsi et saa lohdutusta etkä tukea. Hän on tällä hetkellä poissa,
omilla teillään. Sinun täytyy yksin suoriutua pälkähästä. Tämä on sinun
rangaistuksesi, tyhmä tyttö.
Mutta missä, missä on isä? kysyi Linda itseltään.
-- Mitä se sinua tällä hetkellä liikuttaa? vastasi leppymätön ääni
hänen sisässään. -- Kyllä isäsi itsestään huolen pitää ja omista
teoistaan vastaa. Vastaa sinäkin omistasi! Sano nimismiehelle, mitä
hänen on tehtävä, ilmoita tahtosi venäläiselle kapteenille, joka
odottaa vastaustasi.
Mutta onko isä sitten paennut? kysyi Linda itseltään.
-- Semmoistako sinä isästäsi epäilet? vastasi leppymätön ääni hänen
sisässään. -- Isäsikö pakenisi? Sinä houkkio saatat semmoista
kuvitella, sinä olisit valmis pakenemaan, sinä olisit valmis vääryyttä
tekemään, sinä olisit valmis turvautumaan rahaan ja petokseen, sinä
olisit valmis ostamaan toisen ihmisen kunnian ja viettelemään häntä
väärille teille ... sinä, sinä, syntinen ja ylpeä olento. Nöyrtyä sinun
pitää ja katumuksen tuhkalla peittää pääsi...
Oi Jumalani, oi Jumalani, mitä minun pitää tekemän? huusi Linda
itsekseen sielunsa äärimäisessä tuskassa.
Mutta silloin tapahtui semmoista, mitä niin usein ennenkin oli hänelle
tapahtunut. Ympäristö haihtui hänen näkyvistään, hän joutui
tajunnassaan pilveen, joka äkkiä haihtui, niin että hän saattoi katsoa
silmillään toiseen ylimaalliseen maailmaan. Ja siellä matkan päässä oli
hänen äitinsä, hänen armas äitinsä, joka taivaisesta kodistaan seurasi
tyttärensä askeleita maan päällä ja riensi avuksi, kun tytär oli
hädässä. Äiti, äiti, kuiski Linda sielussaan. Ja hänen äitinsä
hymyili, hellää, kirkastettua hymyilyä, joka vuodatti virvottavaa
lohdutusta Lindan kuumeiseen sieluun. Ja äiti puhui taivaallisella,
kuulumattomalla äänellä, joka kaikui Lindan sielussa: "lapseni, älä
murehdi. Isäsi on valinnut oikein. Ikuisuudessa ei ole hätää." Lindan
silmät kyyneltyivät autuaallisesta kiitoksesta ja hän kurotti kätensä
äitiä kohden ja olisi tahtonut pidättää häntä, mutta äiti vetäytyi
pois, yhä hymyillen, ja häipyi vähitellen näkyvistä, ja sumu peitti
kaiken.
Huomaamattaan oli Linda vaipunut polvilleen ja kuumat kyyneleet
valuivat poskia pitkin. Mutta sanomaton helpotus tuntui sydämessä ja
sielussa vallitsi rauha -- sama rauha kuin äsken ulkona. Ja nyt Linda
tiesi, että se rauha ei vähällä haihtuisi...
Hän oli vielä jonkun aikaa polvillaan rukoillen ja mietiskellen, sitten
hän pyyhki kyyneleensä ja nousi. Kiitoksia, äiti kiitoksia isä hän
kuiskasi sydämessään ja palasi vakavana, mutta rauhallisena isän
työhuoneeseen.
Täällä oli nimismies jo käynyt maltittomaksi odotuksesta. Nyt hän
pysähtyi keskellä käyntiään ja katsoi Lindaan jännittyneen kysyvästi,
vieläpä hämmästyneesti, sillä hän oli arvatenkin odottanut näkevänsä
everstin Lindan asemasta.
-- No, hän kysäisi, -- kuinka asia päättyi?
Linda kulki rauhallisesti isänsä kirjoituspöydän luo ja nojasi
kädellään siihen. Hänestä tuntui helpommalta siinä asennossa sanoa
sanottavansa.
-- Herra nimismies, hän alkoi, eikä hänen äänensä sointu ilmaissut
vähintäkään kiihtymystä, -- minun täytyy pyytää teiltä anteeksi
tämäniltainen käytökseni. Se on lievimmin sanoen ollut hysteeristä.
Mutta ehkä ymmärrätte, että nuori tyttö tällaisten tapahtumain
sattuessa saattaa kadottaa tasapainonsa. Joka tapauksessa pyydän, että
te gentlemannina unohtaisitte kokonaan käyntini teidän kotonanne.
Ymmärrätte myös, että mistään niinkutsutusta kaupasta ei voi olla
puhettakaan. Se oli hullun ja ajattelemattoman tyttären houretta. Isäni
tyttärenä minun ei tarvitse, ei salassa eikä julkisesti, ostaa isääni
vapaaksi minkäänlaisista vaaroista, jotka häntä uhkaavat hänen oman
vanhurskaan vaelluksensa takia.
Nimismies kuunteli suu selällään, silmät sirrillään. Enkö sitä
arvannut, hän ajatteli, eversti kielsi... S--n naiset.
-- Varotinhan teitä, neiti Linda, sanoi hän ääneen, -- menemästä
everstin puheille... Mutta ehkä eversti itse tahtoo tavata kapteenia?
Jollei asiasta tänä yönä päästä selvyyteen, perii meidät hukka.
Venäläiset vievät isänne!
Linda vavahti, mutta vastasi vakavasti:
-- Isäni puolesta en osaa mitään sanoa, päätös on minun omani.
-- Kuinka? kysyi toinen ällistyneenä, eikö juuri eversti saanut
mieltänne muuttumaan?
-- Ei, päätös on minun. En ole isääni puhutellut.
-- Ettekö? Eikö eversti siis ollutkaan huoneessaan?
-- Ei. Isäni ei ole kotona.
-- Ei kotona?
Hormion ilme muuttui äkkiä. Hän katsoi Lindaan tutkivasti, epäillen.
Sitten hän kysyi verkalleen ja juhlallisella äänenpainolla:
-- Suokaa anteeksi, neiti Ansamaa, ei suinkaan isänne ole...
-- Mitä? ihmetteli Linda.
-- Tarkoitan, ettei ... ettei suinkaan eversti ole itselleen mitään
tehnyt?
-- Mitä hän olisi itselleen tehnyt? kysyi Linda, ymmärtämättä toisen
tarkoitusta, mutta samalla pelästyen.
-- No ... tämmöisissä tapauksissa ei suinkaan ole tavatonta... Kun
ihminen näkee, että hänen elämänsä on hukkaan mennyt, että kaikki hänen
kauniit suunnitelmansa raukeavat tyhjiin, silloin elämä muuttuu hänelle
raskaaksi taakaksi, jonka hän niin pian kuin mahdollista heittää
päältään... Oletteko varma siitä, neiti Ansamaa, ettei isänne tuolla
sisällä ole...
-- Tehnyt itsemurhaako? huudahti Linda keskeyttäen, sillä vihdoinkin
hän ymmärsi. -- Herra nimismies, te ette tunne isääni lainkaan. Eversti
Ansamaa ei ole pelkuri... Jos epäilette, käykää katsomassa everstin
makuuhuoneessa.
Hormio ei odottanut uudistettua käskyä. Kiireesti hän riensi viereiseen
huoneeseen, ja kun hän tuokion kuluttua palasi, oli hän miettiväisen
näköinen.
-- Te olitte oikeassa, neiti Linda, ja minä tunnustan erehdykseni. Mitä
nyt siis aiotte tehdä?
-- Enkö sitä jo teille sanonut? Olen pyytänyt teiltä anteeksi äskeistä
hysteeristä käytöstäni ja toivon, että te osaatte selittää asian
kapteenillenne.
-- Mutta hyvä neiti Linda, ettehän te nyt ehdoin tahdoin tahdo syöstä
isäänne turmioon? Kun pelastus on teidän kädessänne...
-- Älkää minua piinatko, herra Hormio. En tiedä mitään isäni turmiosta,
tiedän vain, mitä minun itseni pitää tehdä. En saa tähän asiaan
sekaantua.
-- Vai niin, neiti Ansamaa, sanoi nimismies muuttuneella äänellä, -- te
olette tehnyt nyt uuden päätöksen, sanotte... Entä äskeinen lupauksenne
minulle? Eikö se mitään merkitse? Narrinako te minua pidätte,
juoksupoikananne? Eivätkö sananne äsken kuuluneet: "pelastakaa isäni ja
minä olen teidän"? Enkö toista sanojanne oikein? Eikö teitä lupauksenne
minuun sido? Minä olen nyt pelastanut isänne! Olen asettanut itseni ja
kunniani alttiiksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne olen mennyt
venäläisen kapteenin luo, olen sanonut hänelle: "emmekö voi antaa
eversti Ansamaan olla rauhassa? Hänen tyttärensä tarjoaa meille suuren
summan hyvitykseksi." Onko se virkamiehen menoa esivallan luo? Eikö
sitä kutsuta lahjomiseksi? Enkö minä sillä teollani ole iki-päiviksi
tahrannut virkamieskunniaani? Mitä teillä tähän on sanottavana, neiti
Ansamaa?
Linda seisoi kalman kalpeana, kädet tuskasta yhteen puristettuina.
-- Ettekö voi antaa minulle anteeksi? hän sopersi. -- Ettekö voi sääliä
nuorta ajattelematonta tyttöä? Enkö voi millään hyvittää erehdystäni?
-- Ette millään muulla kuin sillä, että pysytte sanassanne ja tulette
vaimokseni.
-- Mutta herra nimismies, kuinka voitte semmoista vaatia?... Avioliitto
on pyhä asia ... ja tehän tiedätte, etten minä teitä rakasta.
-- Eipä se avioliitto äsken ollut teidän mielestänne niin pyhä. Mutta
mitä siitä! Kyllä te opitte minua rakastamaan, ja silloinhan liittomme
on pyhä.
-- En ikinä sitä opi. Ennemmin toki kuolen.
-- Vai niin, kaunis neito? Mutta minä, Oskar Hormio, en kaksi kertaa
samana päivänä ota vastaan rukkasia, en Linda Ansamaaltakaan! Mikä on
minun, on minun. Te olette antanut sananne ja minä pidän siitä kiinni,
ja nyt meidän on paettava yhdessä, sillä muu ei ole minullakaan
edessäni!
Tämän sanottuaan Hormio, läähättäen vihasta ja intohimosta, silmät
verisinä, syöksyi Lindan kimppuun ja kaappasi hänet syliinsä. Tyttö
kirkaisi ja ponnisti vastaan, mutta raivostunut ja hullu mies oli
ylivoimainen. Pusertaen koko voimallaan tyttöä rintaansa vasten hän
ryntäsi kantamuksineen konttorihuoneeseen ja sieltä eteiseen. Linda
makasi pyörtyneenä hänen käsillään.
Mutta eteisessä kohtasi nimismiestä odottamaton este.
-- Seis mies! komensi tohtori Grahn, joka revolveri ojona seisoi
suorana ja kookkaana ulko-oven edessä. -- Lain valvojat näkyvät
nykyaikana näyttävän ryöväreinkin osaa... Laskekaa neiti Ansamaa tuonne
penkille... ja Mari pitää hänestä huolta... Mutta te, Hormio, otatte
vaatteenne ja korjaatte luunne tästä paikasta niin pian kuin
mahdollista... Totelkaa, revolveri on ladattu ja tohtori Grahn on
tunnettu voimistaan.
Mitä nimismies vimmastaan ja vihastaan huolimatta olisi osannut muuta
kuin tehdä työtä käskettyä? Niin lähellä toiveittensa päämäärää ja
äkkiä menettää kaikki! Hän laski Lindan sylistään, ja Mari, joka pahaa
aavistaen oli juossut tohtoria hakemaan, -- otti emäntänsä heti hellän
huolenpitonsa alaiseksi.
Nolona kuin pahanteossa tavattu varas ainakin nimismies kokosi
päällysvaatteensa ja hiipi luimuna ovesta ulos. Vasta pihalla hän puki
palttoon ylleen ja lähtiessään sadatellen ja kiroillen kotiapäin
kulkemaan hän ei osannut ajatella kuin yhtä ainoata asiaa: kostoa,
kostoa, lopullista kostoa.
Tämä on jo kolmas kerta kuin tänään poistun tuosta kirotusta talosta.
Joka kerralla olen päättänyt kostaa, ja kolmas kerta on tosi kerta...
Mutta miten? Miten voin niin kostaa, että se tuntuu, tuntuu kaikkien
luissa ja ytimissä?... Ei heitä vielä uhkaa mikään muu kuin
kotitarkastus, vaikka sitä tyttöä täytyi pelottaa... Eikä se kapteeni
kymmenestä tuhannesta ruplasta olisi suostunutkaan luopumaan muusta
kuin kotitarkastuksesta ... ei olisi uskaltanut... Piru vieköön, ettei
minulla pidä olla mitään todistuksia Ansamaan syyllisyydestä. Jos olisi
pienintäkään todistusta muuta kuin mitä itse kerran satuin näkemään
Mattilan mökin luona -- josta en sittenkään voi valaa tehdä -- niin
asia olisi selvä. Silloin Ansamaa heti vangittaisiin... Mutta minne se
eversti on hävinnyt? Mitä hän keskellä yötä tekee ja missä hän liikkuu?
Samassa leimahti ajatus Hormion aivoissa. Hän seisahtui maantiellä kuin
naulattu, sivalsi kädellään otsaansa ja huudahti:
-- Mikä s--n tomppeli olenkaan! Sitähän se tietysti on! Eversti on
ohjaamassa niitä helvetin poikia Saksan matkalle... Etten sitä ennen
hoksannut. Mutta ei ole vielä myöhäistä. Nyt olet sinä vihdoinkin
satimessa, kirottu Ansamaa! Mattilan mökiltä helvettiin, no, kyllä
jäljistä näkyy! Että vihdoinkin keksin keinon... Nyt sen kapteenin
silmät lentävät selälleen, kun hän kuulee, mitä uutisia minulla on. Nyt
saadaan itse kala verkkoon ja silloin voidaan lunnaista sopia kalan
itsensä kanssa. Ja silloin ei päästetä liukumaan ei kymmenillä eikä
sadoilla tuhansilla. Silloin piru vie on suuremmat rahat helisemässä.
Silloin tunnustellaan, kuinka rikas se Ansamaa on...
Näitä kauniita ja lohdullisia itsepuheluja jatkaen oli nimismies Hormio
lähtenyt liikkeelle juoksujalkaa ennättääkseen ajoissa venäläisen
ystävänsä luo.
11.
Vakavana katselee kuu maailman menoa talviselta taivaaltaan.
Mikä on tuo kumma öinen kulkue, joka tummana kiitää yli kuutamoisen
kentän? Hanki hohtaa hopeisena, varjot tanssivat terävinä lumella,
revontulet räiskyvät pohjolan taivaalla. Pitkä jono hiljaisia
hiihtäjiä; reippaat liikkeet siinä toistuvat rytmillisessä tahdissa,
jäntevät vartalot notkuvat ja nousevat, sauvat posahtavat
säännöllisesti lumeen, sukset suihkivat ja vuoroon lotkahtavat hankea
vastaan... Mutta kuu seuraa kummastellen Suomen poikien matkaa, ja vain
tähdet iskevät ymmärtävästi silmää.
Jo kuuluu huutoa ja melua etäältä hiihtäjien takaa. Perimmäinen mies
heittää silmäyksen selkänsä taa ja näkee parin kilometrin päässä
aavikon toisessa laidassa parven ratsumiehiä, jotka täyttä laukkaa
kiirehtivät hiihtäjien jäljissä.
-- Hei pojat, kasakat ajavat meitä takaa! hän huutaa tovereilleen, --
lisätkää vauhtia, minkä ennätätte!
Moni silmä vilkaisee taaksepäin ja salaman nopeudella kulkee tieto
oppaaseen saakka, joka ensimmäisenä eteenpäin kiitää.