joukosta, olen saanut toimekseni kaikkien puolesta lausua sinulle
sydämellisimmät ja kunnioittavimmat onnentoivotuksemme tänä päivänä,
jolloin täytät viisikymmentäviisi vuotta. Kymmenen vuotta olet nyt
iloksemme asunut keskuudessamme, kymmenen pitkää vuotta, jos
ajattelemme, kuinka rikkaita ja täysinäisiä nämä vuodet ovat olleet,
kymmenen lyhyttä vuotta, jos ajattelemme, kuinka nopeasti aika on
kulunut. Sinun iässäsi, veli Ansamaa, kymmenen vuotta ei merkitse
paljon -- kymmenen vuoden kokemusta, tietysti, ja kymmenen vuoden
työtä, -- mutta katso tytärtäsi. Teidän tänne saapuessanne oli hän
iloinen ja vallaton tytön typykkä, pitkä palmikko selässä, nyt on hän
nuori nainen, isänsä oikea käsi suuressa taloudessa. Kymmenen vuotta
merkitsee siis paljonkin, ja meille ne ovat merkinneet paljon. Me
olemme näiden vuosien kuluessa oppineet sinua rakastamaan ja
kunnioittamaan. Vilpitön on sen tähden toivomuksemme, että sinä vielä
saisit viettää useitakin kymmeniä vuosia meidän keskuudessamme.
Kannathan sinä vuotesi niin kuin nuorukainen, joten inhimillisesti
katsoen ikää voi sinulle riittää vielä paljon. Sitä suokoon Jumala
meidän kaikkien onneksemme!
Kirkkoherran äänessä värisi todellinen liikutus ja monen silmissä
kiilsi kyynel. Eversti istui näköjään rauhallisena, mutta oli luonut
katseensa maahan.
-- Arvoisa veli, jatkoi rovasti puhettaan, -- suo minun tunnustaa, että
sinä olet harvinainen ihminen. Olen vanha mies ja olen paljon maailmaa
nähnyt, mutta en ole koskaan tavannut ihmistä, jonka koko elämä
herättäisi sydämessäni samaa ihastusta kuin sinun. Niin, älä luule,
että sinua imartelen. Ei mikään minua tällä hetkellä niin surettaisi
kuin semmoinen luulo sinussa. En sinua tahdo imarrella, mutta en liioin
saata olla sanomatta, mitä sydämessäni liikkuu. Olin vanha mies jo
silloin, kun sinä muutit tänne Suomeen. Sydämeni oli kokenut, että me
ihmiset olemme kaikki syntisiä ja itsekkäitä ja ettei meillä ollut
pelastusta muualla kuin Jumalan armossa Kristuksessa. Sydämeni oli
näivettynyt, kuten niin monen vanhan ihmisen sydän on. Huomasin, että
Jumalan armokin kykeni verrattain vähäisen ihmissielun ynseydelle ja
kovuudelle. Ja kuitenkin minunkin sydämeni oli kerran palanut uskoa
ihmiseen ja etsinyt sitä ihmistä, jossa ei Jumalan kuva ollut
pirstaleiksi lyöty. Niin, rakkaat ystävät, moittikaa sielunpaimentanne
siitä, että hän tuolla tavalla rikkoi nuoruudessaan Jumalan tahtoa
vastaan, kun ei heti tyytynyt näkemään Jumalan kuvaa vain Kristuksessa.
Mutta muistakaa myös Paavalin sanoneen, että ihmisen tulee kasvaa
Kristuksen kaltaisuuteen... No niin, rakas veli Ansamaa, kymmenen
vuotta sitten tulit sinä, ja meidän tiemme tapasivat toisensa, ja vanha
kuihtunut sydämeni sai heti alusta kuin uutta elinvoimaa. En tahtonut
ensin uskoa silmiäni, en korviani. Sinä ryhdyit paikalla toimimaan
tavalla, joka poikkesi kaikesta, mihin olimme tottuneet. Sinä asetuit
kohta koko paikkakunnan isäksi ja holhoojaksi. Kohta otit selvää
pitäjäläisten sekä aineellisista että henkisistä oloista. Kohta rupesit
kaikkea parantamaan ja kohottamaan, tiesit keinoja, millä varallisuus
ja hyvinvointi lisääntyisi, katsoit samalla, ettei kasvatusta ja
sivistystä laiminlyöty. Suo anteeksi, veli, että alussa kysyin
itseltäni: mitä tämä on? onko tämä uudenaikaisinta farisealaisuutta?
Olithan sinä rikas, ja olinhan minä nähnyt, mimmoisia rikkaat yleensä
ovat. Mutta kauan en niin ajatellut. Minun täytyi tunnustaa, kun
katselin tekojasi, kun kuuntelin sanojasi, että hyvyytesi, jaloutesi,
ihmisrakkautesi ei ollut teeskenneltyä. Se oli sinua itseäsi. Sinä olit
itse semmoinen rikas ihminen -- rikas sekä aineellisesti että
henkisesti, -- että toisen täytyi sinua rakastaa. Ken koskaan kääntyi
oveltasi apua saamatta? Ken on tässä pitäjässä enää nälkää nähnyt, ken
sairastanut apua saamatta? Ken lapsista ja nuorista on koulukasvatusta
vailla? Ken meistä ikäihmisistä on vailla onnen ja ilon hetkiä siitä
saakka, kun sinä avasit vieraanvaraiset ovesi? Siunausta sinä toit
tullessasi tähän paikkakuntaan, rakas veli Ansamaa... Sinä olet ylpeä,
minä tiedän sen -- se onkin ainoa heikkoutesi. Jumala paratkoon, ja
sinä ehkä ajattelet, että sanani ovat vanhan ukon lörpötyksiä... No
niin, anna vanhan ukon kerran lörpötellä. Sama mikä liikkuu hänen
sydämessään, liikkuu meidän kaikkien sydämissä, sillä sinä olet ne
kaikki voittanut. Ja nyt meillä on vielä sinulle pyyntö, ja uskomme,
ettet sitä iloa meiltä kiellä. Oikeastaanhan me tahtoisimme tuottaa
sinulle jotain iloa, mutta mitä muuta me osaamme sinulle antaa kuin
rakkautemme ja kunnioituksemme? Sen tähden sekin, jonka tarkoituksena
olisi tuottaa sinulle iloa, onkin meidän omaa iloamme. Meidän kaikkien
läsnäolijani ja kaikkien pitäjäläisten puolesta saan täten kysyä
sinulta, veli Ansamaa, suostutko siihen, että joku Suomen
taiteilijoista ikuistuttaa kankaalle sinun meille rakkaat piirteesi ja
että taulu asetetaan johonkin yleiseen paikkaan, esim. kunnan talon
kokoushuoneeseen? Olemme yhdessä koonneet siihen tarvittavat varat.
Kirkkoherra lopetti ja hänen vanhat kasvonsa katsoivat hellän
ystävällisesti eversti Ansamaahan. Aivan kuin yhdestä suusta kuului nyt
joka taholta innokkaita huudahduksia: "suostukaa siihen!", "se on
pyyntömme!" "rovasti on tulkinnut tunteemme!" ja kaikki ikään kuin
imivät katseillaan eversti Ansamaata. Linda istui syrjässä ja hänen
silmistään tippuivat suuret kyyneleet.
Hän, jonka osaksi oli tullut niin vilpitön ja valtava
rakkaudentunnustus, nousi kalpeana, mutta hymyilevänä.
-- Ystävät, hän sanoi ja ainoastaan pieni epävarmuus äänessä osotti,
että hän oli liikutettu ja että hänen täytyi käyttää voimaa
hillitäkseen itseään, -- ystävät, kuinka voisin muuta kuin suostua
pyyntöönne! Tuottaahan se minulle suurinta iloa ja kunniaa!
Odottamatonta iloa!
Voimakas ja jatkuva kättentaputus tervehti tätä lupausta. Eversti
Ansamaa jatkoi:
-- Meitä suomalaisia moititaan juroiksi ja kylmiksi. Mutta voisiko
kukaan kutsua kylmiksi niitä sanoja, jotka meidän kaikkien isällinen
ystävämme ja opettajamme tänä iltana on lausunut? Ne ovat ymmärtääkseni
olleet ennen kuulumattomia sydämellisyydessään ja lämmössään. Ja ne
lausuttiin teidän kaikkien puolesta minulle. Tulkoot ne merkityiksi
elämän kirjaan teidän kaikkien hyväksenne! Rakkaudestanne olen
kiitollinen, rakkautenne otan vastaan -- juuri sen tähden, etten tiedä
sitä ansainneeni. Eikö rakkaus aina ole lahja, suurin, ihmeellisin
lahjoista? Te puhutte minun teoistani. Mutta mihin olisin kyennyt ilman
teidän luottamustanne ja rakkauttanne? Yhdessä me olemme tehneet, mitä
tehty on. Elämän herra on antanut minun huostaani aineellisia
rikkauksia. Suuri olisi syntini, ellen koettaisi niitä käyttää
oikeudenmukaisesti!...
Taas kuului innokasta käsienpauketta, ja eversti Ansamaa astui rovastin
luo, puristaen kiitollisena hänen kättään. Vieraat nousivat, monet
tulivat puristamaan everstin ja rovastin käsiä, ja iloisesti
keskustellen käytiin hakemaan toista kahvikuppia.
Sillä välin kokoontui joukko nuoria flyygelin ympärille, ja yhtäkkiä
kajautti nuorisoseuran sekakuoro raikkaita laulun säveliä ilmoille. Ne
täyttivät suuren salin mahtavilla aalloillaan ja nostivat huippuunsa ne
riemun ja kiitollisuuden tunteet, mitkä vallitsivat läsnäolijain
sydämissä.
4.
Tohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä
näköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein
koko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin
nojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa.
Hän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan
kädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen
sanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä
seuraavaan tapaan:
-- Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole
sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa,
jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä
tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti
yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen.
Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota -- kuinkapa se
voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe
juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että
hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä
edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa,
mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten
tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa.
Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa
onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me
näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne
ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat
toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt
auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan
vastaan...
Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa,
viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa
asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan
verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme
varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä
arvostella.
Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja
anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään
sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja
hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja
hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti
ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan
tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että
kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan
ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän
heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän
uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.
-- Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan
tapaan: -- Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä.
"Syntinen" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään
jumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä,
uskon omalla tavallani Jumalaan, ja uskonpa Kristuksen kieltäneen
sodan. En voi muulla tavalla ymmärtää kristinuskoa. Sota on syntiä, se
on vastoin kristinuskon koko henkeä, se on vastoin Kristuksen oppia.
Kirkot ovat kauhealla tavalla poikenneet mestarinsa hengestä ja opista,
kun ovat sotaa siunanneet ja sen puolesta rukoilleet. En tahdo tällä
moittia yksityisiä pappeja, joiden täytyy totella kirkon sääntöjä ja
noudattaa valtion käskyjä. Sanon vain, että jos ihmiskunta todella
olisi kristillinen, ei sotia käytäisi... Suomalaisina voisimme me
mielestäni nykyisestäkin sodasta oppia, kuinka järjetön ja kristinuskon
vastainen se on, ja jos me kerran joudumme toisenlaiseen,
itsenäisempään asemaan valtiona, ei meidän pidä perustaa eikä ylläpitää
mitään sotalaitosta, ei seisovia armeijoja, ei linnoituksia, ei
sotakouluja. Siinä suhteessa on kohtalo viitottanut meille tien,
silloin kun se meiltä vei vanhan asevelvollisuusjärjestelmän. Uskallan
toivoa, että Suomi vastaisuudessa niin menettelee; mikäli ymmärrän, on
se meidän rauhaa rakastavan kansamme sisimmän hengen mukaista. Olen
tässä tuonut esille vain muutamia vaatimattomia näkökohtia ja toivon,
että keskustelu on omiansa tärkeään kysymykseen luomaan runsaasti
lisävalaistusta.
Tohtori näytti olevan melkein häpeissään lopettaessaan puheensa. Oli
aivan kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että siitä tuli semmoinen kuin
siitä tuli. Hän teki kumarruksen yleisölle, -- joka ei ollenkaan
näyttänyt tyytymättömältä, vaan taputti käsiään sangen innokkaasti, --
ja lähti ujon näköisenä istumaan ryhmään, johon kuuluivat Linda, pari
rouvaa ja vanha kansakoulunopettaja. Rouvat rupesivat heti kilvan
kiittämään tohtorin puhetta, ja kun tohtori hämillään ja kysyvästi
katsahti Lindaan, sanoi tämä hymyillen:
-- Sinä tiedät, Helmer, että noissa asioissa olen yhtä mieltä sinun
kanssasi. Ajattelen sotakysymyksestä samalla tavalla kuin sinä.
-- Niinpä niin, puuttui puheeseen vanha kansakoulunopettaja, --
tokkohan sentään Suomenkaan kansa on niin rauhaa rakastavainen? Ainakin
minä nuoruudestani muistan, kuinka kiivaita ja riidanhaluisia ns.
puukkojunkkarit olivat, ja lieneekö nykyinen polvi paljonkaan
säyseämpi, vaikka ulkonaiset tavat ovatkin hieman muuttuneet. Kertoohan
historiakin Suomen kansan sodankäynnistä...
-- Niin saattoi olla ennen, sanoa tokaisi toinen rouvista, -- mutta
onhan sivistys mennyt paljon eteenpäin...
-- Mitä arvelee tohtori? kysyi toinen rouva.
-- En osaa sanoa, onko kansa niin suuresti muuttunut, vastasi tämä, --
mutta asia ei mielestäni ensi kädessä koske kansan kuuma- tai
kylmäverisyyttä. Ajattelen, että Suomen kansan henki ei ihaile, ei
tahdo, ei hyväksy sotaa ja sotalaitosta...
Sillä välin oli tavanomainen puheenjohtaja, eräs pyylevä ja
hauskannäköinen talonisäntä, istunut paikalleen ja kehottanut läsnä
olevia käyttämään puheenvuoroja.
Pastori sai ensimmäisenä sananvuoron. Hän oli nuorenpuoleinen, laiha ja
kalpea mies, silmissä uskonintoilijan tuli. Vasta lyhyen aikaa oli hän
palvellut rovastin apulaisena eikä ollut täysin perehtynyt tämän
pitäjän henkiseen elämään, jonka silmiinpistäviä piirteitä oli
uskonnollinen valistus ja suvaitsevaisuus. Hän puhui suurella innolla
lausuen:
-- Arvoisa alustaja antoi esitelmässään ankaran iskun kirkolle
uskonnollisen elämän vartijana, jonka tähden velvollisuuteni kirkon
palvelijana on panna jyrkkä vastalause moiseen syytökseen. Tohtori
Grahn tuntui arvelevan, että kirkko on uskonsa pettänyt, antaen
myötävaikutuksensa valtiolle tämän sotatoimissakin. Eikö tohtori Grahn
siis tunne sitä pyhää kirjaa, johon kristinusko perustuu? Kirkko ei
suinkaan ole uskoansa pettänyt, se on päinvastoin ollut pyhälle
uskolleen uskollinen, tukien hallitusta ja esivaltaa. Saanko ehkä lukea
teille, rakkaat seurakunnan jäsenet, seuraavat Paavalin sanat
roomalaisille?
Odottamatta vastausta pastori otti taskustaan pienikokoisen raamatun ja
luki:
-- "Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan
alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; ne vallassaolijat,
jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia. Sen tähden, joka asettuu
esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka
nousevat vastaan, tuottavat itselleen tuomion. Sillä hallitusmiehet
eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka
tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee
sitä mikä on hyvää, ja sinä saat siltä kiitosta, sillä se on Jumalan
palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se
ei miekkaa suotta kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen
rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Sen tähden on oltava alamainen, ei
ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden; sen
tähdenhän te verojakin maksatte: sillä viranomaiset ovat Jumalan
palvelusmiehiä ja ovat toimessaan juuri sitä varten. Antakaa kaikille
mitä olette velvolliset: vero kenelle vero on tuleva, tulli kenelle
tulli on tuleva, pelko kenelle pelko on tuleva, kunnia kenelle
kunnia on tuleva." Nämä apostolin sanat ovat hyvät painaa mieleen
jokaisen kristityn. Ne selvästi näyttävät, mikä on kristillinen
velvollisuutemme. Ne selvästi osoittavat, että kirkko on oikeassa
neuvoessaan kuuliaisuutta esivallalle ja näyttäessään itse esimerkkiä
kuuliaisuudessa. Kun esivalta käskee sotaan, on mentävä.
Pastori silmäili voitonvarmana ympärilleen, ennen kuin istui.
Nyt pyydettiin innokkaasti puheenvuoroa usealta taholta.
-- Opettaja Vettenranta, kehotti puheenjohtaja.
Pieni lystikäs mies nousi ja kysyi teeskennellyn huolestuneesti:
-- Onko pastori Kuusinen tosissaan? Tahtomatta halventaa Paavalin
sanojen arvoa väittäisin, että ne ovat vanhentuneita, nykyoloihin
sopimattomia. Ei niillä ainakaan meillä ole käytännöllistä merkitystä.
Mikä meillä on se esivalta, joka on Jumalasta? Venäjän hallitusko?
Silloinhan meidän empimättä pitäisi totella kaikkia sen laittomia
määräyksiä! Olisiko pastori Kuusinen takavuosina nöyränä
"promulgeerannut"? Sen kyllä monet kirkonmiehet tekivät! Alistuisiko
pastori Kuusinen tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakiin, jos istuisi
hovioikeudessa?
Hyväksyvä mumina kävi salin läpi ja pastori näytti jonkun verran
vaivaantuneelta, ruveten miettiväisenä selailemaan taskuraamattuaan.
Seuraava puhuja oli ajattelevan näköinen maalainen. Hän lausui:
-- Tuskin kannattaa tuhlata enemmän sanoja tähän kysymykseen. Olen
opettaja Vettenrannan kannalla ja samaten hyväksyn tohtorin lausuman
ajatuksen, että jollei kirkko aina nöyränä olisi palvellut valtiota,
olisi varmaan valistuneempi käsitys kristinuskon hengestä saanut
jalansijaa ihmiskunnassa. En usko pastori Kuusisenkaan kieltävän, että
murha, ryöväys, verenvuodatus ja väkivalta ovat Kristuksen opille ja
hengelle vastaista.
Nyt oli rovastilla puheenvuoro. Vanha kirkonpaimen sanoi isällisellä
tavallaan, kääntyen alussa pastori Kuusisen puoleen:
-- Nuoren virkaveljeni ei pidä luulla, että tässä meidän
piirissämme vallitsee uskonnolle vihamielinen, kirkonvastainen tai
jumalankielteinen henki. Olen tässä seurakunnassa palvellut paimenena
neljäkymmentä vuotta ja tunnen laumani. Olemme täällä vakavia, vaikka
vapaamielisiä. Emme teeskentele, puhumme ajatuksemme suoraan ja
uskomme, että kristinusko on elämää pikemmin kuin tunnustusta. Tämä
katsantokantamme on varsinkin varmistunut meissä viimeisen
vuosikymmenen kuluessa eli siitä saakka, kun tämän talon nykyinen
isäntä asettui keskuuteemme. Sentähden emme käsitä noita Paavalin
sanojakaan yhtä jyrkästi kuin sinä, veli Kuusinen. Pidämme mielessä,
mitä sama apostoli itse on muualla sanonut: "kirjain kuolettaa, henki
tekee eläväksi" ja "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Jumala
puhuu meille -- ei ainoastaan raamatun painetussa sanassa, vaan myös
meidän omassatunnossamme ja oikeudentajunnassamme. Hurskas ihminen
elää, kuten Jeesus sanoo, "jokaisesta elävästä sanasta, joka Jumalan
suusta lähtee". Jos esivalta käskee meitä johonkin, josta omatuntomme
meitä kieltää, on meillä kristittyinä oikeus, jopa velvollisuuskin olla
tottelematta... Tätä sanon yleensä enkä nyt tarkoita sotaa... Mitä
muuten Paavalin sanoihin roomalaisille tulee, on muistettava,
millä ajalla ne lausuttiin; ne todistavat hänen poliittista
kaukonäköisyyttään. Rooma hallitsi silloin maailmaa lujalla kädellä ja
Rooman valtakunnassa vallitsi yleensä uskonnollinen suvaitsevaisuus.
Paavali kuitenkin aavisti, että kristityt -- olihan hän itse saanut
sitä kokea -- joutuisivat vainon alaisiksi esivallankin puolelta, ja
hän tahtoi ja toivoi, että kristityt eivät ainakaan itse antaisi siihen
aihetta.
Rovastin puhetta seurasi hyväksyvä äänettömyys, jonka perästä tohtori
sai sananvuoron:
-- Pastori Kuusinen ampui yli maalin, sillä puheessani en painostanut
sitä, että meidän pitäisi olla uppiniskaisia esivallalle, vaikka muuten
tietysti siinä kysymyksessä olen rovastin kannalla. Tarkoitukseni oli
vain painostaa sitä, että kristillinen valtio ei saa käydä sotaa eikä
ylläpitää sotalaitosta, siis että kristitty hallitus ja esivalta eivät
koskaan saa käskeä sotaan eivätkä valmistaa sotaa. Jos esim. Suomi
joskus tulee olemaan itsenäinen valtio, ajattelen, että juuri meidän
maamme on tässä suhteessa noudatettava kristillisyyden vaatimuksia.
-- Pastori Kuusisella on puheenvuoro, ilmoitti puheenjohtaja.
Pastori ei näyttänyt enää vaivaantuneelta, olivatko sitten puheet sen
vaikuttaneet vai oliko huoneen ilmapiiri saanut sen aikaan. Näytti
ikään kuin hän olisi lauhtunut ja huomannut olevansa ihmisten keskellä:
silmissä ei ollut enää samaa kiihkoisan ankaraa ilmettä kuin äsken.
-- Olin ehkä liian jyrkkä sanoissani, hän virkkoi, -- ja ymmärrän nyt
paremmin tohtori Grahnin tarkoituksen. Mutta jos kerran vakavasti
keskustelemme elämän korkeimmasta asiasta, uskonnosta, ja eritoten
kristinuskosta, tunnustan suoraan, etten ymmärrä niitä puhujia, jotka
pitävät sotaa kristinuskon henkeen soveltumattomana. Eihän kristinusko
ole yksistään pelkureita varten! Sanoihan Vapahtajamme: "älkää peljätkö
niitä, jotka ruumiin tappavat." Päinvastoin kristinusko on sankarein
uskonto. Jokainen tosi kristitty on ollut taistelija uskonsa puolesta,
taistelija sekä hengen että aineen miekalla. Eikö kristitty voisi
kuolla sodassa, vuodattaen verensä isänmaansa ja uskonsa puolesta? Jos
vihollinen hyökkäisi hänen maahansa, hävittäen, polttaen, tappaen,
jäisikö hän kädet ristissä seisomaan? Ei, pois kaikki pelkuruus ja
ahdasmielisyys! Vapahtajammekin sanoi: "tulta olen tullut heittämään
maan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi
syttynyt!... Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan
päälle? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta."
-- Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään
lausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, -- mutta nyt on maisteri Martta
Pulkka pyytänyt sananvuoroa.
Maisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit
nenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään
miehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja,
yleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen
ystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla
tavallaan: