EVERSTI ANSAMAA
Quasi una fantasia
Kirj.
PIETARI KOTKA [Pekka Ervasti]
K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1918.
Saarijärven Paavo Oy:n kirjapaino.
The earth hath bubbles, as the water has,
and these are of them.
Shakespeare.
1.
-- Istukaamme "juttutupaan" akkunan luo, sanoi eversti Olavi Ansamaa
ystävällisesti tyttärelleen ja osotti kädellään vanhaa hauskaa
puhelupaikkaa akkunakomerossa, jossa tupakkapöydän kummallakin puolen
oli syvä ja pehmeä puhvelinnahkainen noja-tuoli. Niissä istuminen oli
lepoa, jalka upposi tuuheaan karhunnahkaan pöydän alla, ja mieli pian
taipui tuttavallisiin tunnustuksiin. -- Jos suvaitset, Linda, emme
vielä sytytä lamppua, vaan annamme laskevan talviauringon valaista
keskusteluamme.
Näin puhuessaan eversti Ansamaa sytytteli lyhyttä amerikkalaista
piippuaan ja pudottautui toiseen noja-tuoliin, samalla kun hänen
tyttärensä istui toiseen. Tytär oli kukoistava nuori nainen, vaan
everstiä olisi tuskin ensi silmäyksellä aavistanut hänen isäkseen.
Everstin kookas, mutta suora ja solakka vartalo uhkui hillittyä ja
hyvin käytettyä voimaa. Parrattomain kasvojen terve puna, silmäin
kirkas loiste puhuivat ulkoilma-elämästä ja hyvästä ruoansulatuksesta.
Ohimoilla harmahtava, mutta muuten tumma, tuuhea tukka -- ei sekään
paljastanut hänen ikäänsä. Jos ei olisi tiennyt hänen olevan ainakin
viisikymmenvuotias, olisi arvannut nelikymmenvuotiaaksi. Hän oli
Ansamaan suuren kartanon omistaja ja asui tyttärineen täällä
Etelä-Pohjanmaalla, maaseudun rauhassa, viljellen peltojansa, niin kuin
hänen esi-isänsä ennen häntä olivat tehneet. Eversti Ansamaa oli näet
varakasta talonpoikaissukua, mutta oli saanut herrasmiehen kasvatuksen.
Hänen sotilaallisessa ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan ei
kuvastunutkaan rikas suomalainen talon-poika, vaan pikemmin sivistynyt
maailmankansalainen, joka on tottunut liikkumaan monenlaisten ihmisten
piirissä ja suhtautumaan voitokkaasti monenlaisiin kohtalon
käänteisiin. Hän olikin jo nuorena lähtenyt maailmalle onneaan
koettamaan ja viettänyt suurimman osan elämästään Amerikassa, jossa hän
oli ansainnut suuren omaisuuden ja sen lisäksi vielä everstin arvonkin.
Palattuaan Suomeen isänsä kuoltua, jonka ainoa lapsi hän oli, ja
otettuaan haltuunsa sukutalonsa oli hän pian voittanut pitäjäläistensä
kunnioituksen, jotka vanhastaan olivat tottuneet pitämään Ansamaan
isäntäväkeä arvossa. Eversti Ansamaa oli osottautunut toimeliaaksi,
tarmokkaaksi ja edistysmieliseksi isännäksi. Uudistuksia ja parannuksia
oli pantu toimeen sekä maanviljelyksen että metsän- ja karjan-hoidon
alalla. Kartanon yhteyteen oli perustettu laaja puutarha ansareineen ja
lavoineen. Hänen huolen-pitonsa oli ulottunut ihmisiinkin. Torpparien
asemaa oli vakiinnutettu, työväen palkkoja lisätty, työväen ja nuorison
liikkeitä muistettu silloin tällöin, kolme uutta kansakoulua pystytetty
kuntaan suurimmaksi osaksi Ansamaan rahoilla j.n.e. Ainoa, mikä oli
jäänyt koskematta, oli kartanon vanha kaksikerroksinen kunnianarvoinen
päärakennus. Sisustusta ja kalustoa oli vain jonkun verran parannettu
ja uudistettu.
Kaikissa puuhissaan oli eversti Ansamaalla uskollisena auttajanaan ja
työtoverinaan tyttärensä Linda, tuo ihana tyttö, unohtumattoman äitinsä
ilmi kuva, jonka hän oli Amerikasta tuonut mukanaan ja jota hän nyt
hymysuin katseli.
-- No Lindaseni, kuului taas everstin rohkaiseva ääni, -- sinä näytät
kovin miettiväiseltä, tekisipä melkein mieleni sanoa epäröivältä.
Tahdot keskustella kanssani. Jos en tietäisi, että kannat emännän
huoliasi mieluimmin yksin, pelkäisin, että jokin epäkohta taloudessa
painaa mieltäsi... Mutta ehkä sittenkin jotakin ikävää on tapahtunut?
-- Ei ... ei sitä, isä, vastasi tytär, luoden viehkeistä silmistään
aran katseen isäänsä. -- Ei taloudessa ole mitään tapahtunut.
Hänen äänensä oli omituisen pehmeä ja sointuva kuin hunnutetun
hopeakellon ääni; ja hän puhui harvaan, hillitysti.
-- Well, sitten sinulla ehkä on pyyntö isällesi?
-- Pikemmin niin...
-- Puhu sitten suusi puhtaaksi arkailematta, kehotti eversti Ansamaa
iloisesti. -- Tänään on isäsi syntymäpäivä, tänään kaikkiin pyyntöihin
suostutaan.
-- Oh isä, milloin sinä olet minulta mitään kieltänyt? sanoi Linda
hymyillen heikosti. -- En ollenkaan arkailisi, jos aikoisin itselleni
jotain pyytää... Asia ei ole sitä laatua, isä ... katsos, en vain löydä
oikein sanoja, kuinka alkaisin...
Ja hän katsoi isäänsä puoleksi rukoilevasti.
-- Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan,
kasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.
-- Niin ... se on vakava, hyvin vakava ... ja se koskee sinua...
-- All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan
käsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä
perustelut sitten itsestään tulevat... Mikä mieltäsi painaa?
Linda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen
talviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen
kääntyi isäänsä.
-- Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa -- sinua uhkaa vaara ... suuri
vaara.
-- Minua?... vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat
päähäsi?
Ja eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten
hämmästyksensekaista halveksumistaan.
-- Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara... En houri enkä
laske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät
varmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?
-- En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti
tällä hetkellä minua uhkaisi... Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä
sinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?
-- Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti...
Tämä hämmästyttävä uutinen kuolleesta äidistä, joka varmaan olisi
saanut tavallisen isän epäilemään tyttärensä järkeä, ei nähtävästi
sillä tavalla vaikuttanut eversti Ansamaahan. Mutta hän kävi ylen
vakavaksi ja katseli vuorostaan ikkunasta ulos. Vasta hetken perästä
hän lausui matalalla äänellä, josta väreili syvä kunnioitus:
-- Kerro, milloin se tapahtui ... ja mitä äiti sanoi?
Näin kysymällä hän osotti uskovansa asian mahdollisuuteen ja
luottavansa tyttärensä vilpittömyyteen; näytti myös siltä, että tapaus
ei ollut perheessä aivan tavaton.
-- Äiti kävi luonani vastikään ... vähän aikaa ennen päiväkahviamme,
ollessani yksin huoneessani, puhui Linda koruttomaan tapaansa. -- Eikä
hän sanonut muuta kuin: "varota isääsi, häntä uhkaa kohta suuri vaara."
Taas syntyi hetken äänettömyys. Linda tarkasti hellän huolestuneesti
isäänsä ikään kuin punniten mielessään, jatkaako puhettaan vai ei.
Eversti Ansamaan piippu oli sammunut. Hän sytytteli sitä uudestaan ja
kyseli taas tavallisella äänellään:
-- Eikö muuta mitään? Tunnusta, Linda, että äidin varotus on sangen
ylimalkainen... Hänen neuvoillensa on kyllä aina huomio annettava, sen
myönnän, mutta miksikä sinä olit niin epäröivä, ennen kuin asiasta
mainitsit? Jos vieraalle olisi pitänyt tuoda sana äidiltäsi, jota
maailma nimittää kuolleeksi, ymmärrän, että olisit arkaillut ja
epäröinyt, mutta näin meidän kesken... Mehän tiedämme, että äiti on nyt
yhtä elävä kuin konsanaan maan päällä ollessaan, eihän sinun siis
tarvinnut pelätä, että minä, isäsi ja toverisi, epäilisin sanojasi ...
ethän sitä ennenkään ole tehnyt... Sinulla on vielä muuta mielessä.
Äsken viittasit hämärästi siihen, että minä muka tietäisin, mistä on
kysymys, mutta toistan, mitä jo sanoin, etten ole tietoinen mistään
vaarasta... Anna siis kuulua, mitä muuta on sydämelläsi.
Linda näytti nyt saaneen rohkeutta puhua. Hän virkkoi:
-- Oikein arvasit, isä. En epäröinyt kertoa sinulle äidin
ilmestymisestä ja neuvosta, vaan siitä tunteesta ja aavistuksesta, joka
valtasi minut hänen ilmestymisensä johdosta ... luulin sinunkin heti
ymmärtävän... Mutta koska et näy sitä tekevän, täytyy minun selittää,
mitä tarkoitan. Katsos, minut valtasi heti kauhunsekainen aavistus,
että sinua uhkaava vaara on valtiollista laatua...
-- Halloo, tyttäreni! huudahti isä leikillisesti, -- tuleeko sinusta
poliitikko?
-- Älä laske leikkiä, isä, tai muuten pelkään, että tahdot peittää
minulta totuuden. Paljon en ymmärrä politiikasta enkä maailman
tapahtumista muuta tiedä kuin mitä lehtemme kertovat. Ja kaikki
sanomalehti-kuvaukset ovat nykyään hyvin yksipuolisia. Jos minulla
joitain käsityksiä asiain kulusta on, on se sinun ja Helmerin ansiota,
isä, sillä teidän keskusteluistanne, sinun selityksistäsi ja
mielipiteistäsi olen enimmin oppinut. Olet ehkä luullut, isä, että
kaikessa olen samaa mieltä kuin sinä, kun en ole vastaan väittänyt,
ainoastaan kysellyt ... ehkä siinä olen tehnyt väärin ... mutta en ole
muuta osannut. En ole ollut selvillä itsestäni. Olen hiljaisuudessa
miettinyt kuulemiani, olen lukenut ja miettinyt, ja vähitellen on
oma kantani alkanut selvitä ja varmistua. En saata olla näissä
sota-asioissa samalla tavalla jyrkkä kuin sinä. Oma jyrkkyyteni käy
toiseen suuntaan enemmän Helmerin suuntaan ... kuta enemmän ajattelen
nykyistä julman julmaa maailmansotaa, sitä enemmän kasvaa kauhuni sotaa
kohtaan sinänsä, sota on minusta väärä, se on rikos Jumalaa, luontoa ja
ihmiskuntaa vastaan. Sen tähden ei mielestäni sodassa voi kukaan olla
oikeassa -- kaikki ovat väärässä. No, ethän sinäkään ihaile sodan
hirmutöitä, mutta kuitenkin pidät suotavana ja historiallisesti
välttämättömänä, että nyt taistellaan... Mutta eihän minun tästä
pitänyt puhua.
-- Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa
väliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, -- en todella
tiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän
on suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman
näkökannan... Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna
rakennustyössä...
-- Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että
jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan
tärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin "pienuuteeni" tulee, enhän ole
enää lapsi, vaikka olenkin sinun "pikku tyttäresi"...
-- Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt... Vaan
sinun piti sanoa jotakin?
-- Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä
mielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara... Sinä olet niin ... kuinka
sanoisin ... sinä et rakasta venäläisiä...
-- Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen.
All right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä
siihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä
Etelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä
on samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua.
Sodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta
heti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi
taantumuspolitiikkaansa -- ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, --
silloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan...
Kyllähän sinä tämän tiedät... Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit
sisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan
noita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan...
-- Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan
luonnollisia... Mutta ne voivat mennä liian pitkälle ... ja minusta
menevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia
kohtaan... Olemmehan sentään Venäjän alamaisia... Mutta kuinka monta
kertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista,
heidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan,
alttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään...
Eversti Ansamaa hymyili isällisesti.
-- Siitä, lapseni, hän sanoi, -- luulen, että puhutaan sangen monessa
Suomen kodissa.
-- Olkoon, kyllä senkin ymmärrän... Mutta kun nyt esim. tänään
juhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta,
joka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole
joka tapauksessa varovainen isä -- älä puhu liian jyrkästi...
-- Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?
-- Niin, eihän se olekaan mitään rikollista, korkeintaan varomatonta...
Mutta jos ... jos...
-- Mutta jos? toisti isä kysyvästi ja äänen painolla, kun tyttäreltä
lause jäi kesken ja hän näytti olevan suuren sisällisen tuskan
vallassa.
-- Oi isä, rakas isä, huudahti Linda äkkiä ja syöksyi polvilleen isänsä
eteen, -- jos eivät vain ajatukset ja sanat johda tekoihin!
Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja
painoi päänsä isän syliin.
Eversti Ansamaan silmissä välähti jotakin, mutta hän ei näyttänyt
kovinkaan hämmästyneeltä. Hän asetti piippunsa rauhallisesti pöydälle
ja laski kätensä tyttärensä pään päälle.
-- Well, hän sanoi ja hänen äänessään oli paljon hellyyttä, -- siinäkös
se olikin salaisuutesi... No eihän se niin pieni ollutkaan. Sinä siis
epäilet isääsi ... kuinka sanoisin? ... maankavalluksesta?
Äänen soinnussa oli mielentyyneyttä, hellyyttä, leikillisyyttä. Sekö se
vaikutti taikavoiman tavalla? Lindan nyyhkytys taukosi, hän nosti
päänsä ja katsoi isäänsä hämmästyneenä, yllätettynä, sanattomana.
-- Maankavalluksesta, toisti hänen isänsä, viivähtäen sanan joka
tavulla, -- maankavalluksesta...
Hänen suunsa vetäytyi salaperäiseen hymyyn, mutta hän kohtasi
avomielisen hilpeästi Lindan katseen jatkaessaan:
-- Rakas tyttäreni, on asioita, joista on paras vaieta. On asioita,
joista en ole sinulle puhunut ... itsesi tähden ... asioita, joista en
nytkään tahdo sinulle puhua. Mutta kahdesta seikasta tahdon sinulle
huomauttaa ... istuhan taas tuolille ja ole aivan rauhallinen...
Ensiksikin, että meidän Suomemme on siksi poikkeuksellisessa
asemassa, että eräitä tekoja, jotka suvereenisissa valtioissa
olisivat ehdottomasti rikollisia, ei meillä voida nimittää
maankavalluksen nimellä: venäläisen hallituksen kannalta kyllä,
mutta ei oman isänmaamme. Ne saattavat siis, semmoiset teot,
olla siveellisesti täysin oikeutettuja... Tämä ylimalkaisena
teoreettisena huomautuksena... Toiseksi tahdon painostaa -- ja paina
todella tämä mieleesi, Linda -- sitä, että minua ei uhkaa mikään vaara
valtiolliselta enemmän kuin muultakaan taholta: eversti Ansamaalle ei
kukaan kuolevainen mitään mahda.
Linda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi
itsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä
oli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan
turhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä
ei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä ... ja
kun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin ... mutta entä äidin
varotus?
-- Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.
-- Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä
pidän silmäni auki...
-- Koetan rauhoittua... Mutta entä ne nuoret miehet...?
-- Mitkä nuoret miehet?
-- Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten
taas poistuvat ... usein yöllä...
-- Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, -- silmät joka
puolella! Ne ovat tietysti -- nuo nuoret miehesi -- salaliittolaisia,
jotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.
Nyt Lindankin täytyi hymyillä.
-- Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, -- ehkä olen ollut turhan
levoton. Mutta ymmärräthän sinä...
-- Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun -- tee se
palvelus isällesi -- niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani.
Hämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.
2.
Linda oli sytyttänyt komean sähkökruunun ja vetänyt paksut
tummanvihreät verhot akkunain eteen. Isän avara ja ilmava huone näytti
aina niin kodikkaalta tässä valaistuksessa. Lattia oli kokonaan
tummanvihreän verkamaton peittämä, seinät missä niitä näkyi
kirjahyllyjen ja taulujen lomissa -- samoin kuin matala tyylikäs
kaakeliuuni olivat harmaanvihreät, ja mahonkiset huonekalut -- lukuun
ottamatta "juttutuvan" nahkatuoleja -- olivat vihreällä kankaalla
päällystetyt. Koko huone oli kuin pehmeän vihreä näky, joka lepuutti
silmiä ja teki mielen rauhaisaksi. Miten lapsellisen antautuvasti ja
luottaen hän rakastitikaan isäänsä! Äsken hän oli ollut melkein
suunniltaan levottomuudesta, nyt isän itsetietoinen tyyneys oli
palauttanut rauhan hänen sieluunsa. Eihän Jumalakaan voinut suvaita,
että hänen hyvää, jalomielistä isäänsä mikään vaara kohtaisi kylmien
ymmärtämättömien ihmisten puolelta.
Hän aikoi juuri sanoa jotakin isälleen, poistuakseen sitten omalle
puolelleen, kun ovelle koputettiin ja palvelijatar astui sisään.
-- Nimismies Hormio pyytää tavata joko everstiä tai neitiä.
Linda hätkähti ja tunsi pistoksen sydämessään. Nimismies! Onneksi hän
seisoi selin Mariin, ettei tämä nähnyt hänen pelästymistään.
-- Vai Hormio, kuului isän levollinen ääni, hänpä näkyy tulleen ennen
toisia vieraita, koska kello vasta on neljä... Well, Mari käskee hänet
tänne, niin saa tavata meidät molemmat. Jääthän vielä hetkeksi, Linda?
-- Isä, huudahti Linda palvelijattaren poistuttua, -- mitä
nimismiehellä on sinulle asiaa! Ah, pelko taas minut valtaa... Tuo
nimismies ei ole ystäviäsi. Huhuillaan, että hän on hyvissä väleissä
venäläisten kanssa...
-- Tule tänne, lapsi, ja istu, kuului eversti Ansamaan ääni miltei
ankarana -- äläkä hätäile joutavia. Kyllähän Hormio tietää, etten ole
venäläisten ihailija, mutta mitä se häntä liikuttaa? Eikä hänellä nyt
ole minulle mitään asiaa. Etkö kuullut, että hän tahtoi tavata
sinuakin?... Mutta jollet osaa itseäsi hillitä, on parempi, että
poistut. Muutenhan Hormio voisi todella otaksua, että meidän välillämme
on jotakin... No kas niin, Linda, oikein, että jäät. Nyt saat itse
todeta, ettei ole vähintäkään syytä hätäilemiseen ja pelkoon.
Vaikka Lindan ensin oli tehnyt mieli lähteä, päätti hän noudattaa isän
neuvoa ja jäädä, nähdäkseen, mitä asiaa nimismiehellä oli. Hän istui
entiselle paikalleen ja oli niin huolettoman näköinen kuin mahdollista.
-- Saatpa nähdä, Linda, että Hormion asia pikemmin koskee sinua.
-- Minua! Mitä asiaa hänellä minulle olisi? Samassa aukeni ovi ja
nimismies Hormio astui huoneeseen. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen,
keskikokoinen, lihavahko, karkeapiirteinen mies. Hän ei esiintynyt
edukseen mustassa hännystakissaan, vaikka näkyi, että hän oli
huolellisesti pukeutunut. Linda ei ollut koskaan voinut häntä oikein
sietää, sillä hänen kaupunkilaismaisen kohteliaisuutensa läpi kuulsi
usein nousukkaan monessa suhteessa sivistymätön ja yllättävä
sieluelämä.
Kun tervehdykset ja onnittelut eversti Ansamaan syntymäpäivän johdosta
oli suoritettu ja kun vieras isännän käskystä oli siirtänyt tuolin
itselleen "juttutuvan" lähettyville, lausui eversti hymyillen:
-- Veli Hormio tahtoi puhutella joko tytärtäni tai minua, mutta ehket
pane pahaksesi, saadessasi tavata meidät molemmat?
-- Päinvastoin, minulla on kunnia kiittää... Velvollisuuteni onkin
pyytää anteeksi, että rohkenen häiritä teitä, neiti Ansamaa, ja setä
everstiä, näin ennen vieraiden tuloa, mutta asiani on kiireellistä --
niin, ainakin minulle kiireellistä laatua...
-- Vai niin ... häiritsemisestä älkäämme puhuko ... mutta -- oikeinko
virka-asialla?
-- Ei, ei, -- eipä juuri niinkään ... no, tavallaan minulle...
-- Ehkä on parempi, että minä poistun, virkkoi Linda kohteliaasti, --
jos nimismiehellä on isälleni puhumista?
-- Olen päinvastoin kiitollinen, jos suvaitsette jäädä. Asiani koskee
yhtä paljon ... ei, milteipä yksinomaan teitä, neiti Linda.
Eversti Ansamaa loi leikillisen, ilkkuvan katseen tyttäreensä. Linda ei
voinut salata hämmästystään nimismiehen sanojen johdosta, mutta
ajatteli samalla itsekseen, että siinä tapauksessa ei ollut syytä
levottomuuteen isän puolesta.
-- Sitten tietysti jään, hän sanoi Hormiolle, ja olen sangen utelias
tietämään, mistä syystä nuori tyttö on joutunut herra nimismiehen
huomion esineeksi.
-- Oh, älkää suinkaan pelätkö, että minä valtion virkamiehenä olisin
valinnut teidät "huomioni esineeksi," joita sanoja suvaitsette käyttää.
Minun syyni ovat aivan yksityistä laatua, mutta toivottavasti
virka-arvoni ei vaikuta haitallisesti yritykseni menestymiseen.
Nähkääs ... nähkääs...
Hän keskeytti puheensa hetkeksi, sillä neiti Ansamaan kysyvä katse
seurasi jännittyneenä hänen sanojaan.
-- Olen tietysti aivan odottamattomalla asialla, hän vihdoin jatkoi, ja
puhuminen kävi yhä vaikeasti, -- te ette mitenkään ole saattanut
odottaa, sen hyvin ymmärrän... Mutta kuitenkin olen rohjennut uskotella
itselleni, että olisitte nähnyt ja arvannut, mitä mielessäni on
liikkunut jo kauan aikaa...
Hän vaikeni neuvottomana.
-- En totisesti, herra nimismies! vakuutti Linda.
-- Veli Hormio, anna sinä vain suusi selvästi puhua, mistä sydämesi on
täysi, kehotti eversti Ansamaa hienon ivallisesti, -- näethän, ettei
tyttölapsi ymmärrä muuta kuin selvää kieltä.
Vieras kääntyi isännän puoleen kohteliaasti kumartaen, ikään kuin
kiittäen avunannosta, ja jatkoi:
-- Huomaan, että setä eversti jo ymmärtää tarkoituksen, ja toivon, että
hän tahtoo myötävaikuttaa asian onnelliseen päättymiseen.
Nyt alkoi Linda aavistaa, mistä oli kysymys, ja vavistus kävi hänen
ruumiinsa läpi. Hän pelästyi ja loi katseensa maahan, mutta koetti
varustautua rauhallisesti kestämään koetusta.
-- Neiti Linda, jos vähänkin suvaitsette kohdistaa ajatuksenne minuun,
ymmärrätte helpostikin, mitä mielessäni ja sydämessäni liikkuu. Olen
yksinäinen mies, kohta kolmikymmenvuotias, elämäni on ollut ainaista
työtä ja vaivaa. Nyt olen saavuttanut yhteiskunnallisen aseman, olen
virkauralla, millä on aina mahdollisuuksia arvossa ylenemiseen
varsinkin kyvykkäällä ja uutteralla miehellä; palkkani riittäisi nyt jo
perheenkin elättämiseen ... ja kun virassani paljon joudun tekemisiin
alemman kansan ja sivistymättömän rahvaan kanssa, ajattelen usein,
kuinka ihanaa olisi, jos minullakin olisi elämäntoveri, sivistynyt
kumppani, jonka kanssa voisi muunlaisistakin asioista keskustella kuin
vain virkavelvollisuuksista... Sanalla sanoen, olen naimaton mies ...
ja solmisin mielelläni liiton jonkun arvoisan naishenkilön kanssa, joka
tahtoisi palveluksiini tyytyä... Tämä nyt on liian yleisesti puhuttu,
sillä -- toivon, etten loukkaa teitä sanoillani, neiti Linda -- sillä
tarkoitukseni on ainoastaan kysyä teiltä, suvaitsisitteko tulla
vaimokseni, ja samalla teiltä, setä eversti, suostutteko antamaan
tyttärenne minulle.
Linda tunsi itsensä niin kiusautuneeksi, ettei heti kyennyt vastaamaan.
Hän loi rukoilevan silmäyksen isäänsä, joka ymmärsi mykkää pyyntöä ja
kääntyen nimismiehen puoleen lausui:
-- Veli Hormio, tunnustan viime aikoina epäilleeni, että sinä olet
hautonut mielessäsi tämänlaatuisia aikomuksia. Tyttärelleni kosintasi
kuitenkin on aivan odottamaton, ja kuten tiedät on tapana naisilla
jonkun verran miettiä, ennen kuin he näin tärkeätä askelta ottavat...
En käsitä, miksi kutsuit asiaasi kiireelliseksi ... eihän kiirettä
kirkkoon, ei hätää häihin...
Nimismies oli nähtävästi hetki hetkeltä joutunut yhä voimakkaamman
mielenliikutuksen valtaan. Hän oli jo kerran vetänyt nenäliinan
taskustaan ja pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Nyt hän hermostuneesti siveli
viiksiään ja katsahti milloin eversti Ansamaahan milloin hänen
tyttäreensä.
Ikäänkuin säälien toisen hämminkiä eversti Ansamaa lisäsi:
-- Mutta pistähän tupakaksi.
Vieras otti kiittäen sikarin ja sytyttäen sitä puheli kevyemmin:
-- Onhan asianhaaroja, jotka voivat tehdä vakavankin asian
kiireelliseksi ... minulle olisi suuren arvoista, että päätös
tehtäisiin jos mahdollista heti ... mutta jos saisin neiti Lindan
myöntävän vastauksen nyt, voisimme kyllä siirtää häät jonkun verran
tuonnemmaksi...
-- Se vielä puuttuu, että tästä suoraa päätä mentäisiin pappilaan,
nauroi eversti Ansamaa hieman väkinäisesti: -- Kovinpa veli Hormio on
sen rakkauden riivaama...
-- Niin olen, niin olen, myönsi toinen.
-- En tiedä, mitä asia viivyttelemisestä paranisi, kuului nyt Lindan
vakava ja hillitty ääni. -- Teidän tarjouksenne, herra nimismies, oli
minulle niin äkki-arvaamaton, että hämmästyksestä vaikenin. Kuitenkaan
en ole vastauksesta epätietoinen, sillä minulla ei ole kuin yksi
vastaus: en voi pyyntöönne suostua.
Hän nousi lähteäkseen.
-- Ah, neiti Ansamaa, älkää menkö vielä, huudahti rukkaset saanut
kosija, myös pystyyn hypäten. Pyydän, kuunnelkaa minua vielä
hetkinen ... ette sitä kadu ... tai antakaa minun seurata teitä ja
puhua kanssanne kahden kesken.
Nimismiehen ääni oli äkkiä muuttunut varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.
Hänen katseessaan oli pyyntöä ja käskyä sekaisin. Linda tunsi taas
outoa pelonsekaista tunnetta ja päätti kuunnella loppuun saakka, mitä
tuolla vastenmielisellä miehellä oikein oli sydämellään. Hän istui
jälleen ja viittasi kädellään vieraalle, että tämä noudattaisi
esimerkkiä.
-- Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä, puhui eversti Ansamaa nousten.
-- Onkin vähän asiaa pehtorille ja puutarhurille. Jätän siis teidät
kahden kesken ja palaan kymmenkunnan minuutin kuluttua.
Luoden rohkaisevan katseen tyttäreensä hän poistui huoneesta.
-- No herra Hormio, sanoi Linda, -- nyt korvani ovat auki. Teillä on
kymmenen minuuttia, kuten kuulitte.
Nimismies veti sauhun sikaristaan. Hän oli kuin toinen mies, istui
tuolilla huolettomasti, selkäkenossa, toinen jalka heitettynä toisen
yli. Hän puhui voitonvarmana, ikään kuin tappiota olisi ollut mahdoton
ajatella.
-- Neiti Linda. Teidän äskeinen jyrkkä vastauksenne oli hieman
malttamaton, mutta anteeksi annettava, koska ette tiedä, mistä on
kysymys. Jos minä siihen tyytyisin, joutuisin hirvittävän vaikeaan
asemaan ja mikä pahempi -- saattaisin teidät vielä vaikeampaan. Tämä
olisi minulle ylen raskasta, sillä toivottavasti ymmärrätte, että
rakastan teitä. Kun siis pyydän teitä vaimokseni, en sitä tee
ainoastaan omaa onneani silmälläpitäen, vaan vielä enemmän teidän
onnenne mielessäni...
-- Ehkä siirrymme asiaan, herra nimismies, keskeytti Linda kylmästi. --
Mitkä tunteenne minua kohtaan lienevätkin, tiedätte jo, etten voi
niihin vastata.
-- Kuten haluatte, arvoisa neiti. Se minun vain täytyy toistaa, että
syvästi tulette katumaan, jos pysytte kiellossanne.
-- En ymmärrä teitä.
-- Ette tietenkään, ylpeä neitiseni, sillä te luulette, että minä olen
itserakas narri, joka lähden kosimaan, ennen kuin olen yrittänytkään
voittaa kaunottareni suosiota... Te erehdytte. En ole narri enkä
tietääkseni itserakkaampi kuin muutkaan miehet, jotka jonkun verran
ovat elämässä menestyneet... Niin, niin, neitiseni, ei pidä halveksia
miestä, sen tähden että hän omalla työllään ja ansiollaan on elämässään
kohonnut köyhän työmiehen pojasta toimeen tulevaksi valtion
virkamieheksi... Mutta se sikseen. Te tietysti palatte levottomuudesta
kuulla, miksi teille olisi niin vaarallista -- huomatkaa: vaarallista
-- kieltäytyä vastaanottamasta tarjoustani... En tahdo kehua itseäni,
mutta arvoisa ja rakas neiti, teidän kohtalonne on todella tällä
hetkellä oikeassa kädessäni, joka pitelee tätä sikaria...
Lindan oli vallannut sanomaton kauhu. Hänen pahimmat aavistuksensa
näkyivät sittenkin toteutuvan, mutta kuta pitemmälle hänen inhottava ja
julman petoeläimen tapainen kosijansa puhui, sitä enemmän hän tunsi
kylmenevänsä ja jäykistyvänsä. Nyt en saa näyttää, en pelokkaalta enkä
hätääntyneeltä, hän ajatteli -- tässä on jokin kauhea juoni käynnissä
ja minun täytyy osoittaa mahdollisimman koskematonta rauhallisuutta ja
huolettomuutta. Hän vaikeni siis ja kuunteli.
-- Niin nähkääs, ihminen voi joutua monenlaisiin tilanteihin, jatkoi
nimismies puhettaan, -- ja uskokaa minua, nykyinen tilanteeni ei ole
helppo... Ettekö usko sanojani, kun vakuutan teille, että jollette
suostu tulemaan vaimokseni, te saatatte minut asemaan, joka
toivottomuudessaan pakottaa minut syöksemään teidät turmioon?
-- En pienimmässäkään määrässä ymmärrä sanojanne.
-- Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään
luottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että...
-- Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä,
-- pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa?
Emmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä
umpimähkään teihin luottaisin?
-- Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole
ystäviä ... mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän
tahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien,
tarjoan teille käteni -- ja te lykkäätte luotanne vilpittömän
avuntarjoukseni...
-- Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta
tahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa
puheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?
-- Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?
Näin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.
-- Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.
-- No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin
nähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla
ei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia.
Olin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä
turvallisuuttanne...
-- Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän
isäni kodissa -- missä nuorella naisella on parempi turva?
-- Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa,
mutta teille avonaisessa kodissani.
-- En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan
talossa?
-- Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.
-- Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea...
Onko teillä muuta lisättävää?
-- Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen,
rikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin
viittaustanne ... ette ole surua koskaan tuntenut... Mutta jos äkkiä
suru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne...
-- Mitä tarkoitatte?
-- Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata
teitä ensikädessä... Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi
esimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne...
Tuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta.
Hän kalpeni ja sulki silmänsä.
-- Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen
liikkeitä katseellaan. -- Koskee se yhtä kipeästi.
Nyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.
-- Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, -- te olette tiikeri
julmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani
heikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka
oikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi
vaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi
näkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän
puoleltanne -- juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain
salaperäisestä -- ehkä poliittisesta -- syystä vaarallinen. Ja nyt te
tulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle
kauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa... Te olette todella
hirveä!... Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan,
te varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä
pyytäisi pienintäkään palkkaa... Nyt on menettelytapanne semmoinen,
etten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin...
Linda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat.
Nimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.
-- Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua
yhtään, te tuomitsette minua harkitsematta... Minä tulen tänne
parhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte
minua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan...
Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa
huoneeseensa.
-- Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan
nimismiestä, -- tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on
teeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain
kaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta,
jonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.
-- Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin
toista, vuoroin toista, -- teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu.
Kuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni? Millä oikeudella?
Eikö sinua tässä talossa ole hyvin kohdeltu? Tahdotko kostaa vai
miksikä tulet tänne ja saatat tyttäreni pois suunniltaan kauhusta ja
kammosta? Ja sinä, Linda! Sinun pitäisi tietämän, ettei mikään vaara
minua uhkaa, kuuletko: ei mikään. Sen sijaan, että kuuntelit Hormion
houreita, kun hän rupesi lorujaan latelemaan, olisi sinun pitänyt
näyttää hänelle ovi. Niin minä nyt aion menetellä. Veli Hormio, olen
pahoillani, että minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Meillä on kohta
kutsut, vieraat saapuvat pian, ja välttämätöntä on, että tyttäreni
rauhoittuu. Sinun läsnäolosi vaikuttaisi häneen hermostuttavasti.
Ymmärrät itsekin, ettet voi jäädä. Mistään kosimisesta ei tämän jälkeen
voi olla puhettakaan. En kyllä mielihyvällä olisi tervehtinyt sinua
vävykseni, mutta jätin tietysti asian tyttäreni ratkaistavaksi. Nyt
ovat välimme selvät.
Hän viittasi kädellään kohti ovea. Hormio olisi nähtävästi tahtonut
panna vastalauseen, hän avasi eversti Ansamaan puhuessa monta kertaa
suunsa ja teki liikkeitä kädellään, mutta everstistä huokui niin
rauhallista majesteettia, ettei Hormio osannut muuta kuin kumartaa ja
poistua. Jotakin hän mutisi mennessään, ehkä uhkauksia ja sadatuksia.
Linda heittäytyi isänsä syliin.
-- Kiitos, isä... Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hän minua
piinasi ... tiikeri ihmisen hahmossa ... lopulta en enää kyennyt
hillitsemään itseäni...
-- Ymmärrän sinut täydellisesti, lapseni, enkä suinkaan sinua moiti.
Olisit vain heti ajanut hänet tiehensä.
-- Mutta sinä et tiedä, isä, kuinka salaperäisesti hän puhui vaarasta,
arvatenkin valtiollisesta, joka sinua uhkaa... Oh, hän on vaarallinen
mies...
-- Tiedän sen hyvinkin, sillä kuuntelin ovella kotvasen aikaa, ennen
kuin astuin sisään. Mutta ei nyt sanaakaan enää tuosta hullutuksesta.
Mene nyt huoneeseesi pukeutumaan; kohta saapuvat vieraamme.
3.
Ansamaan kartanon iso, kuusi-ikkunainen vastaanottosali oli kirkkaasti
valaistu. Komea, vanhanaikainen kattokruunu, jossa sähkölamput
hävisivät näkymättömiin satojen kimaltelevien kristallien peittoon, ja
lukuisat kolmihaaraiset, kullanhohteiset seinälampetit häikäisivät
valollaan talvipimeästä ja eteisen hämärästä tulevan silmiä, mutta
saivat hänet sitten ihmettelemään, oliko uhkeampaa huoneita koko
eteläpohjanmaalla kuin tämä Ansamaan kartanon empire-tyyliin sisustettu
korkeakattoinen salonki, jossa tuntui kuin olisivat laulun ja musiikin
haltiat aina ilmassa leijailleet. Silmä kiintyikin heti suureen
valkoiseen avattuun flyygeliin salin toisella sivulla ja totesi
hiljaisella mielihyvällä, että kaikki ilmavassa huoneessa oli
valkoista, sinistä ja kullankirjailtua: pitkät valkoiset, sinijuovaiset
jalkamatot; suoraviivaiset, valkoisiksi maalatut, kullalla kirjaillut
ja sinisellä silkillä päällystetyt seinä- ja nurkkasohvat, tuolit,
pöydät, pystypeilit ja muut huonekalut; stukkotekoiset uunit ja
hohtavanvalkoiset, korkeat pariovet. Olisi todella luullut joutuneensa
ruhtinaalliseen linnaan, kauas köyhästä Suomesta, ja tumma talvipuku
tuntui vieraalta tässä loisteliaassa ympäristössä.
Eteiseen vievät pariovet aukenivat yhtämittaa ja vieraita tulvi sisään.
Ensimmäisinä heitä tervehtimässä oli isäntäväki. Eversti Ansamaa
mustassa frakissaan ja Linda harmaansinisessä silkkipuvussa, rinnassa
vaaleanpunainen ruusu, seisoivat tapansa mukaan vähän matkan päässä
ovensuusta ja kättelivät iloisesti, joitakuita sydämellisiä sanoja
lausuen, jokaista tulijaa. Säätyläiset olivat iltapuvuissa, nuoret
naiset vaaleissa vaatteissa, mutta vieraiden joukossa oli paljon
maalaisväkeä: Ansamaan omia alustalaisia, isäntiä ja torppareita
emäntineen ja tyttärineen, jopa nuoria renkimiehiäkin, jotka eivät
herraskuosista välittäneet, vaan muuten olivat siistineet itsensä
juhlan arvokkuuden mukaan. Mutta yläluokkalaista eristymishalua,
talonpoikaispöyhkeyttä ja torpparikainoutta ei näkynyt. Vieraat pitivät
nähtävästi luonnollisena, että "seurakunta oli sekalaista", tervehtivät
tuttavallisesti toisiaan ja lyöttäytyivät sympatiojensa mukaan pikku
ryhmiin avarassa salissa.
Itse asiassa tämäkin oli tulosta isäntäväen kasvattavasta vaikutuksesta
paikkakunnalla. Jos eversti Ansamaa siihen oli kyennyt miljooniensa
nojalla, täytyi tunnustaa, että hän käytti rikkauttaan sekä omaksi että
toisten eduksi. Nämä juhlatilaisuudet Ansamaan hovissa eivät olleet
niinkään harvinaisia tapauksia pitäjän uudemmassa historiassa. Paitsi
isäntäväen syntymä- ja nimipäivinä oli säännöllisesti ennen sotaa
kokoonnuttu kerran kuukaudessa. Maailmansota oli aikaansaanut muutoksen
tässä kuten monessa muussakin suhteessa. Kuukausikokoukset olivat
lakanneet, mutta nimenomaisina juhlapäivinä olivat lukuisat ystävät
koolla kuten ennenkin.
Erikoista näille yhdessäoloille oli se uusi henki, minkä eversti
Ansamaa ja hänen tyttärensä olivat -- ehkä ulkomailta -- tuoneet
mukanansa koko seuraelämään. Ei kokoonnuttu juoruamaan ja turhia
puhumaan tai yksinomaan syömään ja juomaan. Ruumiillinen kestitys oli
sivuseikka, vaikka tärkeä, sillä se oli keino tunnelman kohottamiseksi;
mutta pääpaino oli seurustelun henkisessä sisällössä. Ansamaan hovin
iltakestit olivat kuin ohjelmallisia iltamia ainakin -- sillä
lisäyksellä vain, että yleisökin otti osaa ohjelman suoritukseen.
Soittoa niissä oli ja laulua -- talon tytär-emäntä oli pianisti ja
isännällä oli yhä vieläkin jäljellä barytoninsa, -- ja milloin hovissa
vieraili kaupunkilaistaiteilijoita, muodostuivat illatsut todellisiksi
konserteiksi. Säännöllisesti oli myös esitelmä; milloin mistäkin
aineesta: eversti Ansamaa puhui halusta, ja hänen järkeviä sanojaan
kuunneltiin aina mielellään, mutta puhujina esiintyivät monet muutkin:
kansakoulunopettaja, rovasti, pastori, tohtori ym. Esitelmien jälkeen
seurasi aina keskustelua; ja siihen piti kaikkien, sekä miesten että
naisten, ujostelematta ottaa osaa, jos vain tunsivat, että heillä oli
jotakin sanottavana. Osanottajien näköalat täten avartuivat, kun
kaikenlaiset polttavat elämänkysymykset saivat monipuolisen
valaistuksensa. Oli kuin kaikki yhdessä olisivat koettaneet rakentaa
näkymätöntä tiedon ja sivistyksen temppeliä, johon kerta kerralta
liitettiin uusia kiviä. Tietysti oli niitä, joiden mielestä tämmöinen
tieteellis-älyllinen yhdessäolo oli pitkäveteistä ja ikävystyttävää --
he jäivät pian seurasta pois; alkuaan oli nimittäin kutsu koskenut
kaikkia halukkaita pitäjäläisiä -- joskus oli kesäisin puistossa
kestitetty satoihin nousevaa kansanjoukkoa; mutta vähitellen oli
muodostunut jonkinlainen valiojoukko, joka uskollisesti saapui Ansamaan
illatsuihin ja jonka jokainen jäsen oli aivan kuin eversti Ansamaan ja
hänen tyttärensä erityinen ystävä. Miljonäärin vapaa ja veljellinen
käytös oli pian puhaltanut tiehensä kaiken painostavan kiitollisuuden
tunteen, ja sitä paitsi oli Lindan ja hänen isänsä tapana myöskin
vuorostaan vierailla kaikkien perheellisten ystäviensä luona.
Tänäkin iltana oli kutsuihin saapunut toista sataa henkeä. Olivathan
nämä nyt sodan aikana harvinaisia tilaisuuksia, joista ei mielellään
jäänyt pois, ja sitä paitsi näkyi tällä kertaa -- arvatenkin isännän
syntymäpäivän johdosta -- vieraiden kesken vallitsevan kodikkaan
onnellinen ja samalla juhlallisen odottavainen mieliala. Katseet
loistivat tyytyväisyydestä, keskustelu kävi puoliääneen ja myhäillen.
Kun kellon lähetessä puolta seitsemää eversti Ansamaan sointuva ääni
äkkiä kuului yli puheen sorinan, ilmoittaen, että vieraat olivat koolla
ja ohjelma alkaisi, katsahtivat läsnäolijat toisiinsa keskinäisellä
ymmärtämyksellä.
-- Varsinainen ohjelmamme tänään, lisäsi isäntä selittäen, on ystävämme
tohtori Grahnin alustus aineesta "Mietelmiä maailmansodan johdosta" ja
keskustelu sen johdosta.
Illan ohjelma ei kuitenkaan heti alkanut esitelmällä. Tavanmukaiseen
järjestykseen kuului ensin Linda-neidin soitto ja sen perästä kahvin
juonti. Soiton aikana vallitsi salissa syvä hiljaisuus. Tämä ei ollut
ainoastaan talon tavan mukaista, vaan aiheutui myös soiton laadusta.
Musiikki oli näet Linda Ansamaan erikoisala. Opintonsa hän oli alkanut
Amerikassa ja täydentänyt niitä Helsingissä etevimpien opettajien
johdolla. Saattoi huoletta sanoa, että hän teknillisesti oli Suomen
parhaimpia yksityispianisteja. Kuitenkaan hän ei koskaan ollut
esiintynyt julkisesti, vaikka opettajansakin olivat häntä siihen
kehottaneet. Hän oli liian arka ja vaatimaton ja liian musikaalinen.
Hän oli kuullut maailman suurimpien piano-taiteilijain soittavan ja
tiesi, ettei hän koskaan tekniikastaan huolimatta osaisi tulkita
Beethovenia, Bachia, Mozartia tai Chopinia niin kuin he, ja kun eivät
aineelliset huolet pakottaneet häntä kilpailemaan, säästi hän taiteensa
isänsä, ystäviensä ja oman itsensä iloksi. Hänen haaveellinen
luonteensa olisikin tehnyt hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi tahti
tahdilta taistella itsensä jonkun suuren sävellyksen herraksi ja
yksityiskohtia myöten uppoutua sen henkeen. Hän soitti mestareita,
mutta omalla tavallaan, jota kyllä monet kuulijat pitivät lumoavana.
Mutta hänellä oli kyky, joka erotti hänet ammattipianisteista ja
todisti hänen syvää musikaalisuuttaan: hän osasi hämmästyttävissä
improvisaationeissa tulkita omia tunnelmiaan ja omintakeisilla
parafraaseilla esittää tuttuja sävelmiä. Tähän kykyynsä hän mieluimmin
turvautuikin, sillä se paraiten vastasi hänen omaa sielunelämäänsä, ja
siten hänen soittonsa enimmäkseen oli yllättävää laatua, toi kuulijan
korviin jotain uutta, jota hän ihaillen ja ihmetellen pysähtyi
kuuntelemaan.
Ohjelmakseen oli Linda tällä kertaa valinnut erään Händelin konsertin.
Hän tunsi itsensä ristiriitaiseksi ja epäharmoniseksi tämänpäiväisten
kokemusten ja kohtausten johdosta ja kykenemättömäksi improvisoimaan.
Hän valitsi tahdintarkan ja säännönmukaisen Händelin, toivoen että
mestarin vakavaan, klassilliseen muotoon upotettu tunnehartaus
vaikuttaisi rauhoittavasti hänen omaan mielialaansa.
Hänen rinnallaan penkillä istui tohtori Grahn nuottilehtiä kääntämässä.
Kunnanlääkäri tohtori Grahn oli kaukaista sukua Linda Ansamaan äidille
ja asui -- naimaton kun oli -- Ansamaan kartanossa. Hän oli talon vanha
ystävä, ja pitäjällä pidettiin suorastaan päätettynä asiana, että
hänestä tulisi vävy taloon. "Kaunis pariskunta", ajatteli nytkin moni,
silmäillessään Lindan hienoja ilmeikkäitä piirteitä ja tohtorin
uskollisennäköisiä kasvoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä ihastusta ja
hartautta. Soittaessa nousi heikko puna Lindan poskille, hänen silmänsä
hohtivat, hänen paksu vaalea tukkansa aivan kuin loisti. Mies hänen
rinnallaan oli taas tummuudessaan tytön täydellinen vastakohta: mustat
hiukset, tuuhea musta parta ja tumma ihonpinta tekivät hänet
kuumaverisen etelämaalaisen näköiseksi, ja kuitenkin tiesivät kaikki,
että viidennäljättä korvilla oleva tohtori oli käytökseltään melkein
lapsellisen ujo ja tyly.
Sävelten voima sai Lindan unohtamaan huolensa, ja konsertin
adagio-jaksoa soittaessaan hän tuli ajatelleeksi, että Händelin
sävellys oli ehkä vaikeatajuinen ja raskas useimmille kuulijoille,
niin tottuneet kuin he muuten olivatkin pianomusiikkiin. Hän jätti
sentähden adagion loputtua konsertin kesken ja rupesi soittamaan
omia fantasioitaan, joutuen ennen pitkää vanhoihin tuttuihin
kansanlauluihin, joiden hän aina tiesi vaikuttavan kuulijakuntaan.
Mitään äänekkäitä kiitoksia ei kuulunut soiton tauottua. Linda istui
kotvan aikaa liikahtamatta, kädet helmassa, silmät maahan luotuina.
Vieraat odottivat hiljaa. Sitten Linda äkkiä nousi ja lähti kahvia
tiedustelemaan, hymyillen ujosti yleisölleen, joka kiitti häntä
iloisilla katseilla ja päännyökkäyksillä.
Tarjoilu tapahtui viereisessä huoneessa, johon pariovet avattiin.
Sieltä jokainen kävi hakemassa itselleen kahvia leipää tai suklaata,
johon muutamat nuoret olivat erikoisesti mieltyneet. Kuului iloista
puhetta, naurun kikatusta, kuppien kilinää.
-- Saisipa tuo tohtorimme jo kosiakin tytärtäsi, sanoi vanha
kirkkoherra leikillisesti eversti Ansamaalle joka lyöttäytyi arvokkaan
vieraansa seuraan. -- Kyllä näkee, mihin päin sydän häntä vetää...
Mutta ehkäpä lienevät kaupat jo tehdytkin?
-- Ei minun tietääkseni, vastasi eversti samaan äänilajiin. -- Ei taida
veljelle vielä tulla vaivaa vihkimisestä.
-- No, iloinen vaivahan se olisi, perin iloinen...
-- Muuten olisi minustakin hyvä, että tohtori koettaisi onneansa, sillä
voipahan toisia kosijoita ilmaantua, jotka vaan sekoittavat nuoren
tytön mieltä.
-- Sitä en pelkää, vakuutti rovasti lämpimästi. -- Linda on kyllä
herkkä, erityisen, omituisen herkkä mutta horjumaton, jos hän on saanut
mitä päähänsä. Tunnenhan rippilapseni.
-- Luuleeko veli siis, että hän on saanut päähänsä mennä tohtorille?
-- No niin pitkälle en sentään uskalla mennä, naurahti hyväntahtoinen
kirkkoherra. Nuoret tytöt eivät siinä suhteessa tunne itseään, ennen
kuin jokin sattuma heille totuuden paljastaa.
Ensimmäinen kuppi oli tuskin juotu, kun vanha kunnianarvoisa
kirkkoherra korotti äänensä ja pyysi hetkeksi huomiota. Melu taukosi
heti ja läsnäolijat kääntyivät uteliaina rovastin puoleen.
Kirkkoherra ojensi suoraksi, heitti silmäyksen yli seurakunnan, kääntyi
talon isännän puoleen, jonka kanssa hän vastikään oli vaihtanut pari
sanaa, ja aloitti vakavalla äänellään: