kohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä... Muuten sanon,
että pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele
asioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan
pastorille veljeskättä... Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin;
minullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan
hyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan.
Koska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin
riitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria
vastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan
näkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän
maahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että
silloin tekisimme aseellista vastarintaa... Meidän on tänään
keskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta
palauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se
ollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa,
vaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen
militarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin
sotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset
oppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän
kulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa.
Kuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan
kulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan
luonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä
valtakuntia -- Venäjää ja Ranskaa -- vastaan, jotka olivat Saksan
erityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei
Venäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista
kuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta
hyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka
puolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan
kansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen
mellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään
ihanteen nimessä... Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä
elokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin
Suomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko,
että kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että
meidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä
tuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija
meidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui,
että hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon,
että sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata,
silloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!
-- Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun
heidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.
-- Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi
tohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: --
neiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt
rauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän:
uskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet
"mellastustaan" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät
olisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole
saksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt
politiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa
saksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin.
Tämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani
puolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä
englantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin
minäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut
tyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään
sotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden
tunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten
tietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi
rintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään
ole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.
Tohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä
tuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli
koko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas
puheeseen:
-- Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka
toiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo --
tunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan.
Rauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä
isänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä,
kehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän
puolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen
olento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin
ratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän
sielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te
annatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä
seurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että
sotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden
kieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas
iloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä
kristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.
-- Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori
väliin, -- ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen
asevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta
kysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta:
hyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?
-- Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään
kohauttaen, -- ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi,
mutta ... mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita...
Muistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän
siveyskäsitteillämme aina ole sijaa ... valitettavasti kyllä.
-- Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?
-- En mene tuomiota langettamaan... No tietysti ilmeinen hyökkäyssota
anastus -- ja valloitustarkotuksissa ... mutta puolustussota,
puolustussota, kun se on välttämätön...
-- Entä jos ei se olisi välttämätön?
-- Tjaa ... siitä ei meillä vielä ole esimerkkiä historiassa...
Kun tohtori miettiväisenä vaikeni, kuului puheenjohtajan ääni:
-- Nyt ei ole merkitty kuin yksi puheenvuoro -- isännälle itselleen.
Eversti on hyvä.
Kun eversti Ansamaa nousi puhumaan, oli aivan kuin koko sali olisi
asettunut jännittyneenä kuuntelemaan, sillä ensiksi isäntä oli "päivän
sankari" ja toiseksi oli totuttu siihen, että hänellä aina oli
keskustelussa esitettävänä joko uusia näkökohtia tai ainakin
perinpohjaisia tietoja.
-- Veli Grahn mainitsi äsken, että nykyajan politiikkaa ja
maailmansodan syitä voisi luultavasti katsella saksalaisen silmillä,
jolloin ne ehkä näyttäisivät toisenlaisilta kuin venäläisen tai
ranskalais-englantialaisen silmillä katsottuina. Tämä huomautus on
paikallaan, sillä meidän ei pidä hairahtua luulemaan, että pelkät ja
paljaat tosiasiat ovat tiedossamme. Me täällä Suomessa tutustumme
luonnollisista syistä venäläiseen katsantokantaan, korkeintaan myös
ranskalais-englantilaiseen; julkisesti ja virallisesti emme tiedä
mitään tai vain mitättömän vähäsen saksalaisten näkökannasta. Meidän on
sentähden vaikea olla täydellisesti puolueettomia, vaikkakin
myötätuntomme venäläisiä kohtaan on viime kuukausina ollut vähenemään
päin. Koska minulla sattuu olemaan joitakuita tietoja toiseltakin
puolelta, tahdon näyttää väitteeni todeksi parilla esimerkillä. Neiti
Pulkka mainitsi sodan varsinaiseksi syyksi preussilaisen militarismin.
Että ankara sotilaskuri ja lahjomaton järjestys on vuosikymmeniä
vallinnut Saksassa, sitä ei kukaan kieltäne; ei liioin, että
saksalaisia on kasvatettu pitämään sotaa välttämättömänä episodina
kansojen historiallisessa elämässä ja kehityksessä; heidän mielestään
näet sota on mahdoton välttää, kun suurkansa valtiollisessa elämässään
kehittyy ns. imperialistiseen kauteensa. Tämän siis kaikki myönnämme.
Mutta lapsellista olisi uskoa ja väittää, että muut suurvallat ovat
olleet osattomia tästä militaristis-imperialistisesta pyrkimyksestä.
Vai eikö Venäjällä sotilasvalta ole kukoistanut? Mihin sitten tsaari
hirmuvaltansa perustaa ja mikä kukisti onnettoman kansan kapinan 1905?
Eikö Ranska ole sotaa varten varustautunut? Eikö Pariisi ole lujasti
linnoitettu? Ja mitä on Englannin yliherruus valtamerien yli muuta kuin
imperialismia ja "marinismia", ellei sitä kutsuta militarismiksi?
Tilastolliset numerot puhuvat selvää kieltään. Valtion vuotuisista
menoista -- ja nämä tiedot ovat jo vuodelta 1910 -- muodostivat
sotilastarkoituksiin käytetyt summat Englannissa 58 %, Ranskassa
56,2 %, mutta Preussissa -- tuossa militarismin kotimaassa! --
48,6 %. Englanti ja Ranska uhrasivat siis todellisuudessa enemmän
militarisminsa hyväksi kuin Saksa. Kuinka siis lienee noiden maiden
militaristisen viattomuuden laita? Eiköhän ainoa oikeutettu johtopäätös
ole, että Saksa on viisaammin, huolellisemmin ja vakavammin
varustautunut siihen eurooppalaiseen sotaan, jonka kaikki tiesivät
tulevan. Ja mistä syystä sodan piti tulla? Siitäkö syystä, että
Englanti, Ranska ja Venäjä rakastivat rauhaa, mutta Saksa sotaa?
Uskallanpa väittää, että jos liittolaiset todella olisivat rakastaneet
rauhaa, ei sotaa olisi syttynytkään. Olisivathan he silloin kysyneet
Saksalta, jos olisivat pelänneet sotaa siltä puolen: "kuulehan, sisar,
mitä oikeastaan tahdot? Mihin pyrit? Sano meille toivomuksesi, ja me
koetamme rauhassa sopia kanssasi." Mikseivät niin tehneet? Ei suinkaan
Saksa ryhtynyt sotaan tyhjän takia, vain sotiakseen? Tahdotteko, että
sanon teille sodan syyn? Se oli kyllä Saksan, mutta syy oli pakottava.
Koetan selittää. Englanti, Venäjä ja Ranska olivat vanhastaan
maailmanvaltoja, imperiumeja, kuten sanotaan. Saksalla ei ollut vielä
"paikkaa auringossa." Ja kuitenkin Saksa oli kehittymässä
maailmanvallaksi. Ranskalle onnettoman v. 1870-71 sodan jälkeen, kun
Saksasta oli muodostunut keisarikunta, alkoi Saksan ihmeteltävä
taloudellinen kasvu, samalla kuin sen väkiluku nopeasti lisääntyi.
Mutta vasta 80-luvulla Saksa hankki itselleen ensimmäisen siirtomaan
Afrikassa. Ja siirtomaat ovat nykyaikaisen suurvallan elinehtoja, sillä
muuten kansa on pakotettu hajoamaan ympäri maailman niin kuin
juutalaiset -- ja niin kuin saksalaiset suuressa määrin ovat tehneet.
Tätä Saksan mahtavuuden kasvua katsoivat toiset maailmanvallat, etenkin
Englanti, karsain silmin. He eivät tahtoneet kilpailijaa. Maapallo ei
ollut kyllin suuri. Englanti olisi mieluimmin hallinnut vaikka yksin.
Ranska ja Venäjä eivät olleetkaan niin vaarallisia kilpailijoita,
heidän kanssaan saattoi olla liitossakin, mutta Saksa oli kilpailijana
arveluttava, sillä Saksan kansa oli ennen kuulumattoman etevä ja
ahkera. Johan se oli kaupallaan valloittanut puolet maailmaa. Kyllä
Englanti, Venäjä ja Ranska tiesivät, mitä Saksa olisi vaatinut rauhan
säilyttämiseksi. Näin se olisi sanonut: "antakaa minun vapaasti
kehittyä ja kasvaa; antakaa minun lisätä siirtomaitani; antakaa
minullekin sija auringossa". Mutta semmoiseen suostuminen olisi
liittolaisten politiikan kannalta ollut sula järjettömyys, ja sen
tähden piti sodan tuleman. Sen tähden kaikki tiesivät, että se tulisi,
sen tähden kaikki varustautuivat. Ja nyt se on tullut.
Monet kuulijat näyttivät hämmästyneiltä, jopa pelästyneiltäkin. Hetken
aikaa vallitsi syvä äänettömyys salissa, vihdoin puheenjohtaja sen
katkaisi.
-- Koska täällä ei kukaan ole pyytänyt puheenvuoroa, hän sanoi, tahdon
minäkin pistää väliin pari sanaa. Eversti Ansamaan selostus loi todella
uutta valoa koko maailmansotaan. Eiväthän monetkaan täällä Suomessa
liene olleet niin lämpimiä Venäjän ystäviä, vaikkakin sodan alussa
hetken tunne oli venäläisten puolella. Kyllähän venäläiset pian
näyttivät, etteivät he meitä suosineet eivätkä meidän ystävyydestämme
välittäneet. Kuinka ovatkaan järjettömillä kaivaustöillään maatamme
pilanneet! Mutta kuitenkin meistä useimmista lienee tuntunut, niin kuin
maisteri Pulkka selitti, että liittolaisten asia oli oikea -- oikeampi
ainakin kuin keskusvaltain, -- sillä liittolaiset kävivät
puolustussotaa, he taistelivat pienten kansain oikeuksien, vapauden ja
demokraattisten ihanteiden puolesta, jota vastoin keskusvallat
anastustarkoituksissa olivat hyökkäyssotansa alkaneet. Jos asiat sitä
vastoin ovat niin kuin eversti Ansamaa on ne esittänyt, saattaa yhtä
hyvin sanoa, että Saksa käy puolustussotaa, että se taistelee
olemassaolonsa puolesta. Ja jos niin on, silloin meillä ei tarvitse
olla paha omatunto siitä, ettemme ole hengessämme Venäjän puolella sen
enemmän kuin Saksankaan. Silloin on puolueettomuus meikäläisille ainoa
järkevä kanta. Ja silloin voimme hyvällä syyllä yhtyä tohtorin
näkökantaan, että sota sinänsä on hulluutta -- mikä muuten minustakin
suomalaisena talonpoikana on prikulleen sanottu. Vai mitä arvelette,
arvoisat ystävät?... Opettaja Vettenranta.
-- Minusta näyttää, että yhtä hyvällä syyllä voimme antaa palttua
liittolaisten asialle kokonaan ja sanoa, että Saksa ainakin käy
rehellistä sotaa, välttämätöntä sotaa ... niin, miksemme voisi sanoa,
että rehellisinä ihmisinä meidänkin myötätuntomme on keskusvaltojen
puolella?
-- Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, -- muuten
joudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi -- ja siitä
varjelkoon meitä Jumala.
-- Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen
mumina useiden naisten huulilta.
-- Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen
tarttuvaan tapaansa, -- täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme.
Ei meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin.
Olkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko
ajatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella,
on se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään
ratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää
sorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan
sivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että
Suomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin
vakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti
ajattelemaan semmoista mahdollisuutta... En haaveile, onhan eversti
Ansamaa käytännön mies... Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa
virallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita
odottamassa...
-- Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, --
että lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt
vapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua ... ja ne, jotka niin
haluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle... Minun tekee
kuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta
herättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi
vielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?
Kukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat
paikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä
isäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän
paikkaansa.
-- Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni
se on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt
sivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren
maakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei
Venäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen
näemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa
Puolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään
merkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä
elinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät --
vaikka liian myöhään.
-- Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta
innokkaasti.
-- Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, -- kyllähän Saksalle on etua
Suomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen
itsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan
ei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset
sodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen
itsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.
-- Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta.
-- Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.
-- Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja
kestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille
myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.
-- Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas
opettaja Vettenranta puheeseen, -- sanovat, että Suomesta on lähtenyt
paljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä,
joista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti.
Lieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut
entiseen tapaansa ... eikä kaikilla virallista passia ole ollut ... jos
lienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?
-- Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, -- tuohan olisi suoraa
valtiopetosta... Toivon, ettei huhussa ole perää... Keskustelumme on
muuten luisunut perin vaaralliselle alalle... Minä ehdotan puolestani,
ettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät,
ettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän
tunnettujen henkilöiden kuullen ... venäläisellä santarmistolla on
pitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän
epäluulonsa alaisiksi...
-- Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, -- voimme kaikesta
sydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria
miehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä
jotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin
rovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella
aina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon
uhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi... Voisimmepa sillä
vahingoittaa isänmaammekin asiaa... Mutta nyt ehdotan, että
lopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.
Hän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.
5.
-- Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa
varomaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja
huolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. --
Ajattelepa, että joku täällä ... no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo
ketään epäillä ... olemmehan vanhoja ystäviä ... mutta...
-- Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti,
ei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me
Suomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on
oikein...
-- Ajatukset vievät tekoihin...
-- Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea...
Ihminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.
-- Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden
mahdollisuutena?
-- Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana...
-- Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen... Mutta minua
se pelottaa... Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos
omallatunnolla.
-- Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot
Venäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari
syöstäisiin valtaistuimelta...
Tämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle
rovastille.
-- No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi...
He seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti
omenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka
valmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi
palvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu.
Eversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: -- sano, että
tulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.
Hetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin
asiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi
kulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli
saanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies
lyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar
ymmärtäisi: "Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti
puhua kanssanne. Asia koskee teitäkin." Everstin ilme kävi
miettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän
astui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen.
Tässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti
nimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa
vierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla,
mutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi
ensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä,
meni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli
kavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.
-- Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen
ansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole
pitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin
sinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta;
sinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.
Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan
maasta.
-- Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, -- onneton
ihminen... Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli
todellisesti julma, hän enkä minä... Esiinnyin ehkä narrina, olin liian
sangviininen uskossani ... minähän tarkoitin hänen parastaan ... ja
uskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja
tahtoisin palvella hänen onneaan...
-- Well, mutta asia?
-- Asia ... asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen
milloinkaan on ollut... Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja
petturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen... Niin, en
voinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja
epäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa... Sitä
varten olen tullut takaisin ... olenhan teidän ystävänne kaikesta
huolimatta ... tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti
minua juuri ystävyyden puutteesta...
-- Kuuntelen.
-- Niin, niin... Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta
käskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot
nuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen
armeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja
tahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin
estää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää
asioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja
tietoja...
-- Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.
-- Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia
saksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä,
että jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta?
Tai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle
siitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat,
joille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?...
-- Hm ... sanoit "alussa". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?
-- Muutin.
-- Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.
Nimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän
hymyilevän ilmeen.
-- Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.
-- Well, arveli eversti venyttäen, -- entä sitten?
-- Entä sitten...?
-- Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?
-- En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies,
esivallan käskettävänä ... totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni
tuleva käsky!
-- Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään
venäläisten käskyjä.
-- Te ette ymmärrä asiata, eversti...
-- Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit
ilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä --
sanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?
-- Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin
perustuslakien kannalta!
-- Hm ... olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä
amerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden
meidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla
uskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä
on tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim.
saksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?
-- Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa
pettää.
-- Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä
siis antaisit ilmi jne.?
-- En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.
-- Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa
mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain
muuta?