Ei ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt,
vaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa.
Tsheremissistä on hänen vanha _asuinrakennuksensa_, kota, samoinkuin
myöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän
puhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen
rakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: "terveyttä,
hyvinvointia suo, perheonnea anna". Rakentaessaan itselleen asunnon hän
asettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, "jotta tupa pysyisi
rahallisena". Hyvin voidessaan rakennus "elää", hävittämällä sen voi
"tappaa".
Mordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, "kotaemoksi" tai
"kotaherrattareksi". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin
itse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim.
seuraavasta mokshalaisesta loitsusta: "Kotaherratar, anna hänelle
anteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää." Samoin
todistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: "Kotaemo,
ylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla
ovat hirtesi."
Tsheremissi puhuu _kodan ja tuvan sielustakin_ (ört). Samoinkuin
ihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa
riitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena,
lähtee "sielu". "Sinä karkoitat tupani sielun", sanoo tsheremissi, kun
joku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää
ole "iloinen", "elämä siinä alkaa käydä raskaaksi" ja "rakennus
turmeltuu". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo "tupasielun"
sitä "liikuttavan". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole
"sielua". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn
ilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan
"menestys", "ilo" tai "hyvinvointi". Epäilemättä sama alkuperä on sillä
inkeriläisten kodinhaltialla, jota "ei tehty, eikä tuotu, vaan oli
itsestään". Kun kerran rakennuksen "sielun" eli _haltian_ uskotaan
voivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy
ajatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä
näkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan
muodossa. "Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn
iltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla)
menevän." "Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä
tanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua
kisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä." Yleensä ei
rakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.
Rakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin
uhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. "Kun
aamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä
sanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian
mielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian
vastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus -- se on haltian
puhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa
käännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon
omaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole
siitä vaaria pitämässä." Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen
asumaan haltian mieltä tiedustamatta. "Jos meni uuteen taloon asumaan,
vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos
silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut,
oli paras pyörtää."
Paitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat
rakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava
ominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on
se, että "se ei tarvinnut koskaan ruokaa". Yleinen on sitävastoin
asuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään
asuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat
ainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan
suojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.
Varsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla,
kuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa.
Merikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät
rakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin
voi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim.
kirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa
kodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia
sulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian
kanssa.
Mutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia.
Mordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, "kylänjumalaa". Itämailla
oli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin
Assurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.
Luonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset _aseensa, työkalunsa,
astiansa_ y.m. Guinean Pangwe-kansa "ei pidä työkalujaan ainoastaan
pelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee
niiden aikaansaannoksesta". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa,
meksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit
jumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme
luottaa, jossa kerrotaan, että kun he "nuijalla kukistivat otuksen, he
jumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat
kiveä".
Tsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene,
veräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja
virsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja.
Hän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa
palvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä
hän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha
veräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen
paikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle
veneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa
levätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin
takapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen
ei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. "Virsu on
palvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä."
Siirtäessään jalkineensa "lepoon" tsheremissi lausuu: "No, virsut,
olette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt
kulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa
rauhassa." Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut,
käytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten;
senjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa.
Pannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee
sitä sanoen: "Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös
vainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen
levätä." Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja
sanoo, kuten jo olemme maininneet: "Älä ota muotoani." Näin ovat
talous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja,
senvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.
Osaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin
mikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että
itse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.
Joskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin
"voimakseen". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä
uuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin
taikavoimaisena, he voitelivat toisinaan "kotaa kannattavat puut ja
oven". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai
eläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, "jotta ne tulisivat
vahvoiksi ja kestäviksi". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana
uhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit
voitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät
jumalallisena olentona.
Tällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen
yleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat
olettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin;
vielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen
lieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon
nauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli
paremmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että
luonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa.
Lappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta
se tulisi tehokkaammaksi, ja samaten "maailmanpatsaan", epäilemättä
jotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi,
miten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian
pitkäaikaisen tai rankan sateen.
Käsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli "voimaa", ilmenee selvästi
seuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä
menosta.
Kun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran
päähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin
päivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa
uudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa,
ohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen
leikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän
anoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia,
kunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet
sirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan
ja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen
asti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä
tehdessään tsheremissi sanoo: "sirpit, koko kesän olette tehneet työtä,
voimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka", tahi toisin paikoin: "sirppi,
ota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme,
meidän osaamme älä koske". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten
saattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai
ullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta
nimitetään "sirpin ruokkimiseksi". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia
sanotaan "sirpin osaksi".
Että luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden
valmistamilla _esineillä_ olevan myös niistä _irtauvan sielun_,
osoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka
annetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen
pantaessa "jokin talon parain kappale" sanomalla: "tuon saat mutta et
muuta". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä
kolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen "lusikka rikotaan ja
kappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et
saa". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi
ja lusikka, "jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan".
Epäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa,
joka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on
surmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat
sielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä.
Tsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää
kaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja
eläin vavahtaessaan menettää tai "antaa" sielunsa, ymmärrämme tämän
kummallisen tavan tarkoituksen.
Työvälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia.
Epäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta
vartioiva viranakka.
Läheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli "haamun" ja sen kuvan
välillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat
esineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut,
kuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat
uhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.
Suurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista
esineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa
tiloissa ja toiminnoissa.