Väkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen
määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä,
sielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet
haltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan.
Siten syntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja
synnytyksenhaltiat.
Yleisimpiä _sairaudenhaitioita_ ovat tarttuvien tautien haltiat.
Sellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja
kuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen,
hulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita
tavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua
näkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha
taudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat
itsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään
välttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.
Esimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi
kehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan
yleisesti tunnettu _puolipäivänjumalatar_.
Olemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän
kuuminta aikaa vaarallisena eli "vihaisena aikana". Se liittyy
tavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä
kartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä.
Votjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita
vaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin
padoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja
kiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen
värjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta
monia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa
maata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää
vettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin
pukeutuminen kielletty.
Erikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet _keskipäivän_ aikaa.
Eräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että "vihainen
aika" on "puolipäivän jumala", joka vallitsee vain puolipäivän aikana
kesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen
laiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae-
ja rankkasade.
Volgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä
taikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan
tai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin
noudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi
_Pölösnitsa_-nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he
nimittävät "Pölösnitsan silmäksi". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä
itse personoineen tätä "aikaa", vaan ovat lainanneet jumalansa
venäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa
("puolipäivänhaltiatar").
Puolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema.
Jaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen
puettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon
pientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu
päähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja
saattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset
kuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia
peloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle
puolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa
pienokaisia tai "vaihtaa" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee
ihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.
Mainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös
germanit ja kelttiläiset ovat tunteneet "puolipäivä-emon". Samoin ovat
tämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat.
Vieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.
Myös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän
haltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin
he koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla
pimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä
tehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät
"lampaanjalka-päiväksi", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös
uhraavat.
Sotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä _sodanjumalan_,
jolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien
haltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.
Hyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on _synnynhaltioilla_.
Maagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet
usein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa
lammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän
nimittää "lampaan synnyksi". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen
poikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin.
Uhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman
puutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä
uhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne
pojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee
näitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat
matkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan
tultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien
konttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu
keitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä "lampaansynnyltä"
rukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.
Tsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden
aikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia
saa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa
puita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana "halkoa" on lapiksi
saret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka.
Että näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi
sadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee "päästä halkaistua puuta".
Silloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä
koskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi.
Sellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr,
jonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan
hedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon
sukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle "voimakkaan
paritteluhalun".
Volgan suomalaiskansoilla on useita synnyn erikoishaltioita.
Paitsi "lastensynnyttäjää" palvovat votjakit ja tsheremissit
"viljansynnyttäjää", viimeksimainitut vielä karjan- ja
mehiläistensynnyttäjää. Karjansynnyttäjää vuoritsheremissit palvovat
m.m. kun lehmä on kantanut. Tällöin naapurit ja ystävät kokoontuvat
lehmänmaitojuhlaan. Isäntä valaa vettä uunille ja rukoilee, että
vasikka kasvaisi uunin kokoiseksi. Vettä hän pirskottaa myös
läsnäolevien päälle toivoen, että jumala antaisi lehmälle paljon
maitoa. Uhripuuron ääressä, johon sekoitetaan voita, hän sitten
rukoilee, että "karjansynnyttäjä" antaisi karjaa niin paljon kuin
lehmässä on karvoja, niin että toinen pää laumaa olisi vielä kujalla,
kun toinen jo on ennättänyt karjapihaan.
Näiden erikoishaltiain ohella votjakit ja tsheremissit palvovat
yleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, "synty-emoa". Luonnon personoitua
tuotantovoimaa viimeksimainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä
"suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi". Mordvalaisilla tämä on
sulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla
muilla luonnonkansoilla. Niin on esim. Algonkin-intiaanien ylhäinen
Kitshi-Manito ("suuri M.") samalla "elämän herra", joksi häntä myös
nimitetään.
Kun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti
kohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy
täten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite.