Ihmeellisempi kuin elollisen eläin- ja kasvikunnan sielullistuttaminen
on luonnonihmisen taipumus elollistamaan myös häntä ympäröivä eloton
luonto. Luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi,
tunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät n.s. luonnonjumalat
ja -haltiat, joista ensi sijalla on _taivaanjumala_.
Suomenkielessä on kaksi sanaa, _jumala_ ja _Ilmari_, jotka kumpikin
alkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee
nykyään jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta
tsheremissin kielessä _jumolla_ on säilynyt vielä sen vanhempi,
taivaanjumalan merkitys. Sitäpaitsi tarkoitetaan jumolla nykyiskansan
kielessä lisäksi _taivasta ja ilmaa_, mikä nähtävästi on sanan
alkuperäisin merkitys. Esimerkin siitä, miten "taivaanjumala" voi
joutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat m.m. tshuvassien ja
tatarien taivaanjumalat tura ja tängere.
Toinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu "ilma" sanasta, joka alkuaan
merkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien
kielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista "ilma" sanaa
vastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi
syrjänien jen ja ostjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä
taivasta että taivaanjumalaa numiksi.
Taivaanjumalaa ei ole tuntenut ainoastaan suomensuku. Sellainen oli
m.m. roomalaisten Juppiter, kreikkalaisten Zeus, germanien Ziu eli Tyr
ja kiinalaisten Tien. Myös hyvin alhaisella kehitysasteella olevilla
kansoilla, kuten Austraalian alkuasukkailla, on jumalistossaan muuan
yksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei
rukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikkakaan sitä nykyiskielissä ei
nimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi
siitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu
luonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat
intiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat "suuret henget eli voimat".
Afrikan neekerikin tietää, että "missä taivas on, siellä on jumala".
Kun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan
herättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin
hämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa
rukouksissa, on "korkea" tai "suuri", mitkä hyvin sopivat itse
taivaalle. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen "koko taivaan
piiriä". Valaiseva on myös seuraava Pawnee-intiaanin antama kuvaus:
"Valkoinen mies puhuu taivaallisesta Isästä; me sanomme Tirawa-atius,
ylhäinen isä, mutta me emme ajattele Tirawaa henkilöksi. Me ajattelemme
Tirawan olevan kaikessa, ikäänkuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa
ylhäältä alas kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo
ylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut
siellä." Muuan vanha tieto kertoo samojedeista, etteivät nämä koskaan
tee kuvaa num-haltiastaan "syystä, etteivät tiedä, miten hänet
kuvaisivat".
Pääasiallisesti kansanrunoudessa taivaanjumala esiintyy
ihmisenkaltaisena olentona. Tsheremissit tietävät kertoa, että
hänellä on taivaassa asunto. Niinkuin ihminen täällä alhaalla
harjoittaa hänkin maanviljelystä, hänellä on vihreät vainiot ja paljon
kaunista karjaa. Onpa hänellä mehiläisiäkin kuten ainakin hyvällä
tsheremissitalokkaalla. Samoinkuin mahtavalla maallisella hallitsijalla
on ostjakkien taivaanjumalalla, joka asuu ylimmässä taivaan
kerroksessa, talossa, jossa loistaa kultaa, hohtaa hopeaa, paljon
apulaishenkiä, lähettiläitä ja kirjureita. Varsinkin itämaisten
kansojen taivaanjumalaa ympäröi suuri taivaallinen hovijoukko.
Yhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että
uhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että
uhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina "ylös- eli päivään päin",
erotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan "alas- eli
yöhön päin". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä
paikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista,
asettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren
huipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin.
Useimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin
vaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan
uhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse
ylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei
jumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs
taivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on
ollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä
uhreissa on käytettävä "valkoisia" eli lehtipuita, jälkimäisessä
"tummia" eli havupuita.
Lappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole
muilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat
taivaanjumalalle, "jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota".
Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin
korkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. "maailmanpatsas", että
jumala sillä "voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se
vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Puu voideltiin
uhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän
omituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat
käyttäneet tällaisia "maailmanpatsaita" (_irminsul_).
Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen,
salamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin
läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain
joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on
muistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä
välttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa
taivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin
aurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään
vierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä
pohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan
luonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi
merkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on
taivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille.
Maanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin
läheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet
pääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys,
että _inmarille_ samoinkuin "maaemolle" on ainoastaan kesän aikaan
uhrattava, talvella se on sopimatonta.
Myöhemmin tulee taivaanjumalasta hyvin tärkeä ja monipuolinen haltia,
joka huolehtii ihmisen kaikista tarpeista. Hänen kädessään on koko
ihmisen elämä. Hän kasvattaa ihmistä elämän koulussa, rankaisee pahat
työt ja palkitsee hyvät. Alkuaan hän sitävastoin on niin etäinen ja
ylhäinen, ettei hän puutu ihmisten keskeisiin asioihin. Sellainen on
esim. itäisten samojedien num. Mitä votjakit tässä suhteessa
ajattelevat, kuvastuu selvästi seuraavista sanoista: "Inmar on heidän
käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä
sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään
tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei
taivaanjumala siis alkuaan ole ollut vainajien kaltainen tapaintuomari.
Luonnonkansojen elollistamaan taivaaseen eli taivasjumalaan sisältyvät
alkuaan kaikki taivaan voimat ja ilmiöt. Sen erikoisilmiöiden, kuten
tähtien ja ukkosen palvonta on ilmeisesti myöhempää perua. Eräät
Pohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat sanovat aurinkoa ja kuuta vain
taivaan "silmiksi". Samoin jurakki-samojedit nimittävät aurinkoa
taivaan "hyväksi silmäksi" ja kuuta sen "pahaksi silmäksi". Ukkosen
jyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. Vielä silloinkin kun
erikoinen ukkosjumala tai aurinkojumala on syntynyt, liittyy näihin
käsityksiä, jotka kuuluvat taivaalle kokonaisuudessaan.
Tähtijumalien etunenässä on auringonhaltia mainittava. Kuitenkin ovat
eräät alkeellisen uskonnon tutkijat tulleet siihen tulokseen, että
kuunpalvonta olisi yleisempi ja auringonpalvontaa varhempi. Niinhyvin
auringosta kuin kuusta valmistetaan niiden muodon mukaisia "varjoja"
eli kuvia, joita käytetään sekä magian että uskonnon palvelukseen.
Auringon ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä
suhteessa toisiinsa. Kummallekin uhrataan valkoisia teuraita ja itää
kohti. Kummaltakin anotaan ennen kaikkea hyvää viljasatoa. Lappalaisten
kerrotaan myös rukoilleen aurinkoa "heittämään armollista valoaan
porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa". He pyysivät
siltä varsinkin "iloista maitokesää". Taivaan- ja auringonjumala
saattavat helposti sulautua samaksi olennoksi, tai jälkimäinen
syrjäyttää tykkänään edellisen. Niin esim. tungusien käsitykset
auringon- ja taivaanjumalasta usein yhtyvät. Muinaisten itämaalaisten
ja meksikolaisten jumalistossa tuli auringonjumalasta ylijumala.
Aivan auringolle ominaisia ovat ne uhrit, joita toimitetaan silloin,
kun päivä polttaa maan ja surkastuttaa kasvillisuuden tai kun
auringonsäteistä uskotaan jonkin taudin, esim. päänsäryn ja
heikkomielisyyden, aiheutuvan. Tsheremissit toimittavat sille uhrin
myös kun lapsen kasvot ovat käyneet kovin kalpeiksi. Kannon päähän
asetetaan kananmuna ja kolme ohukaista sanomalla: "Valkoinen aurinko,
anna lapselle verevät kasvot."
Rukouksissa aurinkoa usein puhutellaan "aurinkoemoksi"; tällä ei
kuitenkaan tarkoiteta, että aurinkojumala olisi ihmisen muotoinen
olento sen enempää kuin silloinkaan, kun sanotaan: "aurinkoemo nousee"
tai "aurinkoemo paahtaa maata". Huomattava tässä suhteessa on myös
rengas aurinkojumalan kuvana.
_Kuun_ uskotaan salaperäisellä tavalla vaikuttavan koko luontoon, sekä
ihmisiin että eläin- ja kasvikuntaan. Varsinkin synnytyksen
menestyminen näyttää siitä riippuvan. Lappalaisilla oli tapana joulun
tienoissa ilmaantuvan uuden kuun tultua näkyviin ripustaa sille uhriksi
vaskirengas. Muuan vanha tiedonanto selittää tätä tapaa seuraavasti:
"Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset
vaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle, niin että kuu
voi paistaa vaskirenkaaseen, he uskovat näet, että kuu voi auttaa
porolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä
kaikilta vahingoilta kantamisen aikana."
Tsheremissit, jotka uhraavat kuulle teuraitakin, nimittävät sitä sen
puoleen kääntyessään "kuuemoksi". Kansojen runoudessa personoidun
auringon ja kuun sukupuoli suuresti vaihtelee. Ostjakit ja eräät muut
Pohjois-Siperian kansat puhuvat aurinko-eukosta ja kuu-ukosta.
Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiassa on aurinko tavallisesti
mies- ("aurinko-isä"), kuu naispuolinen jumala; kuitenkin on näiden
keskuudessa heimoja, jotka pitävät aurinkoa naisena ja kuuta miehenä
tai kumpaistakin miespuolisena olentona.
Pienemmistäkin tähdistä näyttävät muutamat päässeen palvonnan
alaisiksi. Niin on esim. _seulasten_ eli plejadien palvonnasta säilynyt
jälkiä m.m. Europassa. Eräässä kyselykaaviossa, jossa tiedustellaan
lappalaisten muinaisia uskomuksia, on seuraava kysymys: "Oletko
palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Pohjois-Amerikan
intiaanien uskonnossa on _kointähdellä_ (Venus) varsin huomattava osa.
Tunnetut ovat muinaisten babylonilaisten suuret kiertotähtijumalat,
joista viikonpäivien alkuperäiset nimet johtuvat.
Mahtavimpia taivaallisten voimien haltioita on _ukkosenjumala_, josta
eri kansoilla on erilaisia mielikuvia. Votjakit nimittävät ukkosjumalaa
"ukkos-emoksi", ymmärtäen sillä itse luonnonilmiötä. Eräät Itä-Aasian
kansat kuvittelevat sitä lohikäärmeeksi, intiaanit puhuvat
ukkoslinnusta, jommoiseksi ukkosjumala usein kuvataankin. Myös
jurakkisamojedit tekevät siitä linnun (hanhen) muotoisen "varjon".
Ostjakit nimittävät sitä "siivelliseksi ukoksi". Täydellisesti
ihmisenmuotoinen ukkosjumala on luonnonkansoilla harvinainen.
Skandinavit ja lappalaiset kuvittelivat sitä "vanhaksi mieheksi", joka
vasara kädessä karkoittaa paholaisia. Sille uhrattiinkin suuria
vasaroita. Arkeologit ovat osoittaneet, miten tämä mielikuva, joka ei
ole ollut meidänkään maassamme tuntematon, on Itämailta saapunut.
Ukkoselle ovat etupäässä maataviljelevät kansat uhranneet. Samoinkuin
taivaanjumalan uhri on ukkosenkin, mikäli mahdollista, toimitettu
ylävillä paikoilla. Varsin alkuperäisiä piirteitä osoittaa seuraava
uhrikuvaus Rautalammilta: "Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin
Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia
talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin,
jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös
oluet ja viinat, koskettamatta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista
jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat
valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää."
Kaukaasian kansoilla on tapana asettaa ukkosjumalalle uhratessaan
täysinäinen olutmalja vuorenhuipulle yön ajaksi, jolloin ukkosjumalan
uskotaan nauttivan juomaa sekä kaatavan maljan maahan. Siellä, minne
päin malja on kaatunut, tulee sateinen ja viljava kesä.
Ukkosjumalan palvontaan liittyy tavallisesti maagilliset vesikastelut,
joiden tarkoituksena, kuten rukoussanoistakin käy ilmi, on hankkia
viljamaalle virkistävää sadetta.
Samoinkuin auringonjumala sulautuu ukkosjumalakin helposti
taivaanjumalaan omistaen kaikki tämän ominaisuudet. Skandinavien Thoria
ja samaten meidän Ukkoa rukoiltiin pakanuudenajan lopulla
kaikenlaisissa huolissa kuten taivaan ylijumalaa ainakin.
_Tuulenhaltiaa_, jota eivät esim. samojedit, ostjakit, eskimot ynnä
monet muut kansat tunne, votjakit nimittävät vain "tuuleksi",
tsheremissit ja mordvalaiset sanovat sitä "tuuliemoksi". Tuulelle
maataviljelevät kansat uhraavat, "jottei se liioin riehuisi ja siten
turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli".
Intiaanien uskonnossa on eri ilmansuuntien tuulilla oma omituinen
merkityksensä, heillä on neljän ilmansuunnan haltiat. Paljon suuremman
huomion alaiseksi pääsee tuulenjumala merenkulkija-kansain, kuten
muinaisten Skandinavien, keskuudessa.
Ilman haltioihin on lisäksi luettava _pakkasenhaltia_. Tätä haltiaa
palvotaan niillä seuduin, missä halla voi tuottaa tuhoja
kasvillisuudelle. Votjakit uhraavat "härmälle" harmaan eli siis
luonnonilmiön itsensä värisen lampaan, kun kuuraa kylminä kevätöinä
ilmaantuu viljavainioon. Samoin uhraavat tsheremissit "hallaukolle"
harmaan oinaan ja "halla-akalle" samanvärisen lampaan. Venäläiset ja
mordvalaiset uhraavat "pakkasukolle" puuroa reppänään. Jälkimäiset
lausuvat tällöin: "Olemme sinulle valmistaneet puuroa, varjele meidän
toukojamme." Skandinavian lappalaiset nimittivät pakkasjumalaa
"härmämieheksi". Sen sanotaan olleen "sään, lumen ja jään haltian",
jolle uhrattiin, "jottei jää vahingoittaisi poroja sekä jotta
lumituisku taukoaisi". Siihen nähden, että tämän haltian nimessä
esiintyvä "härmä" sana tavataan vain Lapin eteläisessä murteessa, on
epävarmaa, onko tämä haltia Lapissa sen laajemmalla alalla ollut
tunnettu. Sanan merkitys "härmä ruohikossa" tekee mahdolliseksi
olettaa, että tämä "härmämies" kuuluu maataviljelevien naapurien
jumalistoon. Yleensä ei arktisilla kansoilla, vaikka ehkä odottaisi,
ole pakkasenjumalaa.
Muutkin taivaanilmiöt luonnonihminen elollistaa, vaikkakaan hän ei
niille uhraa. Vielä nykyään ovat esim. _revontulet_ pohjoisten kansojen
mielikuvituksessa sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti
"juoksevat", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat
ajamaan poroilla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset.
Kodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan
osoitella, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja
liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle,
revontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa,
niin "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen".
Tsheremissien käsityksen mukaan ovat _pilvetkin_ eläviä olentoja.
Jolleivät ne eläisi, niin hän sanoo, kuinka ne voisivat liikkua ja
kulkea kunne tahtovat. Ne ymmärtävät puhettakin; ihminen voi kutsua
niitä luokseen tai kehoittaa niitä poistumaan toisiin seutuihin.
Elollistamistaan luonnonesineistä luonnonkansat palvovat yleisimmin ja
hartaimmin _maata_, jota eri tahoilla maapalloa nimitetään "maaemoksi".
Näyttää olevan vaikeata käsittää sitä muuksi kuin naispuoliseksi
olennoksi. Ei ainoastaan kasvillisuudesta elävät kansat, vaan myös
paimentolaiset osoittavat maalle jumalallista kunnioitusta. Ainoastaan
siellä, missä "maaemo" ei voi mitenkään lapsiaan hyödyttää, kuten
etäällä pohjosessa, ei se ole minkäänlaisen palvonnan eikä juuri
maagillisten menojenkaan alainen. Maaemon asemesta palvovat esim.
eskimot "mereneukkoa", jota he nimittävät "ruoka-astiakseen".
Kuten monet uudet keksinnöt ovat saaneet vastustusta taikauskoisen
kansan puolelta, niin on ollut laita maanviljelyksenkin. Paimentolaiset
pitävät usein vieläkin maan muokkaamista syntinä. Eräiden
mongoliheimojen käsityksen mukaan on maa niin pyhä, ettei sitä saa
terävillä aseilla haavoittaa eikä kaivaa. Kun erästä alhaista
intiaaniheimoa kehoitettiin ryhtymään viljelemään maata, vastasi eräs:
"Te kehoitatte minua kyntämään maata! Tuleeko minun ottaa veitsi ja
raadella emoni rintaa? Te käskette minua kaivamaan kivet pois! Tuleeko
minun kaivaa luut hänen ihonsa alta? Te kehoitatte minua niittämään
ruohoa ja tekemään heinää tullakseni varakkaaksi kuin valkoinen mies!
Mutta kuinka voisin leikata emoni suortuvat?" Giljakki sanoo: "Ken
maata ryhtyy kaivamaan, se kuolee pian." Jonkinlainen paha omatunto
kuvastuu votjakinkin sanoista, kun hän kynnön edellä uhratessaan
rukoilee, ettei maaemo "suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja
kyntää maata".
Tsheremissien käsityksen mukaan on maa elävä olento. "Jollei maa
eläisi, ei se voisi mitään kasvattaa." Lisäksi hän on vakuutettu, että
"maa ymmärtää ihmisen puheen ja tietää ihmisen tarpeet. Maa antaa
ihmiselle ravinnon ja haudan." Maalle uhrataan yleensä mustia eli
maankarvaisia teuraita, joiden luut kuopataan maan poveen. Tsheremissit
sanovat sen tekevänsä, "jotta maa jaksaisi kasvattaa ruohoa ja viljaa".
Toisin paikoin uskotaan, että maa on vain kesällä valveilla. Votjakkien
mielestä ei maaemolle "sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä,
että maa silloin jo nukkuu".
Kuten personoitujen luonnonesineiden sielut yleensä alkuaan ovat itse
aineeseen eli ruumiiseensa sidottuja, samoin on maaemon laita.
Käsitys, että maan sielunvoima, "väki" tai "onni", kätkeytyy maasta
otettuun turpeeseen tai multaan, ilmenee m.m. "maan eli maa-onnen
varastamis"-menoista. Syrjänit toimittavat tämän katalan menon siten,
että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa
ja lausuu: "Hyvä onni, seuraa minua, anna minulle hyvä sato."
Kun tsheremissitalokas huomaa, että "pellon menestys" on poistunut
hänen vainiostaan, kääntyy hän tietäjän puoleen. Tämän toimena on
tutkia, kenen pellossa entisvuosina on ollut huono viljankasvu, mutta
viime aikoina huomattavasti parantunut, josta päätetään, että se
henkilö on toiselta varastanut pelto-onnen. Asianomainen menee tällöin
salaa naapurin pellolle, ottaa sieltä multaa virsuun, jota
virsunnyöristä vetäen kuljettaa perässään kuten pientä rekeä. Tuotuaan
takaisin "pellon menestyksen" hän palvoo sitä sanoen: "Kasvata viljaa,
älä lähde pois, jos joku yrittää sinut varastaa, vaan pysy yhä
pellossani!"
Mordvalaisten "peltoemon" voi "hevosenjalka hajoittaa tai kuljettaa
vieraaseen peltoon".
Tshuvassien "maan varastamiseen" liittyvät menot muistuttavat häitä,
maaemolle valitaan näet tällöin elävä "sulhanen". Tämän tulee olla
nuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on
niin rasittavaa, että "sulhanen" kestävyydestään huolimatta harvoin
saavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten
helistessä ja laulun ja soiton raikuessa, hiljenee kaikki niin pian
kuin lähestytään paikkaa, mistä morsian on noudettava. Yön
hiljaisuudessa ajetaan vainiolle, missä muut nostavat maaemon
"sulhasen" hääjonon ensimäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin
esiintyy puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: "Olemme
saapuneet sinun luoksesi, rikas ja kallis morsian, kauniin ja nuoren
sulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole määrää, mutta
arvaamaton on myös 'sulhasemme' palava rakkaus sinua kohtaan." Tällä
välin "sulhanen" kumartuu maahan asti. Puhemies jatkaa: "Niin rakasta
sinäkin, kallis morsian, sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta
pyyntöämme." Sulhanen kumartaa jälleen. "Ota mukaasi, kallis morsian,
kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista." Kun
jälleen on syvään kumarrettu, otetaan lapioilla multaa kaikkiin
vankkureihin. "Sulhanen" nostetaan ensimäisiin ajopeleihin. Kun vihdoin
laulun ja soiton kaikuessa sekä käsientaputusten ja riemuhuutojen
raikuessa saavutaan kotikylään, menee "sulhanen" lapio kädessä ensiksi
oman, sitten muidenkin vankkurien luo lausumaan tervetuliaiset
"morsiamelleen" sanoen: "Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä
rakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa enemmän kuin henkeäni.
Rakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme,
metsiimme ja jokiimme." Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista
ajopeleistä multaa, jota muutkin menoihin osaaottavat kantavat
peltosaralleen.
Kun maaemo tämäntapaisissa menoissa on samalla kertaa "emo"
ja "vaimo", syntyy täten eräiden kansojen mytologiasta tunnettu
hedelmällisyydenjumalatar, joka samalla kertaa on äiti ja vaimo. Myös
Inkerissä muistiinpantu ritualinen runo kertoo, miten:
"Sämpsä poika Pellervoinen
makasi emintimensä
keskellä jyväkekoa."
Tsheremissit puhuvat sellaisestakin _maan sielusta_ (ört), joka voi
irtautua vainiosta ja viedä kasvuvoiman mukanaan. Sitä he nimittävät
myös, kuten votjakitkin, "pellon sieluksi". Kun "sielu" on maassa, niin
"maa hedelmöitsee, mutta mistä se on lähtenyt, siellä ei maa jaksa
kasvattaa ruohoa eikä viljaa". Inkeriläisten käsityksen mukaan saattaa
asuntomaankin haltia poistua paikoiltaan. Kun meluavaa väkeä tulee
taloon, sanotaan Soikkolassa: "Nuo liikuttavat maahaltiaksen tilaltaan
pois." Myös sanotaan: "Ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut
tiloiltaan pois, häylyy."
Maasta irtautuvan "sielun" eli "haltian" ilmeneminen jossakin
näkyväisessä haahmossa on harvinaista. Yleensä sekaantuu maan
irtonaissielu helposti kasvillisuuden haltiaan, samoinkuin asuntomaan
sielu kodinhaltiaan.
Maanalaisten henkien tyyssijana ovat eräät luonnonkansat palvoneet
"maaemoa" tai "maaeukkoa" myös lasten antajana ja synnytyksen
haltiattarena, jolle lasten syntyessä uhrataan maan poveen.
Lappalaisilla oli tällöin tapana haudata maahan elävä uhriteuras,
samojedit kuoppaavat koiran kokonaisena maahan, ja liettualaiset
vuodattivat sille juomauhrin. Ruotsissa nimitetään synnytyksessä
avustavaa henkilöä "maaeukoksi" (jordegumma).
Hyvin yleinen on käsitys, että maahan lankeaminen voi aiheuttaa taudin.
Jos lapsi Inkerissä loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään
kaatumapaikalle kumartelemaan ja viemään verhaksi eli uhriksi raha
taikka vaatekappale. Soikkolassa on tapana lukea tällöin seuraava
loitsu:
"Hyvät maat, hyvät maahaltiakset,
mairehet maat, mairehet maahaltiakset,
teille hyvä verha, miulle entinen terveys!"
Paitsi kaikkea maata käsittävää "maaemoa" saattaa olla
ahdasalaisempiakin maanhaltioita. Niin puhuvat esim. mordvalaiset
"peltoemosta" ja tsheremissit "pihamaa-emosta". Ruotsalaiset ovat
personoineet asuntomaan (tomte).
Jos kerran rauhallinen ja tyyni maa sielullistuu luonnonihmisen
mielikuvituksessa, ei ole kumma, että alituisesti liikehtivää _vettä_
pidetään elävänä. "Vesi on elävää", sanoo tsheremissi, "virtaa paikasta
toiseen, palvelee ihmistä ja kuljettaa hänen venettään". Hyvin yleinen
käsitys ainakin suomensukuisilla kansoilla on se, että järvi tai lähde
saattaa syystä tai toisesta muuttaa paikkaa. Varsinkin jos veden likaa,
se suuttuu ja pakenee. Tällaisia tarinoita on runsaasti m.m.
virolaisilla. Kun jokin järvi lähtee liikkeelle, kuuluu vedestä
varoitushuuto, jotta ihmiset tietäisivät väistyä syrjään.
Muita merkillisempi on Tsherlak-järvi samannimisessä tsheremissikylässä
Birskin piirissä. Kansa kertoo, että sillä on kaksi sisarta,
Azelekel ja Kandralekel, jotka ovat järviä Belebejn piirikunnassa.
Tsherlak-järvi, jota palvottaessa nimitetään "Tsherlak-tytöksi", on
nuorin sisaruksista. Toisinaan tämä lähtee kesteihin vanhempain
siskojensa luo vieden mukanaan veden, kalat ja vesilinnut. Joku aika
sitten se oli täten menetellyt. Järvi kuivui, niin että karja saattoi
sen pohjalla käydä laitumella. Kyläläiset olivat onnettomia
vedenpuutteen takia, mutta uhraamalla saivat he järven tulemaan
takaisin. Toisinaan sattuu, että myös vanhemmat sisaret tulevat
Belebejn piiristä tänne "Tsherlak-tyttöä" tervehtimään. Silloin syntyy
paikkakunnalla suuria tulvia. Eräs tsheremissivanhus kertoi, että hänen
aikanaan vieras järvi on jo kahdesti käynyt täällä vierailemassa.
Tsheremissien käsityksen mukaan on vedellä myös _irtonaissielu_. "Kun
veden sielu lähtee, vesi sairastaa, tulee sameaksi ja pahanmakuiseksi.
Jos ihminen juo sairasta vettä, sairastuu hänkin." Miten läheisessä
suhteessa tällainen vedenhaltia on veteen, osoittaa saman kansan
käsitys, että jos vedenhaltia lähtee, vesi kuivuu, tai että yksi
vedenhaltia hallitsee kahta järveä; minne vetehinen kulloinkin muuttaa,
sinne kerääntyy vesikin, jona aikana toinen järvi on kuivana. Jos
lähteen tai järven vesi on pilaantunut, on suomalaisilla ollut tapana
tuoda siihen toisesta lähteestä tai järvestä parempaa vettä. Tällöin
sanotaan saatavan "uusi vesi" ja "uusi haltia". Tämä tapa, joka
muistuttaa "maanvarkaus"-menoja, osoittaa siis, että veden sielu eli
haltia saattaa kätkeytyä vähäiseenkin vesimäärään. Kuvaava on myös eräs
Savossa muistiinpantu perinnäiskäsitys, nim. että vettä ammennettaessa
on muutamia pisaroita heitettävä kaivoon takaisin, "jottei se
kuoleutuisi".
Vedestä irtautuva "sielu" eli "haltia" saattaa toisinaan pukeutua
näkyväiseenkin muotoon. Tämä tapahtuu varsinkin silloin, kun järvi
aikoo lähteä liikkeelle. Virolaiset kertovat tällöin vedestä
ilmaantuvan mustan tai vedenharmaan härän, harmaan pukin, linnun tai
muun eläimen, joka kulkee vesitulvan edellä. Kun järvi on ehtinyt
paikoilleen, häviää tämä olento veteen. Tsheremissit sanovat, että aina
kun järvi haluaa ihmisuhria, vedestä kuuluu ikäänkuin härän mylvintää.
Veden sielun ilmenemismuodot sekaantuvat helposti vedessä elävien
eläinhaltioiden ilmenemismuotoihin.
Vettä palvoessaan ovat Volgan kansat samoinkuin germanit, slaavit,
turkkilais-tatarilaiset ynnä monet muut kansat nimittäneet sitä
"vesiemoksi". Mordvalaisissa loitsuissa on "vesiemolla" tosin eräitä
ihmisenkaltaisia piirteitä, sitä sanotaan m.m. "silkkihiuksiseksi" tai
"silkkipalmikkoiseksi", joskus puhutaan sen perheestäkin, lapsista
y.m.; kuitenkin saattaa samassa loitsussa olla sellaisia "vesiemon"
alkuperää valaisevia sanoja kuin: "vesiemo, pajariemo, sinä tulet
merestä, leviät ympäri maata, sinä kuljet omia paikkojasi, virtaat omia
teitäsi, sinä teet paljon hyvää, saat osaksesi paljon kumarruksia,
kultana kierit, hopeana vyöryt". Itse rukouksistakin kuultaa
toisinaan vesiemon alkuperä esiin. Esimerkkinä mainittakoon seuraava
"kristittyjen" mordvalaisten keskuudessa muistiinpantu rukous:
"Vesiemo, anna kaikille kristityille hyvä terveys; niille, jotka sinua
syövät, niille jotka sinua juovat, anna terveyttä; niille jotka
kylpeytyvät sinussa, anna keveyttä ja iloa. Anna hyvä terveys myös
karjalle, joka sinua juo!" Suomalaisella vedenisännällä on "ruoho- tai
limaparta", "ruokopaita" ja "vaahtivaippa". "Vaahtivaippainen" ja
"ruohorintainen" on myös vedenemäntä.
Personoidessaan meren merenrantalaiset nimittävät sitä meri- tai
merenemoksi, myös -eukoksi ja -emännäksi.
Itä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat, kuten venäläiset, myös
_jokiemosta_. Niin sanovat mordvalaiset Volgaa "Volga-emoksi".
Vorikvajoen syrjänit uhraavat kalastamaan mennessään leipää jokeen
sanoen: "Vorikva-emo, kanna meitä terveinä, suojele meitä ja anna
meille kaloja koko vene täyteen."
Vedelle ovat suomensukuiset maataviljelevät kansat uhranneet etupäässä
hedelmällisen sateen saamiseksi. Palvontapaikkana on tällöin joen tai
järven ranta. Samoinkuin maaemolle uhrataan vesiemollekin musta
uhrieläin, härkä tai lammas. Sateenpalvontaan liittyy tavallisesti myös
vesikastelu. Tsheremissit sanovat, että uhrikansan välttämättä tulee
palvoa märkänä. Jos joku vastustelee, viedään hänet väkivallalla
veteen. Lopuksi liotellaan kaikki uhriesineetkin vedessä, jonne myös
vuodatetaan teuraan veri ynnä luut kätketään. Jos tällöin sattuu
tulemaan liian rankka tai pitkäaikainen sade, etsitään uhriluut vedestä
ja kuopataan maahan. Liiviläisten ja lättiläisten käsityksen mukaan
saattoi pelkkä eläimen veteen hukkuminen tuottaa sadetta. Vanhassa
tiedossa kerrotaan, miten härkäpari kerran sattui putoamaan puroon
sillä seurauksella, että heti syntyi lumipyry, mikä lakkasi, niin pian
kuin eläimet saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset pitävät pitkällisen
poudan syynä sitä, että sadetta antava lähde on tukkeutunut. Tällöin se
on välttämättä puhdistettava.
Kun veden kasvillisuutta hedelmöittävä vaikutus on tunnettu, syntyy
käsitys, että vesi voi hedelmöittää eläimetkin ja ihmiset. Tästä
nähtävästi johtuu morsiamen ja nuorikon kasteleminen. Siihen viittaa
inkeriläisten ja liettualaisten käsitys, ettei siunatussa tilassa
olevia tarvitse kastella. Kun mordvattaret haluavat lapsia, kääntyvät
he rukouksin ja uhrein vesiemon puoleen. Tavallisesti menevät mies ja
vaimo yhdessä yöllä salaa paikkakunnan joelle vieden mukanaan uhrikanan
y.m. vartavasten valmistettuja ruokia. Hedelmätön vaimo rukoilee
tällöin: "Vesiemo, anna minulle anteeksi, varmaankin olen loukannut
sinua ja senvuoksi en synnytä lapsia." Epäilemättä saa germanien usko,
että lapset tulevat vesistä tai ovat vesiemon lahja, tästä
selityksensä.
Mainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen
tavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan,
jos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen
kaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä.
Kielsihän vanha Väinämöinenkin "vesillä viheltämästä, lainehilla
laulamasta". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin.
Niin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän
tietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo,
mitenkä "vihastunut vesi" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan
aluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen
vähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on
joutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa
myöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu
vesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse
veden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään
veteen.
Myöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi
sanoo: "Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan.
Tyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa
syyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja
kylän." Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä
sylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös
haavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai
torumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on
tulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin
rangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta
loukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat
tulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi
sanoo: "Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai
loukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!" Ostjakit
uhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä
nauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin
tulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä
uhrata "tuliemolle" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla
anotaan, ettei "tuliemo" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi
ihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon
mustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat
pitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin
taivaanjumalille osoitetut uhriantimet.
Tulenjumala, "emo"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole
muu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni
(= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset
sanovat: "tuliemo leimuaa". Ostjakit puhuvat "monikielisestä
tuliäidistä". Tsheremissi rukoilee: "Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja
kielesi terävä." Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:
"Tulen isä, tulen emä,
tulen isä kultahattu,
tulen emä kultasäpsä,
tulen lapset kultarinnat."
Suomalaisten käsityksen mukaan "tulenväki näyttäytyi säestävinä
salamoina ympärillä aina tapausten edellä". Virolaiset ovat uskoneet
tulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon
enteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan
hämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.
Kotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa
vanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on
ollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon.
Kotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se
saanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne.
Roomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin
kauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan
heikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa
virittää "uusi tuli" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla.
"Uudella tulella" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima.
Kesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna
päivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja
virittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset
juoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen
helpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia,
johon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta,
joka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas
kekäleillä "uutta tulta" kotinsa liedelle savustaen samalla myös
karjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät "uuden tulen" kesällä
viljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. "Uusi tuli on
uuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva."
Herodotos kertoo muinaisten persialaisten alkuaan palvoneen jumalinaan
ainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja
tuulta. Kehittyneemmillä intiaaniheimoilla tavataan aivan samat
luonnonilmiöt palvonnan esineinä, ja samat ovat olleet meidänkin
maataviljelevien heimolaistemme pääasiallisimmat elottoman luonnon
jumalat.
Elottomaan luontoon liittyvät läheisesti myös ihmiskäden valmistamat
esineet.