Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä,
että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä
tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun
lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät
puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun
tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja
pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää
puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin.
Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen
lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja
metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja
vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan
puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan
lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa
puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.
Tsheremissi puhuu myös _puun_ "haamusta" eli _sielusta_ (ört), joka
syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on
puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on
"iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu.
Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun
mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä"
tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa
mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme
paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit,
kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.
Useimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri
puulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan
mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin
haltiasta.
Kaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös
sellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät
sitä "metsäemoksi". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain
metsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim.
"risuntäytinen tapio" taikka "tamminen tapio". Joskus käännytään
rukouksin itse metsän puoleen:
"Hyvä metsä, puhdas metsä,
katso minun karjojani!"
Samoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli
metsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen
näköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä
olemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on "havuhattu", "siniviitta"
ja "naavaparta". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden
pituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää
kokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan
pituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen.
Mordvalaisen "metsäemon" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut
ihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen
metsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen
selkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna
kuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.
_Viljan_ sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai
viimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen
edustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten
riisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä
tähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan
riistää viljan "onnen". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole
tarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä
kuivausriiheen, sillä silloin "koko viljavainio menee sekaisin ja oljet
murtuvat". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden
puimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.
Paitsi aineeseen sidottua ruumissielua on _viljalla_ myös siitä
_irtautuva sielu_. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty,
sanovat malaijilaiset, että riisin "sielu" on lähtenyt pellosta.
Samoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten
käsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa,
samoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan "sielu"
on lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan
parantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.
Kadonnutta "viljansielua" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin
menoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. "näkijää", valitaan toimitusta
varten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta,
jotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan
ympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s.
"sieluperhoa", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan
olopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue
palaa laulaen erikoista "viljansielun etsintälaulua" pellon laidassa
olevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat
teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana
sieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se
henkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, "viljansielun"
haltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes
perhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä
lasketaan vapauteen. "Viljansielun" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan
virkoavan uudelleen.
Paitsi perhosen haahmoon voi _viljanhaltia_ pukeutua muunkinlaisten
eläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin
"sielun" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan
viljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden,
koiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin
tunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla:
"viljasusi tulee". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta
näyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen
liittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu,
puhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi.
Senjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä
takanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä.
Nuorukaista, jota nimitetään "härkävasikaksi", toiset kestitsevät
kotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta.
Tästä "härkävasikka" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa
ympärille tunkeilevaa kansaa.
Ihmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat
helposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin "viljaemo".
Malajilaiset puhuvat "riisiemosta", maataviljelevät intiaanit
"maissiemosta". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin "ruisemo",
"ruisakka", "ohra-akka", "herneakka", "naurisakka" y.m. Kuollan
lappalaiset puhuvat "ruohoemostakin". Nimestä ja alkavasta
henkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä
esiin. Mordvalaisten "viljaemo" tosin laulaa mordvattaren pukimissa,
mutta itse laulussaan kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty,
iltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi,
jouluksi piirakoiksi". Tsheremissien viljankasvua vartioiva
"pientarenukko" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten "peltohinen"
(polevik) on viljankorsien korkuinen.
Myös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri-
tai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen,
voipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu
ihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen
ihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus
esim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen.
Keski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana
piilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman
ja nimittävät sitä "viljaemoksi". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun
maissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat "maissiemoa"
uskoen, että sillä on "voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia".
Uhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden
edistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin.
Yksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä
kauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että
puurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää
heinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki
asettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse
viljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat "viljaemolle"
keltaisen eli viljanvärisen linnun.
Yleisen "viljaemon" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on
myös olemassa erikoisten _viljalajien yksityishaltioita_. Olemme jo
edellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen
meidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja
nauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi "humalatarhan isäntä" sekä
"liinaemo", jota säilytettiin vaatekirstussa, "jotta pellavat
menestyisivät".
Paitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat
ravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita
maagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei
kasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi
ihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet
uskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan
aineellista hyötyä.
Omia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon
jumalia.