Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista
eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä
näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä
kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse
esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa
yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu
on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla
hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen
kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".
Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan
käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee
sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä
ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin
kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän
kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät
vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä
sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan
vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle
annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin
vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun
säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi
luonnonkansojen lukemattomista menoista.
Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan
vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen
päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä
kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat
kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään
karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin
luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän
sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu
tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi".
Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle,
jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot
heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen.
Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta
valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.
Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja
pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä".
Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä
on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon
tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei
alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu
yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa
noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti
kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti
maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin
luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim.
kaulanikamilla kullakin oma nimensä.
Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta
kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan
ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. _esikoisuhri_. Jälkiä
siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu
saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään
metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte
viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi
itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta.
Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän
kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on
muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne
keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta
niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina
viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin."
Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi:
"Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä
eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne
luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin
ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen
kaikkineen ja syödään ilman veistä".
Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa,
tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut
heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita
eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki
ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".
Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös
ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan
kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät
giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös
karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei
milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia
elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen
pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen
sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni
poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron
ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja
vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää
lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen
villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin
pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli
"karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita
taskussaan, osaa hän saaliin luo.
Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on _eläimen nimikin_, että
luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien
mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo
karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota
ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se
kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja
kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat
karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen
ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä.
Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään.
Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi",
lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset
"mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on
kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus
vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".
Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että
_eläimelläkin_ on ruumiista irtautuva _sielu_. Metsämies voi nähdä
kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi
vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee
jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun
ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä
tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen
tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme
tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se
vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi,
välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."
Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu.
Viimeksimainitusta kehittyy helposti _eläinlajin haltia_. Jokaisella
eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon
kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia,
lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista
eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi,
luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia
"on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan
sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet".
Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan
jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun
se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa;
pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan
kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää
eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet
rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä
pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian,
joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti
surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan
hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi.
Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se,
ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten
täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on
kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee
metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei
kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta
kuin lähde menemään kotia."
Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai
itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan
suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi,
että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä
syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille.
Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään,
jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia.
Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee
eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:
"Lyökämme kättä kämmenillä
läpätkämme lapikkailla!
En minä sinua pannut,
eikä toinen kumppalini,
itse hairahit haolta,
itse vierit vempeleltä
puhki kultaisen kupusi,
halki marjaisen mahasi."
Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua
ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia
ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja
muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin,
mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee
inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan
Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan
kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa.
Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli
tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin
vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia
pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä
ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se
joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."
On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista
tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo
muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä,
joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä
katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä
häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten
ihmisenmuotoisella _panilla_, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät
päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten
tai -lintujen ääntä.
Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s.
vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen
"varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun
kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon
kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian
ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä
haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa
puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena,
jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se
nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä
päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä"
näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta
tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin
tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen
mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa.
Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai
oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat
suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät
nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt
matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä
heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä
hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen
kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa,
mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.
Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia
piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita.
Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen,
mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs
haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset.
Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla
paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä
Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan,
että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta
selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi
asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua
merenkansaa.
Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla
joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita,
kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että
se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä
että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.
Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla,
krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.
Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille.
Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia.
Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään
hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat
he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja.
Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja
luultavasti myöhäisperäisiä.
Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on
kasvillisuudenhaltiain laita.