Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin,
tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan
varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.
Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista
erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse
ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli
varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana
aina sama asianomainen henkilö.
Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme _ruumissieluksi_,
syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se
häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy
ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on
luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä
kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat
luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan
suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein
samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut
puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun
kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin
kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella
ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta
saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät
haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin
uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään".
Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri
ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan
karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan"
kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan
"ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän
siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan
ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä
kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle
juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan
juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista
voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne
säilymään vuosituhansien läpi.
Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja
vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai
muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit
kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja
hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit
pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa
tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä
vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta
he seivästävät ne maahan.
Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset,
kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja
munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia.
Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että
"sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten
käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa.
Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen
tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi
luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä
vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän
sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon
palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla
riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen
sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään
rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja
maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen
_kannibalismi_.
Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät
vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä.
Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin
hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat
voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.
Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin
esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset
pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun.
Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta
ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta
sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin.
Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia.
Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa
kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin
ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä
asteella läheistä sukua toisilleen.
Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin
tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento,
mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan
mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi
sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen
sieluun että edellämainittu väkiusko.
Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös _henki_. Muutamilla
luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä"
keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan
viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin
kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu"
erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua _henkisieluksi_.
Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä.
Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän
sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit
sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen
nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä
_irtonaissieluksi_.
Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella
irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen.
Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa,
palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja
näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä
suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua
_haamusieluksi_.
Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa
välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan,
miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi
vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla
tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.
Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin
ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan
siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen
hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä.
Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten
raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen
laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.
Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista.
Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen
haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän
sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen
haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen
herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa
asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa
nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden
syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut
harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen
vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän
puoleen.
Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa,
sanomme _noidaksi eli shamaniksi_. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun
perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli
horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se
kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi
mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai
uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan
kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä
pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa
muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista
seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta,
hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi
hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi,
karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää
monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää
tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi
luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät
perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin
suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai
"tunturikuninkaaksi".
Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan,
on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti
merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana
merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai
rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän
kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä
oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit
nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa
"varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa
toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle
tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään
antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon
sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota
muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan
asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo
vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on
vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä
kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä
käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla
sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän
tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan,
niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa."
Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.
Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä
kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja
kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään,
tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu
illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari
tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi
pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon
päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja
hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.
Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain
määrätyn perheen suojelushenkiä, _kotijumaliksi_. Kalastajalappalaisten
kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla.
Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta
toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla
ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon
perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi
ainoastaan perheen väki ottaa osaa.
Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään
erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin
kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä.
Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen
paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia
ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden,
että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat
saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä _sankarijumaliksi_ (vrt.
kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta
uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen
kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista
jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin
ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä
sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien
poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria
vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen
tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.
Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen
henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua
muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi,
siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui
lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli
ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset
kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna
järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon
tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat
suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan
tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet
kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten
susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on
meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin
sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään
seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se
lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa.
Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua
monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan
kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa
kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä.
Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen
tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin
on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella
loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.
Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka
ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa,
hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta,
sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo
korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa
päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan
kotinsa suuntaa:
"Lennä, lennä Ieppäpirkko!
Mihinkäs minua naidaan?
Suomeen vai saareen
vai maan mustan poveen?"
Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään
irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa
syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä
(urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen
suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se
seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin
ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se
saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien
käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa
ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni
täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi.
Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien
kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos
omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy
haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen
mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia",
että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen
tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan
"veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan,
vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut
hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin
panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.
Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti
palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon
tullessa _nimikkopuu_, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin.
Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä
odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä
haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin
kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä
on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa
_keisarinkultti_, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui
Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää
hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa
sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös
syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.
Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva
erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l.
bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta,
rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä,
uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon,
Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on
eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m.
Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon
mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä
tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän,
kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös
votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö,
joka mainitun haltian omistaa.
Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli
meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun
"kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet
aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla
puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee
inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin
vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur
raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen"
pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu
siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".
Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava _nimi_. Ihmisen osana on sekin
"pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin
pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan
luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä
mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan
nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota
vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja
lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä."
Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä
uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät
nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät
heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä
palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat
itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi
olemme muistaneet."
Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista.
Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi".
Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on
annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan
länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen
suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen
mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee
lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota
lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa
saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi
sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan
haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia
saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi
nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se
todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen.
Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.
Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan
suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon,
esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon
silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi
tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös
vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim.
"viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla
tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä
samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja
samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään
kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa.
Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat
tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan
on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän
mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat
uskonnontutkijat alkaneet nimittää _totemismiksi_ erään intiaanikielen
totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla
eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi.
Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään,
sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen
merkitys.
Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen
ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain _haudantakainen elämäkin_ saada
enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen
maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on
olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on
tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen
suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan.
Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä
ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän
nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy
sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän
elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.
Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti
ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai
pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan
vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien
saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset
osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin
kahleista.
Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.