Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen
sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin
ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten
jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti
päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään
ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää,
kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu
uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.
Edellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen
taikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi
(= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen,
III, 77) ovat mainitulla "väellä" ymmärtäneet kansaa, esim. "veden
väellä" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla
kuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen
toisintosanana esiintyykin "voima", esim. vedenväen asemesta puhutaan
veden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488;
Meriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja
ruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja
metsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa
tulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon,
ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan,
pajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri
ilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia.
Ne vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä "nostetaan",
"otetaan" ja "asetetaan". Yhtä mekaanisesti ne "kohoavat", "kohtaavat"
ja "tarttuvat". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti
tehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen,
vuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen
mukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista
"pilata", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa
lähtiessään "puhdistautua" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi,
savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein
hän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen
puhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan
lähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa
oloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa
irroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä
raosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa
"puhdistauduttava", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen.
Myös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen
tartunnasta. "Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä
langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta,
ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty." Sekä metsänriista että kalat
tuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät
karhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.
Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että
luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin "rokottaa" itsensä, s.o. itse
tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään
suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla.
Jottei veden "vihat" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun
muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin
peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan
saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee
viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia
viljankorsia vyöhönsä, "jottei selkä tulisi kipeäksi".
Aivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan.
Pyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä
yrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä,
jos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä.
Pyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen
yli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan
kodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin
miesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen,
etteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että
kirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille.
Suomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa
asetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä
helposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu
näistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun
karhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan
vesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle
pirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten
päälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen.
Syödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset
vaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi.
He uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan
ilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan
syrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei
hän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen
maagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin,
lihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai
kalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen
työnjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien
poimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen
kaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön,
heinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin "puhdistautua".
Paitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa "riena"
tarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei
sinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään
tai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat
uskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun.
Myös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat
rienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten
tavalla tai toisella "puhdistua". "Puhtaisiin" toimiin ryhdyttäessä on
kaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä,
että "kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin,
varsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona
pyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä". Vielä voi riena tarttua
eräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m.
sekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa
olla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät
"vihaiseksi ajaksi". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta
tuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja,
joiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli.
Inkerissä juhannuskokko "tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä,
missä lehmät käy". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin
puhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka-
ja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien
tautien raivotessa.
Suomalaisten "riena" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden
alku. Vastakohtana tälle on "terve" ja "puhdas" luonto. Kumpikin
"tarttuu" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat
samat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta
tahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen
"puhdas" voi toisen erilaatuisen "puhtaan" saastuttaa. Niin esim.
vaikka metsä ja vesi ovat "puhtaat", saattaa kalamiehestä tarttua riena
metsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen "puhtaus" on pyhyyden
alku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.
Mainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat
suuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei
ole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten
vanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta
polynesialaisella sanalla tabu.
Eri "väkiä" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän
sammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän.
Tulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi
myös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset
kitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä
rakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden
y.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on
suhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun
kalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten
kera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun.
Tuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat.
Raudanväki "nousee" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta,
suojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten
vaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta,
karhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä _amuletiksi_.
Luonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös
kuvaannollisilla menoilla eli _jäljittelytaioilla_. Edistääkseen
lampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa
ja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen
lappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja
eleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään
karhunpeijaisia "ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen
menestystä vastaisuudessakin". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla
muistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: "Ensimäisen langan
kun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä
yhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin
että on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan
koko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja
vaikka mihin, niin tulee jänis siihen." Hyvin yleinen on tapa
kiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla,
joissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä
vieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen
luonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän
sateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen
heiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät
tuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat
nostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn
suuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja
pärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä "auringonrenkaalla"
he saivat päivän paistamaan, "kuunrenkaalla" kuun kumottamaan.
Tällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.
Henkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä,
nimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa
sieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa
jäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia
lakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla "väkeä", "luontoa" eli
"mahtia". Hänen tulee saada helposti "luontonsa nousemaan". Luonnon
väillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten
itselleen "ottoluonnon". Näin hän tulee oikein "luonnokkaaksi".
Suurella taikurilla voi olla useita "luontoja". Vielä ihmisen kuoltua
säilyy hänen väkensä. "Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat
menevät." Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä
täällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen.
Kalmanväkeä ottaessa oli "vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon
ruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi". Muissakin
merkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa "väkeä". Niin
oli esim. "sotatanterenväki" muuta "kalmanväkeä" tehokkaampi, jossakin
suurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä,
saattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman
muuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota
palatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee
hänen tarkoin "puhdistautua". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai
kuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa
mahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen
aseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava.
Samanlainen salaperäinen mahti -- uskontotieteessä on sitä ruvettu
nimittämään melanesialaisella sanalla mana -- piilee monissa pyhissä
esineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä
voima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.
Suomalainen mahtimies puhuu jumalienkin "väestä" eli "luonnosta".
Tuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: "Tuo, Ukko, luontoa!", tai
toisin:
"Anna, Ukko, uuluasi
väkeäsi, mies väkevä!"
Uskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen
yksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään
taikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän
sitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua
palvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa
merkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon
alaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi
vetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.