Wully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta
silti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira,
sillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä
keltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se
on vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä,
kaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat
tuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä
ei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua
kuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä
tahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.
Sakaalin tieteellinen nimi _Canis aureus_ merkitsee "keltainen
koira", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat
todella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen
maatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu
todelliseen elämäntaisteluun kuin sen "puhdasveriset" serkut.
Jos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle
saarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja
hyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole
niin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta
keuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä
pelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi
järjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes
terveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.
Silloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen
täydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias
ja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre,
joka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa
kehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista
ominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.
1
Ainoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta
penikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan
parhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis,
keltainen pentu.
Wully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin
yleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja
vanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään
koiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin
perehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin,
ja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa
sen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn
vartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti
kasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti
lupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä
Robinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta
harvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään
oli päästä ihannetilaansa -- humalaan -- ja hän muutenkin vietti
järkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla
ihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut
tavoitella.
Wully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin
tämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja
henkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista
nautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden
todellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla
viemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa
seitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien
lähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.
Läpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat
ajettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South
Shieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja
niiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia
savumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat
luulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät
levottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan
seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.
Robin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen
puolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:
-- Nouda lampaat!
Tämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja
otti esille kutimensa.
Wullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä
kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi
kaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin
lauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä
pantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.
Lopulta Wully -- ei Robin -- antoi merkin, että kaikki olivat perillä.
Vanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä -- 370, 371, 372, 373.
-- Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!
Ja Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen
tuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle,
kun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki
laumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta
Robin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän
tunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta,
vaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja
siitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden
shillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko
oli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi,
jos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä
siitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti
kuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen.
Miten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään -- eikä siitä kukaan
välitäkään.
Sillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien
kadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi
nälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin
siellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli
kerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni
lautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle
etsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa
ja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski
jokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki
lähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti
nuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.
Lautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin
sata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa
maallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja -- viisituhatta
paria, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla
tavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se
pysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan.
Nälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi.
Kukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä
toimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.
Päivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä,
joka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan
Wullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja
suojaa -- se oli elänyt ties mistä -- mutta lopulta pitkällinen nälkä
taivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa
kohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi
uskollisena.
Neljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin
Wullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut
entiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat
tekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta
huomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei
vilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen
koetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta
en saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.
Kokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei
matka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä
pidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen
pysyvän lautan luona.
Virran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen
tarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn
laskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin
sen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin
-- arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan
tarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei
pettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän
jännityksen kestäessä.
Emme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta
eräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka
aiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti
tuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se
hytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi
hiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.
Yksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta:
-- Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!
-- Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se
lähentelisi minua.
Lisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan
muuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti
ensi kerran vuosikausiin.
Muutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut
Robinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät
ja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä
isäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa
takaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan
ja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan
palvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren
mäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.
2
Monsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta
kuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka
Yorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta
olosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat
vaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies
salametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.
Wullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja
tämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran
isännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma,
joka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti
kuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne
yöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs
näyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se
oli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka
naapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.
Nämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat,
kiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja
piilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi
luullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan
ollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista,
mutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan
ympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien
ajokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.
Monta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin
ns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat
tuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi
ajatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan,
ja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan
tämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut
epäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.
Kettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista
se töin tuskin pelastui. Lopulta se -- kuten usein vanhat ketut --
alkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti
kymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin
ryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului,
ettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa
lopulta vasikoitakin.
Tietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille.
Muuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se
ainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet
sitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat
ajokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes
seurata jälkiä.
Huhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään
seutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon
aloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin
yksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis
tavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon
noidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies
sai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia
erittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä
peräkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi,
eikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan.
Tavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti
jäljitettävään paikkaan.
Kerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen
myöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin
lammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa
kiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu
istui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien
kuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko
asian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana
aamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä
varmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.
Dorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun
hän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin
puolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully
osoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin
lampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu
kettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei
mahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan
pääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä
kohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin
äkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista
se näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs
ja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja,
sillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen
jäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että
ihmisiä, se näytti vihaavan.
Viimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa
hyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon
poikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi
edelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui
seisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta.
Se seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat
hiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en
halunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin
matkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä,
kymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin
sen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta
ääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella
jalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä
suurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan
niin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti
vihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.
Niin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille
se oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä
pelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi
hukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta
selälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se
karkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana
ilmestyi laitumelle.
3
Noiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia,
kun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin
leski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän
edellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät
liikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata
loppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin
suuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen
joukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle,
mutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut
joen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja
hypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut
pois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes
puoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät
Heuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei
jälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet
tasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä
syntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin,
toiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen
hyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet --
vaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä
ja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä
vahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä
tullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan
Dorleyn taloa kohti.
Lampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla
nyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa.
Metsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo.
Kävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman
lumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja
katsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan
ja sanoi painokkaasti:
-- Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!
Toiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että
jäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin
seuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley
itse tuli pihalle.
-- Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat
viime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.
-- Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. -- Minulla ei
milloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin
silmäteränsä.
-- Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön
työstä saattaa päätellä, tuumi Jo.
Turhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit
olivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton
riistääkseen häneltä Wullyn.
-- Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona
ennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se
tappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa,
enkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!
Tom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty
Wullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös
suuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki
suostuivat.
-- Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully
tavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se
käy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan
selvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.
Seuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully
makasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti
levottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin,
katsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei
enää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti
matalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta
ja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja
hengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se
sysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja
terävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan.
Ei värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi
äänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti
keveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa
enemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet
peräpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi
kertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.
Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen
varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää
isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa
todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään
Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen
makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon
naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla
koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat?
Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä
tiennyt mitä ajatella.
Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka
sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen
pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.
Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä
oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat
tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen
tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan
ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin
tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.
Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli
oikeassa, ja vieläpä... Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin
aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen
edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:
-- Wully! Wully! Se on siis totta -- Wully, sinä kauhea hirviö!
Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin
tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi
epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja
niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja
ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä
lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään
aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi
hänen kurkkuaan kohti.
Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti
kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat
painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.
-- Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.
Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan.
Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli
joko koiran tai tytön hengestä.
Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka
niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua.
Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi
päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.
Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski
monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku
kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä,
mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot
pirskahtivat vasten lieden kiviä -- ja Wully, hilpeä ja vihainen,
uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.