1
Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on
alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen
metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat
yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä
nyt ensi kertaa juomaan.
Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui
yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia
pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät
valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret
olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että
tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä
oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä
kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko
metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia
-- ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian
ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri
kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä
se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut
vitkasteluaikaa.
-- Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä,
ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta
yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän)
piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin,
kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne.,
kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa,
vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman
litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä
voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut
hiiskahdustakaan.
Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin
päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se
olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu.
Rukoiliko se armoa -- armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta?
Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen
viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon
rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan
ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua,
sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle
päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut
sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti
edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta
purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä
vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä
alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan
pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu
oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma!
Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi
minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!
Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen
kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä
poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja
pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta
pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu
muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty
tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli
tarkoituksena.
Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan,
mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.
Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan
samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi
hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen
tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella
ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon
tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti,
kunnes emo sanoi:
-- K -- riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista
pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja
aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle
ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin
päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin
pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat
varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain
iloisia.
Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan
yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi
poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta
poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan
orjanruusupensaikkoon.
Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä.
Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti
tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun
muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen
mukaan.
Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka
typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.
Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat
emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia
joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa
palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä
punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä
kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.
Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan
reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli
ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen
tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi
sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi
puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan
kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät
ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan
tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut
älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli
poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja,
pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten
nielaisi.
Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut
lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan,
pudotti sen useita kertoja, ja sitten -- totellen äkillistä
mielijohdetta -- nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään.
Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon,
ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia.
Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet
pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä
voineet syödä enempää.
Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät
orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät
koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea
kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat
erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin,
raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään -- vaikka niillä ei
vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin
sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten
läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa
vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet
orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli
niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti
lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista,
toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja
painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.
2
Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan.
Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua
männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin
sinisiä kyniä.
Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin
luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen
peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa,
vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon
kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni
jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden
elämässä.
Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä
seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi
lentää.
Eivät kuitenkaan kaikki -- yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen.
Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia
sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja
vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän
hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!)
tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta
mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.
Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että
parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja
että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia;
ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa
muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan
hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät,
että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä
kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta,
sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat
oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja
tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.
Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja
varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo
niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.
Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne
olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin
linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan
kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä
niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina
siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.
Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä
emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään
ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan
laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen
yhtä ankarasti kuin poikasiinkin -- kova nälkä, kuumeinen päänkipu
ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut
tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto
alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä
loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.
Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon
lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara,
kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä,
sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi
sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta
varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita
epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen
tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään
ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan
vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli
voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään
avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii
heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä
rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna
toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä,
joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden
ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota
linnunpojat olivat syöneet.
Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden
yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne
kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli
jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että
se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin
niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut
vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli
myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt
toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta
tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut
vastata emon "K -- riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli
palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" -- kauemmin kuin
yksikään sen sisaruksista.
Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei
täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään
hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua
maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut
tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli
jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut,
haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö
vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan,
matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K -- riit"-huudolla luokseen.
Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka
edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei
sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät
sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus,
jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut
silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa
silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset
saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.
Kuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin
usein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli,
kiipesi emon selkään.
Kasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia
"pyristämään". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos
se haluaa, mutta "pyristäminen" on joskus niin tärkeätä, että
kaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla
montakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta;
se hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään
yksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai
liikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.
Pyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: "Kussakin kuussa eri
viholliset ja eri ruoat." Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja
muurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja
haisunäätien sijaan taas pyssymiehet.
Pyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään.
Ne tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä
puuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron
laaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa.
Emo äkkäsi koiran ja kirkaisi "Kvit! Kvit!" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi
poikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin
antoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten
lujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta
siitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti
varoituksensa "Kvit! Kvit!" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.
Sillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja
haukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon
ja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä
pensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan
putosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti
niitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi
jäännökset laukkuunsa.
3
Cuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton
pohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen
viisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut
kruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti
omaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä,
ja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään
oikeana urheilumiehenä, koska hän oli "hanakka linnustaja" ja koska
hänestä "oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan", kun hän laukaisi
pyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä
vain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti
pyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin
vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että
hän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli
kulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä
todisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka
ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika
alkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään
outoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti
kuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena
henkilönä haastateltiin sanomalehdissä.
Hän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua
istumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen
ennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että
Mutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin
oli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän
oli päättänyt heti lähteä hakemaan "annoksen linnunlihaa". Hän oli
kuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon
johdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut
linnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.
Näin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää
eri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha
viisaus: "Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän."
Pitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten
eksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä
vanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa
lehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman
vihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet
sinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät
notkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat -- kussakin kuussa eri
viholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen
aika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin,
lisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät,
ja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän
vaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun
tuuheimpaan oksistoon.
Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri
keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.
Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi
mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi -- se jonka
muistamme kerran maanneen lastulla -- oli isompikin. Kaulatöyhdöt
alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi
nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!
Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö
riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan
kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon
suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina
silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka
kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään
voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta
kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se
nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin
kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan
kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson
kuuluisa röyhelöpyy.
4
Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta,
pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää
puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus,
ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja
keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen
ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti.
Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten
varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin,
kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä
uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri
täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja
kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi
vähän pelätä poikaansa.
Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi.
Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan
tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa
jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin,
yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana
kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät
itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin
lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä
paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista,
puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan
siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on
siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli:
perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä,
tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo
valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin
vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna
ne saavat sen perin harvoin.
Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun
viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen
syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä
voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.
Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä
kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet
tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään
ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä
kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai
puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen
valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä
katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin
korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat
eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi,
marraskuun raivokin oli pahimmillaan.
Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko
perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto
vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä.
Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa,
mutta ypöyksin.
5
Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä
synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu
toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden
ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten
myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä,
jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia,
niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti
koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli
kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin
liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät
ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka
kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa
kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli
karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan
viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin
laatuun käypää nytkin.
Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se
oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti
viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin
metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.
Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet
eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä
seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja
ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja
kauniimmaksi.
Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei
näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä
tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan,
jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta
herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy
oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään "_Kevät
pian_" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen,
kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti
todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset
ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi
säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden
teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle
ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat
marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut
pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa.
Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: "_Kevät tulee!
Kevät tulee_!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain
eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!"
Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa
etunenässä ja julisti virallisesti:
-- _Kevät on tullut_.
Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen
avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät
vallan hurjiksi; ne lauloivat "_Kevät jo, kevät jo, jo -- kevät jo,
jo_" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.
Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta
kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva
rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden
lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille
metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.
Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan
soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa
saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin
rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen
kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se
oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen.
Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi
pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan
nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden
sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.
Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen
huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi
sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja
kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita
kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet,
sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania
ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan
ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?
-- Trump, trump, trumtr -- r -- r -- rr.
-- Trump, trump, trumtr -- r - r -- r -- rrrrr, se päästeli uudelleen
ja uudelleen.
Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin
silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt
lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä
komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi.
Mutta _sillä oli nyt ikävä_.
Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä
soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se
taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin
sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon.
Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä.
Todellakin, tuolla se oli -- lintu -- kumppani -- ujo pikkuinen
tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa
Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen
vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se
nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää,
miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin,
että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti
hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen
luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli
valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain
Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu
oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän
harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä.
Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut
rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi
päätään -- erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.
Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa.
Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja
mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea
uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa,
toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta
miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa?
Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain
tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa,
vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti,
että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä
oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi
hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia
minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä
eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää,
rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen
laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli
taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi
kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään
kymmenen piipittävää pikku pyytä.
Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa
vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin
suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja
lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä
milloinkaan oli siitä huolehtinut.
6
Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät
pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän
isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai
mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.
Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät
emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden
komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.
Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi
heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja
juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa
emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.
Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti
jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi
helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen
laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä
takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut
sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman
poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi.
Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja
lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit,
so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti
ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että
se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se
oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon
päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten
sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.
Perhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä.
Tämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan,
ettei päässyt pois.
Tämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta
niiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä
luhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi
ylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.
Ruskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka.
Se vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli
ja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten
se kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille
leveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut
ymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä
vain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.
Ne joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat
lentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä "urheilija" oli kuitenkin
metsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen
koiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle
Ruskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen
vanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.
Mutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi
poikasille "Krrr! Krrr" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja
juoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla
Punakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle,
hyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli
kuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että
salametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista
siipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin
hän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten
läheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea
oli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse
tullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että
Cuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti
ajoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista
loitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten
ja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä
kepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen,
joka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi
aivan riekaleiksi.
Petomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi
hakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei
löytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden
piilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen
orpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.
Punakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja
palasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli
mennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi.
Punakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä
hajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus
oli merkinnyt.
Kuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat
niukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa,
katse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni
niiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun "Kriit! Kriit" -äännähdyksen.
Mutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan
piilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti.
Punakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki
ne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois
tuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat
seutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat
varmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.
Täällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin
tämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat
kuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun
ja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia
vaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon.
Ne kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä
oli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua
ja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa
kuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle
samaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se
on myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi
ja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen
komean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi
myös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa
soidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa
perästä.
Sen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi
näistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui
lintujen äänekkäästä iltasoinnista.
Nyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue
oli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka
ne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli
ainaiseksi eksynyt toisista.
Punakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa
puron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun
ilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla.
Mutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja
kinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta
pakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä
erään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset
tekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta -- laittoi
linnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet --, ja siellä ne nukkuivat
makeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi
kylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen
seinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo
päästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan "Kriit! Kriit! Kvit!"
(Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)
Tämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei
kyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat
lumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla.
Mutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän
lumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien
päälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä
vuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman
jäävaipan alla.
Syvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen
tien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista.
Se vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua;
turhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset
olivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut
epätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit
vierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi,
mutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla
nuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä,
suojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla "p-i-i-i-i-t,
piit-i-i-i-t" -huudolla.
Ne olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja
illan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit
olivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu
löytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan,
ne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin,
että kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää
äkkirynnäköllä päästä vapauteen.
Mutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin
pääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät
kuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana
päivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja
sihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen
valkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta.
Rakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen
piilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta
päin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin
vapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin
ennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut
ylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo
alkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän
valjetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan
oli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi
nakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori
alkoi tosiaankin ohentua.
Myöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa,
ja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se
saattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret
ja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia
alaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se
hyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret
linnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti
muutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten
makuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko "piit,
piit" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai
pian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö.
Mutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt
tarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet
minkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen
sulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja
höyheniä -- siinä kaikki.
7
Kesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat,
mutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja.
Keskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin,
Punakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai
vihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen
säilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka
tapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen.
Linnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin
sangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko
laaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen
loistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta
tavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta
Punakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi
milloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä
liikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota
pyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa
ja niin kiitää matkaansa.
Mutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä
sitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu
este. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.
Lumikuussa se muutti Harmaapyrstön kanssa Castle Frankin metsikköön,
jossa oli yltä kyllin ravintoa sekä suuria, vanhoja puita. Ennen
kaikkea siellä oli muuan suuri petäjä, joka kohosi itärinteellä
kiemurtelevien hemlokkien keskeltä. Se oli juuresta kaksi metriä
läpimitaten, ja sen ensimmäiset oksat alkoivat muiden puiden latvojen
kohdalta. Sen oksilla oleskeli kesäaikaan sininärhi morsiamineen.
Tuuheiden haarojen turvissa närhi kauniina kevätpäivinä tanssi ja
lauloi kullalleen, levitteli koreita sinisiä sulkiaan ja liverteli
vienoimpia, satumaisia säveliään.
Tämä suuri petäjä oli erityisen tärkeä Punakaulalle, joka ainoan
jälkeläisensä kanssa eleli nyt lähellä sitä. Pyitä kiinnosti kuitenkin
vain sen vankka tyvi, ei ylhäällä huojuva latva. Yltympäri oli matalia,
kiemurtelevia hemlokkeja, joiden seassa kasvoivat linnunviini ja
gaultheria, ja makeita mustia terhoja saattoi kaapia esiin lumen
alta. Parempaa syöntipaikkaa ei saattanut ajatella, sillä kun tuo
kyllästymätön pyssymies tuli, oli helppo juosta hemlokkitiheikköä
pitkin petäjän luo ja pyrähtää turvallisesti lentoon tämän takaa.
Vähintään kymmenen kertaa petäjä oli pelastanut pyyt laillisen
murhaamiskauden aikana.
Täällä Cuddy opittuaan lopulta tuntemaan lintujen tavat ryhtyi uuteen
keinoon. Hän asettui vaanimaan penkeren alle sillä välin kun muuan
apulainen lähti Sugar Loafin kautta pelottamaan lintuja. Mies tuli
tömistäen läpi matalan pensaikon, jossa Punakaula ja Harmaapyrstö
olivat syömässä, ja kauan ennen kuin pyssymies oli vaarallisen lähellä,
Punakaula päästi matalan varoitushuutonsa "rrr-rrr!" (vaara!) ja asteli
sukkelaan kohti suurta petäjää siltä varalta, että pitäisi nousta
lentoon.
Harmaapyrstö oli jonkin matkan päässä mäellä ja huomasi äkkiä uuden
vihollisen, keltaisen koiran, joka tuli suoraa päätä sitä kohti.
Punakaula oli kauempana eikä voinut nähdä koiraa pensaikolta, ja
Harmaapyrstö säikähti kovin.
-- Kvit! Kvit! (Lentoon! Lentoon!), se huudahti juosten rinnettä
alaspäin noustakseen kohta lentoon. -- Kriit! Kr-r-r-r! (Tätä tietä!
Piiloon!), huusi kylmäverisempi Punakaula taholtaan, sillä se näki,
että pyssyllä varustettu mies oli pääsemäisillään ampumamatkan päähän.
Se pääsi petäjänrungon taakse, ja täällä hetkiseksi seisahtuessaan
varoittaakseen vielä kerran Harmaapyrstöä: "Tätä tietä! Tätä tietä!"
se kuuli pienen risahduksen edestään penkeren alta ja huomasi, että
sielläkin oli vihollinen väijymässä. Samassa kuului Harmaapyrstön
säikähtynyt kirkaisu, kun koira hyppäsi sitä kohti. Se kohosi lentoon
ja kiiruhti suojaavan rungon taakse, eikä avoimella paikalla seisova
pyssymies mahtanut sille mitään. Mutta se lensi suoraan penkeren alla
väijyvän ilkimyksen maalitauluksi.
Pyristäen kohosi ilmaan lintu, kaunis, tunteva, jalo olento.
Paukahdus, ja se putosi maahan ruhjottuna ja verisenä. Sen elämä oli
sammunut.
Punakaulan asema oli vaarallinen. Mihinkään suuntaan ei saattanut
kohota lentoon. Sen tähden se painautui pensaikkoon. Koira tuli neljän
metrin päähän, ja mennessään Cuddyn luokse apumies astui ohi kahden
metrin päästä. Mutta Punakaula ei hievahtanutkaan ennen kuin pääsi
suuren petäjän taakse suojaan kummaltakin. Silloin se pyrähti lentoon
ja kiirehti Taylorin mäen vieressä olevaan yksinäiseen laaksoon.
Yhden sen omaisen kerrallaan oli hirveä pyssy surmannut, ja nyt se taas
oli yksin. Lumikuu kului onnellisesti, vaikka monta kertaa olikin henki
täpärällä. Punakaulan tiedettiin nyt olevan ainoa elossa oleva lajiaan
ja sitä vainottiin väsymättä. Se tuli päivä päivältä aremmaksi.
Lopulta sen ahdistaminen pyssyllä rupesi tuntumaan turhalta
ajanhukalta. Cuddy ryhtyi sen vuoksi uuteen keinoon. Oli myrskykuu;
hanget olivat vahvimmillaan, ravinto niukimmillaan, ja Castle Frankin
mäenrinne oli miltei ainoa hyvä ruokapaikka. Tänne mies asetti
joukon ansoja. Jänis, vanha ystävä, nakersi useita poikki terävillä
hampaillaan, mutta muutamia jäi. Pitäessään silmällä etäistä pilkkua,
joka saattoi olla haukka, Punakaula joutui suoraa päätä yhteen niistä.
Siihen se jäi yhdestä jalastaan roikkumaan.
Eikö metsän, eläimillä ole minkäänlaisia moraalisia tai laillisia
oikeuksia? Mikä oikeus ihmisellä on tuottaa sellaista kauheata tuskaa
toiselle luontokappaleelle? Sekö vain, ettei tämä puhu hänen kieltään?
Koko päivän Punakaula riippui tuskissaan räpytellen suuria, voimakkaita
siipiään koettaen turhaan päästä vapaaksi. Koko päivän, koko yön, yhä
kovempaa tuskaa kärsien, kunnes se vain odotti kuolemaa. Mutta ketään
ei kuulunut. Aamu valkeni, päivä kului; yhä se vain riippui jalastaan
kituen hitaasti kuoliaaksi. Seuraava yö teki tuloaan, ja kun suuri
sarvipöllö osui iltahämärässä näkemään kuolevan hiljaisen siiven
lepatuksen ja teki sen tuskista lopun, kuolema oli pelastaja.
Tuuli puhalsi laaksoon pohjoisesta. Myrskyhevoset tulivat riehuen,
lumesta valkeina, kiisivät yli tasangon kohti laajaa järvenselkää. Ne
tempasivat mukaansa röyhelöpyyn kaulahöyheniä -- tuohon kuuluisaan
sateenkaaren väriseen kaularöyhelöön kuuluneita höyheniä. Ne lensivät
myrskyssä pimeään talviyöhön, niin kuin niiden omistaja kerran oli
lentänyt raivokuun vimman valtaamana. Ne lensivät tuulen siivillä
kauas etelään, suurelle järvelle saakka, ja sen myllertäviin aaltoihin
katosivat Donin laakson pyysuvun viimeiset jäännökset.
Sillä nykyään Castle Frankissa ei ole yhtä ainoata pyytä. Seudun
metsälinnut eivät enää kuule pyyn uljasta, sotaista kevättervehdystä,
ja Mutajoen laakson vanha petäjäinen soidinpuu on käyttämättömänä
lahonnut.