1
Jo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui
kolistellen paimenmajaan.
-- Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.
-- Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon;
hän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa
päivällinen useinkin valmistui miten sattui.
-- Mitä uutisia Pericosta? kysyi eräs Jon toveri.
-- Siinähän tuo menee, Jo sanoi. -- Karjaa näkyy viljalti; runsaasti
vasikoita.
-- Minäpä olen nähnyt tuon arohevoslauman, joka käy juomassa
Antilooppilähteellä, hän jatkoi. -- Laumassa on koko joukko varsoja;
niistä on yksi tumma, kaunis kuin peijakas, synnynnäinen juoksija!
Ajoin niitä pari kilometriä; tämä juoksi etumaisena eikä rikkonut
raviaan kertaakaan.
-- Ei kai sinulla ollut virvoitusjuomia matkassa?
-- Kaikki on totta, Scarth. Tai jos tahdot lyödä vetoa, niin olkoon
menneeksi, mutta muista miten viime kerralla kävi!
-- Päivällinen, huusi kokki ja asia jäi kesken. Seuraavana päivänä
paimenet muuttivat leiriä, ja arohevoset unohdettiin.
Vuotta myöhemmin paimenkunta oleskeli taas samassa osassa Uutta
Meksikoa, ja taas nähtiin tuo villihevoslauma. Tummasta varsasta oli
kehittynyt musta nuori ori, jolla oli sirot virheettömät jalat ja
kiiltävät kupeet. Useampi kuin yksi karjanpaimen näki tämän kumman --
se oli synnynnäinen juoksija.
Jo oli mukana, ja hänen päähänsä juolahti tuuma, että varsa kannatti
ottaa kiinni. Vieraasta ajatus ei tuntune hämmästyttävältä tai
kummalliselta, mutta Lännessä, missä opettamaton hevonen maksaa
viisi dollaria ja hyvä ratsuhevonen viisitoista tai kaksikymmentä
dollaria, ei kenen tahansa cowboyn päähän pälkähdä, että villiä
arohevosta kannattaisi toivoa omakseen. Arohevosta on nimittäin vaikea
pyydystää, ja jos sen saakin kiinni, se on vain vangittu villieläin,
aivan hyödytön semmoisenaan ja useinkin mahdoton kesyttää. Moni
karjanomistaja pitääkin sääntönä, että milloin arohevonen tulee
näkyviin, se on ammuttava, sillä nämä eläimet eivät ainoastaan ole
hyödyttömiä laitumen kuluttajia, vaan ne lisäksi usein viekoittelevat
seuraansa kesyjä hevosia; nämä mieltyvät pian vapaaseen elämään ja ovat
mennyttä kalua.
Jo Calone sanoi tuntevansa arohevoset perin pohjin. -- Valkoiset ovat
aina lauhkeita ja ruskeat levottomia. Voikosta saa hyvän jos oikein
opettaa, mutta musta on aina vihainen ja kovasuinen. Jos mustalla
villihevosella olisi kynnet, niin se karkottaisi vaikka jalopeurat
Danielin luolasta!
Koska arohevonen on yleensä arvoton vahinkoeläin ja musta arohevonen
vielä kymmenen kertaa pahempi, Jon kumppanit eivät nähneet mitään
järkeä tuossa hankkeessa, jonka hän nyt täydellä todella aikoi panna
täytäntöön. Mutta Jo ei sinä vuonna päässyt koettamaankaan.
Hän oli vain lehmipaimen, joka ansaitsi kaksikymmentä viisi
dollaria kuussa ja oli vailla vakinaista paikkaa. Kuten useimpien
karjanpaimenten hänenkin tulevaisuudentoiveensa oli päästä itsenäiseksi
karjanomistajaksi. Hän oli jo aikoja sitten hankkinut karjamerkilleen
virallisen vahvistuksen, mutta merkki oli toistaiseksi vain yhdessä
ainoassa nautaeläimessä, vanhassa lehmässä, joka tuotti hänelle
laillisen oikeuden panna merkkinsä isännättömään eläimeen, jos sattuisi
semmoisen löytämään.
Huolimatta tästä vakaasta aikeestaan Jo ei kuitenkaan palkanmaksun
jälkeen milloinkaan voinut vastustaa kiusausta lähteä toisten poikien
kanssa kaupunkiin pitämään hauskaa. Niinpä hänellä oli tuskin muuta
omaisuutta kuin satulansa, vuoteensa ja vanha lehmänsä. Hän odotti
jotakin onnenpotkausta, josta saisi varoja päästäkseen hyvään alkuun.
Nyt Jo oli saanut päähänsä, että musta arohevonen oli häntä varten, ja
hän odotti vain tilaisuutta milloin saisi yrittää.
Paimenet kiertelivät Canada-virran tienoilla ja palasivat syksymmällä
Don Carlos -vuoren ohi, mutta Jo ei nähnyt vilahdustakaan Juoksijasta.
Monessa leiripaikassa siitä kyllä puhuttiin, sillä tämä varsa, joka nyt
oli väkevä ja virma kolmivuotias, alkoi tulla kuuluisaksi.
Antilooppilähde on suuren tasangon keskellä. Tulvan aikana se paisuu
pieneksi järveksi, jonka ympärillä on kaislikko; kuivana kautena taas
paikalla on vain laaja mutakenttä, jossa siellä täällä on valkoisia
alkalitäpliä ja keskellä lähde. Siitä ei käy näkyvää laskujokea, mutta
kuitenkin lähteen vesi on varsin hyvää, eikä muuta juomapaikkaa ole
monen kilometrin säteellä.
Tämä lakeus eli preeria, kuten sitä pohjoisempana sanottaisiin, oli
mustan oriin mieluisin oleskelupaikka. Mutta täällä kävi laitumella
myös paljon kesyjä hevosia ja nautoja. Suurimmalla osalla oli merkki
"LF".
Tämän karjan hoitaja ja osittain omistaja Foster oli yritteliäs mies.
Hän harrasti karja- ja hevosrodun parantamista ja oli muun muassa
koetteeksi hankkinut kymmenen sekarotuista tammaa. Ne olivat suuria
kaunisjalkaisia eläimiä, joiden rinnalla takkuiset paimenhevoset
näyttivät nälkiintyneiltä ja johonkin aivan toiseen lajiin kuuluvilta
eläimiltä.
Yhtä niistä pidettiin tallissa käyttöhevosena, mutta muut yhdeksän
vietiin laitumelle, kun niiden varsat oli vieroitettu.
Hevosilla on erinomainen kyky etsiä parhaat laitumet. Niinpä nämä
yhdeksän tammaa menivät suoraa päätä Antilooppilähteen tasangolle,
yli kolmekymmentä kilometriä etelään. Kun Foster loppukesällä tuli
hakemaan niitä, hän löysikin kaikki yhdeksän, mutta niiden joukossa
oli kymmenentenä kiiltävän musta ori, joka ilmeisesti oli tammoihin
läheisemmässä kuin hyvän toveruuden suhteessa. Se vartioi niitä, hyppi
niiden ympärillä ja piti laumaa taitavasti koossa. Sen sysimusta väri
erosi jyrkästi tammojen ruskeasta karvasta.
Tammat olivat lauhkeita, ja luultiin että ne saataisiin helposti
kotiin. Mutta vielä mitä! Musta ori tuli raivoihinsa ja sen hurjuus
näytti tarttuvan muihinkin. Se juoksi sinne tänne ja pakotti koko
lauman laukkaamaan perässään. Hevoset menivät menojaan, eivätkä
ajomiesten pienet ponit ensinkään kyenneet seuraamaan niitä.
Tämä oli harmillista, ja ajajat ottivat pian pyssynsä ja odottivat vain
tilaisuutta tuon riivatun oriin ampumiseen. Mutta aina kun tilaisuus
tuli, sattuivat tammat olemaan niin lähellä, että luoti olisi miltei
varmasti sattunut myös johonkin niistä. Koko päivän miehet yrittivät
turhaan. Juoksija, sillä se se oli, piti perheensä koossa ja hävisi
tammojen kanssa eteläisten hiekkakukkulain taakse. Hakumiehet palasivat
väsyneine hevosineen kotiin hautoen mielessään kostoa tuolle uljaalle
hevoselle. Mutta siitä oli vähän lohdutusta.
Pahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin
tammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä
tätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.
Tiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla
koiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta.
Olipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät
villit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa
haaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota
ristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes
sen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat
vain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo
yhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien
kertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja
mustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen,
pidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille
yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.
2
Oli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin
vaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni
Foster viimeksi huomautti:
-- Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin
tähdätkääkin niin, että se jää!
Tuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella
oppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin
utelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi
pettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle
tullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.
Mutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja
noustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack
Burns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin
sanoen minulle:
-- Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on -- se ori! Sieppasin luodikon
ja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen.
Edessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri
musta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa.
Se seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli
hevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin,
ettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä
ajatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen
kuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack
vieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina
kuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:
-- Antakaa pyssy minulle!
Kun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi
vahingossa.
Samassa oli laaksossa seisova hevoslauma liikkeellä. Suuri musta ori
juoksi matkoihinsa korskuen ja hirnuen. Tammat pysyivät koossa; kuului
vain kavioiden töminää, kun hevoslauma kiiti tomupilvenä tiehensä.
Ori juoksi milloin toisella, milloin toisella puolella, piti silmällä
kaikkia, johti suuntaa ja vei muut matkassaan. Niin pitkälle kuin
saatoin nähdä, se ei kertaakaan rikkonut raviaan.
Jack ivaili pyssyäni ja hitauttani, mutta minä olin niin ihastunut
Juoksijan voimaan ja kauneuteen, etten olisi tahtonut vahingoittaa sen
kiiltävää karvaa, vaikka olisin saanut omakseni koko hevoslauman.
3
Villihevosia pyydetään monilla eri tavoilla. Yksi tapa on
"taittaminen": ammutaan huolellisesti tähdäten niin läheltä eläintä,
että kuula hipaisee niskanikamia. Hevonen huumaantuu hetkeksi
täräyksestä niin että sen jalat ehditään sitoa.
Tästä tavasta Jo arveli:
-- Lorua! Olen nähnyt ammuttavan niskat poikki sadalta hevoselta tätä
temppua yritettäessä, mutta en ole vielä koskaan nähnyt villihevosen
taittamisen onnistuvan.
Jos seudun luonto on sopiva, hevoslauma joskus ajetaan aitaukseen;
erityisen hyvillä ratsuilla se voidaan väsyttää, mutta yleisin
väsyttämistäpä on, niin omituiselta kuin se kuulostaakin,
kävelyttäminen, hevosten pakottaminen alituiseen pieneen
liikkeelläoloon.
Maine oriista, joka ei milloinkaan nelistänyt, levisi yhä laajemmalle.
Sen käynnistä, nopeudesta ja kestävyydestä kerrottiin hurjia juttuja,
ja kun vanha Montgomery, "kolmiokangella" merkityn karjan omistaja,
tuli Wellin hotelliin Claytoniin ja lupasi todistajien kuullen tuhat
dollaria sille, joka toisi hänelle Juoksijan elävänä laatikkovaunuissa
-- nimittäin siinä tapauksessa, että kertomukset olivat tosia --,
niin kymmenkunta nuorta karjanpaimenta halusi koettaa onneaan heti
palvelusaikansa päätyttyä. Mutta Jolla oli ollut sama aie jo vuosia
takaperin. Ei ollut aikaa vitkasteluun: hän rikkoi kaikki sopimuksensa
ja puuhasi yöt päivät saadakseen ajoon tarvittavat varustukset.
Kiristämällä vielä luottoaan ja turvautumalla jo ennestään liikaa
verottamiinsa ystäviin hän sai kokoon retkikunnan, johon kuului
kaksikymmentä hyvää ratsuhevosta, muonavaunut ja elintarvikkeita kahden
viikon ajaksi kolmelle miehelle: hänelle itselleen, hänen toverilleen
Charleylle ja kokille.
Sitten he lähtivät Claytonista mielessään luja päätös, että nyt he
kävelyttämällä ottavat kiinni tuon ihmeellisen nopean villin hevosen.
Kolmantena päivänä he saapuivat Antilooppilähteelle, ja kun päivä oli
likimain puolessa, he eivät kovinkaan hämmästyneet nähdessään Juoksijan
tulevan koko seurueineen juomaan. Jo pysytteli näkymättömissä, kunnes
kaikki hevoset olivat sammuttaneet janonsa, sillä janoinen hevonen
juoksee aina paremmin kuin kylläinen.
Sitten Jo ratsasti rauhallisesti eteenpäin. Juoksija lähti laumoineen
liikkeelle puolen kilometrin päästä ja hävisi näkymättömiin
kaakkoisille ylätasangoille. Jo seurasi jäljestä nelistäen, kunnes hän
uudelleen sai lauman näkyviinsä. Sitten hän palasi antamaan kokille
määräyksen että tämän tuli ajaa etelään päin Alamosa Arroyolle; kokin
toimena oli myös muonavaunujen ajaminen. Sen jälkeen hän ratsasti
kaakkoon villihevosten jäljessä. Parin kolmen kilometrin päässä hän
näki ne jälleen kaukaa ja antoi hevosensa levollisesti käydä niitä
niin lähelle, että ne taas lähtivät liikkeelle ja menivät kaartaen
etelään päin. Tunnin ratsastettuaan, ei jälkiä myöten, vaan oikaisten
sinne, mihin hevoslauman täytyi tulla, Jo pääsi uudelleen sitä lähelle.
Taas hän ajoi käymäjalkaa rauhallisesti laumaa kohti, ja taas tämä
lähti liikkeelle. Näin ajo jatkui kaiken iltapäivää kaartuen yhä
eteläisempään suuntaan, ja illan tullen oltiin, kuten Jo oli arvannut,
lähellä Alamosa Arroyoa. Täällä Jo vielä kerran ajoi lauman liikkeelle
ja ratsasti sitten vaunuille. Charley joka tähän saakka oli levännyt,
otti nyt hoitaakseen tämän hitaan ajon vereksellä hevosella.
Illallisen jälkeen muonavaunut siirtyivät Alamosan ylempään kahlaamoon,
kuten oli sovittu, ja tänne leiriydyttiin yöksi.
Sillä välin Charley seurasi laumaa. Se ei enää juossut niin kauas
kuin alussa, sillä ratsastaja ei ollut kertaakaan hyökännyt hevosten
kimppuun, ja ne alkoivat tottua tämän seuraan. Hämärän tultuakin ne oli
vielä helppo löytää erään laumaan kuuluvan lumivalkean tamman avulla.
Uusikuu valaisi hiukan, ja maaten hevosen selässä erottaakseen tien
Charley seurasi hitaasti hevoslaumaa; vain tuon aavemaisen valkean
tamman saattoi nähdä, ja sitten sekin katosi pimeyteen. Silloin Charley
hyppäsi maahan, riisui hevosensa, pani sen liekaan ja kääriytyi
huopaansa nukkumaan.
Aamun sarastaessa hän oli jalkeilla ja erotti taas lauman puolen
kilometrin päästä tuon valkean tamman avulla. Hänen lähetessään
Juoksijan kimakka hirnunta sai lauman liikkeelle. Mutta se pysähtyi
ensimmäiselle ylängölle ja kääntyi katsomaan, mikä tuo itsepäinen
seuraaja oikein oli ja mitä se tahtoi. Hetken hevoset seisoivat
taivasta vasten näkyvissä; sitten musta kiertolainen kai arveli
nyt tuntevansa ahdistajan niin hyvin kuin halusikin: se huiskaisi
harjallaan ja lähti matkaansa väsymätöntä raviaan, ja tammat seurasivat
virtana jäljessä. Ne kaarsivat nyt yhä enemmän länteen. Monta kertaa
uudistui sama näytelmä: pako, seuraaminen, saavutus ja taas pako,
kunnes he lähes puolen päivän aikaan sivuuttivat Buffalo Bluffin,
apassien vanhan tähystyspaikan. Charley näki ohuen savupatsaan kohoavan
sieltä kiemurrellen ilmoihin. Siellä Jo sopimuksen mukaan antoi
merkkiä, ja Charley vastasi taskupeilillä. Nyt vaihdettiin vuoroa.
Jo jatkoi ajoa tuorein voimin, ja Charley meni leirille syömään ja
lepäämään siirtyäkseen sitten ylöspäin pitkin virran vartta.
Kaiken päivää Jo ajoi ja pakotti tarvittaessa hevoslauman pysymään
tuossa suuressa ympyrässä, josta muonavaunut leikkasivat pienen säteen.
Auringon laskiessa hän tuli Verde Crossingiin. Siellä Charley jo odotti
mukanaan ruokaa ja uusi hevonen. Jo jatkoi sitten samaan tapaan,
rauhallisesti, mutta itsepintaisesti. Kaiken iltaa hän seurasi, vieläpä
myöhäiseen yöhön, sillä villi lauma oli nyt jotenkin tottunut tuon
vaarattoman vieraan seuraan ja sitä oli helppo pitää näkyvissä; sitä
paitsi se alkoi väsyä ainaisesta kulkemisesta. Nyt ei oltu enää hyvällä
ruohoalueella, eikä arohevosia ollut ruokittu jyvillä kuten ahdistajan
ratsuja, ja ennen kaikkea vähäinen mutta alinomainen hermojen jännitys
alkoi tuntua. Se hävitti hevosten ruokahalun, mutta teki ne hyvin
janoisiksi. Niiden annettiin juoda joka tilaisuudessa, jopa niitä
mikäli mahdollista rohkaistiinkin ahmimaan vettä mielin määrin, missä
sitä vain oli saatavissa. Ylen määrin nautittu vesi vaikuttaa, kuten
tunnettua, juoksevaan eläimeen veltostuttavasti: se herpaisee jäsenet
ja tekee hengityksen vaikeaksi. Jo varoi huolellisesti juottamasta
liikaa omia hevosiaan, ja sekä hän että hänen ratsunsa olivat hyvässä
kunnossa, kun hän yöllä leiriytyi uupuneiden arohevosten läheisyyteen.
Aamuhämärässä hän löysi ne helposti läheltä, ja vaikka ne ensin
lähtivät juosten, ei kulunut kauankaan, kun ne jo herkesivät
käymätahtiin. Voitto näytti nyt miltei varmalta, sillä "kävelyttämisen"
suurin vaikeus on pysyä lauman jäljillä kahtena tai kolmena
ensimmäisenä päivänä, jolloin ajettavat ovat täysissä voimissaan.
Kaiken aamua hevoslauma oli Jon näkyvissä, tavallisesti aivan lähellä.
Kello kymmenen tienoissa Charley vaihtoi vuoroa José Peakin luona. Sinä
päivänä hevoset kävelivät vain lyhyen matkan ja paljon vastahakoisemmin
kuin edellisenä päivänä sekä kaartoivat yhä pohjoisempaan suuntaan.
Illalla Charley sai vereksen ratsun ja jatkoi entiseen tapaan.
Seuraavana päivänä arohevoset kävelivät pää riipuksissa, ja huolimatta
mustan Juoksijan ponnistuksista ne jättäytyivät usein vain sadan metrin
päähän ahdistajastaan.
Neljäs ja viides päivä kuluivat samalla tavalla, ja lauma oli
jälleen Antilooppilähteen läheisyydessä. Siihen asti suunnitelma oli
onnistunut. Ajo oli käynyt suuressa ympyrässä, ja muonavaunut olivat
seuranneet pienemmässä. Lauma oli taas lähtöpaikallaan, nyt perin
uupuneena; ajajat hevosineen olivat hyvissä voimissa. Lauman ei annettu
juoda; vasta myöhään iltapäivällä se ajettiin Antilooppilähteelle,
ja hevoset saivat ahmia vatsansa täyteen. Nyt oli tullut hetki,
jolloin ajajat voivat jyvillä ruokittuine ratsuineen tehdä ryntäyksen
ja käyttää taitavasti köysiä; äkillinen runsas juonti teki hevosten
jäsenet ja keuhkot aivan heikoiksi, milteipä lamaantuneiksi. Oli
ilmeisesti aivan helppoa panna ne yksitellen jaloista köysiin.
Suunnitelmassa oli ainoastaan yksi heikko kohta: Juoksija näytti
olevan raudasta; sen joustava ravi oli yhtä notkeaa ja pirteää kuin
ajon alussakin. Se kulki edestakaisin laumansa ympäri ja vaati sitä
hirnumalla ja näyttämällä esimerkkiä pakenemaan joutuisammin. Mutta
tammat olivat lopen väsyneet. Vanha valkoinen tamma, josta oli ollut
niin paljon apua pimeässä, jäi jälkeen monta tuntia. Sekarotuiset
suuret hevoset näyttivät kokonaan lakkaavan pelkäämästä hevosmiehiä
ja joutuivat helposti Jon haltuun. Mutta ori, jota varten ajoon oli
lähdetty, näytti yhtä tavoittamattomalta kuin ennenkin.
Tässä oli pulma. Apumiehet tunsivat Jon eivätkä olisi hämmästyneet,
vaikka tämä olisi äkkiä raivoissaan ampunut mustan oriin. Mutta Jolla
ei ollut sellaista aikomusta. Koko pitkän viikon hän oli joka päivä
katsellut tuota hevosta sen kiitäessä edellä eikä ollut kertaakaan
nähnyt sen rikkovan raviaan.
Hevosmiehen ihailu tätä jaloa eläintä kohtaan oli kasvamistaan
kasvanut. Jo olisi nyt yhtä hyvin voinut tappaa parhaan ratsunsa kuin
ampua tätä loistavaa olentoa. Hän oli myös kahden vaiheilla, ottaisiko
tuon sievoisen summan, joka Juoksijasta oli tarjottu, vai pitäisikö
itse hevosen. Sellainen eläin olisi sinänsä kokonainen omaisuus, ja sen
jälkeläisistä tulisi varmaan erinomainen juoksijarotu.
Mutta sitä asiaa saattoi sitten tuumia -- nyt oli ratkaisevan
yrityksen aika. Jon nopein ratsu satuloitiin. Se oli tumma ja sukuisin
itävaltioista mutta kasvanut preerialla. Se ei olisi joutunut Jon
omaksi, ellei sillä olisi ollut eräs omituinen vika. Näillä seuduilla
kasvaa myrkyllinen ruoho, jonka nimi on loco. Useimmat eläimet eivät
siitä huoli, mutta joskus sattuu, että eläin maistaa sitä ja tottuu
siihen. Se vaikuttaa suunnilleen samalla tavoin kuin morfiini. Eläin on
pitkiä aikoja terve, mutta himoitsee aina tuota yrttiä ja tulee lopulta
hulluksi. Ja Jon parhaan ratsun silmissä oli outo kiilto, josta tuntija
heti saattoi arvata, että se oli saanut locoa.
Mutta tämä ratsu oli nopea ja väkevä, ja Jo valitsi sen ajon suureen
loppuponnistukseen. Nyt olisi ollut helppo sitoa kaikki tammat,
mutta se ei enää ollut tarpeellista. Ne saatiin erotetuiksi mustasta
johtajastaan ja ajetuiksi kotiin aitaukseen. Mutta johtaja oli yhä
lannistumattoman voimakkaan näköinen; arvokkaan kilpailijan kanssa
Jo nyt lähti yrittämään. Suopunki heitettiin maahan ja sen annettiin
laahata, jotta kaikki sykkyrät oikenisivat, ja sitten se käärittiin
sievästi vyyhteen vasemman kämmenen varaan. Sitten Jo ensi kertaa
tässä ajossa käytti kannuksia ratsastaen suoraan kohti Juoksijaa, joka
oli tuskin puolen kilometrin päässä. Kiitäen tämä lähti pakenemaan,
ja kiitäen ajoi Jo. Kumpikin pani parastaan uupuneiden tammojen
hajaantuessa oikealle ja vasemmalle jättäen tietä näille kahdelle.
Parasta neliään veres ratsu laukkasi kohti aukeata tasankoa, mutta ori
pysyi alkuperäisen välimatkan päässä edellä juosten joustavaa, keinuvaa
raviaan.
Tämä oli uskomatonta, ja Jo kannusti ja hoputti yhä kiivaammin
hevostaan saamatta väliä pienenemään tuumaakaan. Musta arohevonen
kiiti yli tasankojen ja ohi saippuaruohoa kasvavan ylätasangon, sitten
poikki petollisen hiekka-aukean, sitten yli suuren ruohoaron, missä
preeriakoirat haukkuivat ja pakenivat koloihinsa. Ja Jo ratsasti
perässä. Ruohikolle tultuaan hän tuskin uskoi silmiään: väli oli vain
pidentynyt! Jo alkoi sadatella sekä vaatia ja kannustaa ratsuaan,
kunnes tämä pillastui niin, että sen silmät alkoivat pyöriä; se
heilutti hurjasti päätään eikä enää välittänyt tiestä. Niinpä se pian
astui etujalkansa mäyränkoloon ja kaatui. Jo suistui maahan ja sai
melkoisia mustelmia, mutta pääsi kumminkin kohta jaloilleen ja koetti
nostaa uupunutta ratsuaan. Mutta tämä oli mennyttä kalua -- sen jalka
oli poikki.
Ei voitu muuta kuin päästää hevonen tuskistaan. Jo kantoi satulansa
takaisin leiriin, ja Juoksija meni menojaan häviten pian näkyvistä.
Tämä ajo ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki tammat oli
nyt taltutettu. Jo ja Charley ajoivat ne LF-karjakunnan aitaukseen ja
vaativat kelpo palkkion. Mutta Jo oli entistäkin halukkaampi saamaan
oriin omakseen. Hän oli nähnyt, millaista ainesta tämä aron juoksija
oli; hän ylisteli sitä enemmän ja enemmän ja hautoi vain mielessään
uutta ja parempaa suunnitelmaa.
4
Tämän retkikunnan kokki oli nimeltään Bates -- herra Thomas Bates,
kuten hän nimitti itseään käydessään säännöllisesti postikonttorissa
kysymässä kirjeitä ja rahalähetyksiä; niitä ei milloinkaan tullut.
Karjanpaimenet nimittivät häntä Tom Kalkkunanvarpaaksi hänen
karjamerkkinsä mukaan; sen hän sanoi olevan kirjoihin pantuna
Denverissä. Hänen kertomustensa mukaan tämä merkki oli lukemattomilla
naudoilla ja hevosilla jossain kaukana pohjoisessa.
Kun häntä kehotettiin yhtymään osakkaaksi karjakuntaan, hän huomautti
halveksivasti, että hevoset tuottivat vain kaksitoista dollaria
tusina -- mikä sinä vuonna oli aivan totta --, ja sanoi mieluummin
tyytyvänsä huonoon palkkaan. Mutta kaikki, jotka kerran olivat nähneet
Juoksijan ravaavan, joutuivat jonkinlaisen huumauksen valtaan, ja Tom
Kalkkunanvarvaskin sai tämän kokea. Hänkin alkoi haluta arohevosta
omakseen. Hän ei ollut selvillä pyyntisuunnitelmasta ennen kuin
karjatalolle eräänä päivänä tuli muuan Bill Smith, yleisemmin tunnettu
karjamerkkinsä mukaan nimellä Hevosenkenkä-Billy. Koolla oli koko
joukko karjanpaimenia, ja miehiä kestittiin mainiolla tuoreella
häränlihalla, leivällä, huonolla kahvilla, kuivilla herneillä ja
sokerisiirapilla. Hevosenkenkä-Billy sanoi suu täynnä leipää:
-- Näin tänään Juoksijan ja olin niin lähellä, että olisin saattanut
palmikoida sen hännän.
-- Mitä, ammuitko?
-- En, mutta vähältä piti.
-- Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, sanoi pöydän toisesta päästä muuan
paimen, jonka karjamerkkinä oli "kaksiviivainen H". -- Minun laskuni
mukaan tuolla isännättömällä on ennen kuun vaihetta minun merkkini.
-- Kyllä saat olla vikkelä, tai muuten sillä on siihen mennessä
kyljessään 'kolmiopiste'.
-- Missä sen tapasit?
-- Kas, kävi tällä tavoin. Olin ratsastamassa Antilooppilähteen
tasangolla ja näin mudassa kaislikon sisäpuolella jonkin kasan. En
muistanut nähneeni sitä ennen. Ratsastin lähelle, koska arvelin sen
ehkä olevan meidän eläimiämme, ja se olikin makaava hevonen. Tuuli
oli edullinen -- siitä minuun päin -- ja niin pääsin aivan lähelle
ja näin, että se oli Juoksija itse, kuolleena kuin makrilli. Ei se
sentään näyttänyt turvonneelta tai avatulta, eikä tuntunut hajuakaan.
En tiennyt mitä ajatella, mutta sitten näin sen liikauttavan korvaansa
huiskaisten pois kärpäsen ja silloin tiesin, että se nukkui. Otin
nuorani ja käärin sen vyyhteen, mutta huomasin, että se oli vanha
ja paikoin heikonlainen; satulanikin oli huono ja hevoseni vain
kolmensadan kilon poni viiden ja puolen sadan kilon oritta vastaan, ja
minä tuumin itsekseni: "Ei tule mitään, minä vain särjen satulani."
Sitten kalistin torvella satulan nuppia vasten. Olisittepa nyt nähneet
tuon arohevosen! Se hyppäsi miehen mitan suoraan ilmaan ja korskui
hirmuisesti. Ja kun se lähti, sen olisi luullut viilettävän suoraa
päätä aina Kaliforniaan saakka, ja siellä se varmaan jo olisikin, jos
olisi alkuvauhtinsa pitänyt -- ja vannon ettei se rikkonut kertaakaan.
Kertomus ei ollut aivan niin yhtäjaksoinen kuin tässä, vaan sen
keskeyttivät tuon tuostakin uudet annokset, ja alusta loppuun puhe
suodattui ruoan läpi, sillä Billyllä oli vankka terveys eikä turhaa
häveliäisyyttä. Mutta kertomus oli silti kokonaisuus, ja sen uskoi
jokainen, sillä Billy tunnettiin luotettavaksi. Kaikista kuulijoista
Kalkkunanvarvas oli silloin vähäpuheisin, mutta hän luultavasti
ajatteli enimmän, sillä hän keksi nyt uuden tuuman.
Poltellessaan päivällisen jälkeen piippuaan hän mietti suunnitelmansa
valmiiksi, mutta huomasi, ettei kyennyt yksin panemaan sitä toimeen.
Sen vuoksi hän uskoi aikeensa Hevosenkenkä-Billylle, ja niin he yhdessä
lähtivät uudella keinolla pyytämään Juoksijaa, so. viittätuhatta
dollaria, mikä summa oli kuuleman mukaan nyt luvattu sille, joka toisi
sen elävänä laatikkovaunuissa.
Antilooppilähde oli yhä vieläkin Juoksijan vakituisena juomapaikkana.
Vesi oli matalalla, ja lähteen ja kaislikon välillä oli leveä mutainen
kaistale. Kahdesta paikasta sen poikki kävi selvä polku, jonka juomassa
käyvät eläimet olivat tallanneet. Hevoset ja villit eläimet tulivat
tavallisesti tätä polkua, mutta sarvikarja meni aina epäröimättä
suorinta tietä läpi kaislikon. Enimmän käytetylle polulle miehet
ryhtyivät kaivamaan neljä ja puoli metriä pitkää, metrin levyistä
ja kahden syvyistä kuoppaa. Siitä tuli ankara kahdenkymmenen tunnin
työ, sillä kuoppa oli saatava valmiiksi arohevosen kahden juontiajan
välillä. Lopulta työ oli lisäksi sangen märkää. Hauta peitettiin
siististi seipäillä, kaisloilla ja mullalla. Miehet menivät työnsä
päätettyään vähän matkan päähän ja piiloutuivat varta vasten tehtyihin
kuoppiin.
Puolen päivän aikaan Juoksija tuli, yksin, kuten aina sen jälkeen
kun sen lauma oli vangittu. Vastakkaisella puolella oleva polku oli
vähän käytetty, ja Tom oli heittänyt sille tuoreita kaisloja; näin hän
toivoi kokonaan poistavansa sen mahdollisuuden, että arohepo tulisi
tätä tietä, jos se vastoin luuloa ensinkään aikoisi tulla muuta kuin
päätietään.
Mutta mikä lieneekään se valpas enkeli, joka vartioi ja suojelee
villejä eläimiä? Kaikesta päättäen olisi luullut Juoksijan käyttävän
tavallista tietään, mutta sepä tulikin tuota toista. Epäilyttävän
näköiset kaislat eivät sitä pysäyttäneet; se käveli rauhallisesti
veden partaalle juomaan. Vain yhtä keinoa voi vielä koettaa. Eläimen
kumartuessa juomaan toista siemausta, kuten hevoset aina tekevät, Bates
ja Smith lähtivät kuopistaan ja juoksivat nopeasti polulle sen taakse,
ja kun se kohotti ylpeän päänsä, Smith ampui revolverilla maahan sen
taakse.
Nyt juoksi arohevonen raviaan suoraan kohti kuoppaa. Sekunti vielä,
ja se olisi siinä. Yhä se seurasi polkua, ja miehet pitivät sitä
jo omanaan. Mutta villien eläinten enkeli ei sitä jättänyt: se sai
käsittämättömän varoituksen ja lensi mahtavalla harppauksella yli
neljä ja puoli metriä pitkän salahaudan, polki sitten taas lujaa maata
ja hävisi näkyvistä. Sen jälkeen se ei milloinkaan tullut lähteelle
kumpaakaan entistä polkua myöten.
5
Jon tarmoa ei mikään masentanut. Hän oli päättänyt vangita arohevosen,
ja kun hän kuuli muiden olevan samoissa hankkeissa, hän ryhtyi heti
toteuttamaan parasta vielä koettamatonta suunnitelmaa minkä tunsi. Se
oli sama keino, jolla kojootti pyytää itseään nopeamman urosjäniksen
ja intiaani ratsuineen paljon nopeajalkaisemman antiloopin, nimittäin
vaihtoajo.
Canada-virta etelässä, sen lisäjoki Piñavetitos Arroyo koillisessa
ja Don Carlos -kukkulat ynnä Ute Creek -kanjoni lännessä muodostavat
kolmion, joka on sata kilometriä kultakin sivulta. Tämä oli Juoksijan
laidunalue. Luultiin ettei se milloinkaan mennyt tämän piirin
ulkopuolelle ja että Antilooppilähteen seutu oli sen vakituisin
oleskelupaikka. Jo tunsi hyvin koko tämän alueen, kaikki vesipaikat ja
rotkojen ylimenopaikat sekä myös Juoksijan tavallisimmat kulkutiet.
Jos hän olisi saanut käytettäväkseen viisikymmentä hyvää hevosta, niin
hän olisi osannut asettaa ne niin edullisesti, että kaikkiin tärkeisiin
paikkoihin olisi tullut yksi, mutta kaksikymmentä hevosta ja viisi
hyvää ratsastajaa näytti jo sekin riittävän.
Hevoset lähetettiin edeltä; niitä oli jo kaksi viikkoa ruokittu
jyvillä. Kukin mies sai tarkat ohjeet ja lähetettiin vartiopaikalleen
päivää ennen ajoa. Määräpäivänä Jo tuli vaunuineen Antilooppilähteen
tasangolle ja leiriytyi pitkän matkan päähän lähteestä odottamaan.
Lopulta tuo sysimusta hevonen tuli taas näkyviin eteläisten
hiekkakumpujen välistä, yksin niin kuin nyttemmin aina. Se käveli
rauhallisesti lähdettä kohti ja kiersi kerran sen ympäri tähystellen
jossain mahdollisesti piilevää vihollista. Sitten se meni aivan
jäljetöntä kohtaa pitkin veden partaalle ja joi.
Jo odotti toivoen sen juovan niin paljon kuin suinkin. Samalla
hetkellä, jolloin se kääntyi ja alkoi syödä ruohoa, hän kannusti
ratsunsa juoksuun. Ori kuuli kavioiden kapseen, näki sitten juoksevan
hevosen eikä tarvinnut muuta kehotusta, vaan kiiti matkaansa. Se meni
etelään päin poikki tasangon juosten mainiota raviaan niin nopeaan,
että väli piteni. Sitten se tuli lentohiekka-aukeille ja pääsi
tasaisella kevyellä juoksullaan yhä enemmän edelle, sillä Jon ratsu,
jolla oli mies selässä painamassa, vajosi joka harppauksella syvälle
hiekkaan. Seurasi tasainen alue, jolla ajaja näytti saavuttavan; sitten
pitkä myötärinne, missä Jon hevonen ei uskaltanut laukata täyttä
vauhtia ja jäi taas joka askelella.
Jo seurasi kuitenkin itsepintaisesti säästämättä ruoskaa sen paremmin
kuin kannuksiakaan. Kilometri toisen perästä taittui, ja edestäpäin
häämöttivät Arriban etäiset kukkulat.
Siellä Jo tiesi vereksen ratsun odottavan ja pani parastaan, mutta
tuulessa suorana liehuva harja pääsi yhä enemmän edelle.
Arriba-kanjoni saavutettiin vihdoin. Vahdissa olija pysyi syrjässä,
sillä nyt ei ollut tarkoitus vaihtaa ajajaa, ja Juoksija meni rotkon
yli -- meni rinnettä alas ja toista ylös yhä vain katkeamatonta
raviaan, ainoata juoksutapaa, minkä se tunsi.
Jo tuli ajaen neliä vaahtoavalla hevosellaan ja hyppäsi odottavan
ratsun selkään, pakotti sen alas rotkoon ja ylös toista rinnettä pitkin
jälkiä, sitten halki ylätasangon yhä seuraten jälkiä. Näin hän ajoi
ajamistaan, mutta ei päässyt tuumaakaan lähemmäksi.
Säännöllisesti, tasaisesti iskivät maata laukkaavan ratsun kaviot,
tunti tunnilta, yhtä mittaa. Alamosa Arroyo ei enää ollut kaukana,
siellä oli tuoreita voimia, ja Jo kirkui hevoselleen ja hoputti sitä
lakkaamatta. Arohevonen juoksi suoraan määräpaikkaa kohti, mutta
parilla viimeisellä kilometrillä jokin outo aavistus sai sen kääntymään
vasemmalle. Jo näki, että se voisi päästä pakoon, ja tätä estääkseen
hän pakotti väsyneen ratsunsa äärimmäisiin ponnistuksiin. Vinhaa oli
ajo ollut alusta pitäen, mutta nyt se oli vielä vinhempaa. Jo voitti
jonkin verran oikaisemalla eräässä kohden suorinta tietä; sitten hän
ampui laukauksen toisensa perästä maahan Juoksijan vasemmalle puolelle
nostaen siten ilmaan tomua ja sai näin oriin kääntymään oikealle.
Näin tultiin virralle. Ori meni ylitse, Jo hyppäsi maahan. Hevonen
oli mennyttä kalua, sillä viimeinen väli oli ollut viisikymmentä
kilometriä. Jo itse oli nääntymäisillään. Lentävä pöly oli polttanut
hänen silmänsä niin, että hän oli puolisokea. Nyt Jon kumppani Charley
sai jatkaa ajoa. Jo oli käskenyt hänen pakottaa Juoksijan Alamosan
kahlaamolle.
Ratsastaja läksi vereksellä hevosella matkaan, ja taas jatkui ajo ylös
ja alas pitkin aaltomaista tasankoa. Mustan arohevosen kyljet olivat
nyt valkeina vaahdosta. Sen kohoilevista kylkiluista ja äänekkäästä
hengityksestä saattoi päätellä mitä se tunsi, mutta sen vauhti ei ollut
hiljentynyt.
Väliin Charley näytti pääsevän lähemmäksi, sitten taas jäämistään
jäävän, kun tunnin kuluttua alkoi Alamosan pitkälti kalteva
laakson rinne. Täällä oli taas toinen ratsastaja odottamassa,
muuan nuorukainen, joka jatkoi ajoa länteen kaartaen. Mentiin yli
kokonaisten preeriakoira-kaupunkien, läpi saippuaruohoalueiden ja
kaktuspensaikkojen, jotka pistelivät ja naarmuttivat hevosten jalkoja.
Musta juoksija oli nyt pölystä ja hiestä ruskean pilkullinen, mutta
yhä se ravasi entiseen tapaan. Nuori Carrington, ajaja, väsytti
ratsunsa pakottamalla sen pysymään koko matkan yhtä lähellä Juoksijaa
ja kannusti sen sitten hyppäämään yli rotkon, jota arohevonen oli
väistänyt. Yksi harha-askel, ja molemmat syöksyivät rotkoon.
Poika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä.
Villihevonen meni matkoihinsa.
Tämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään
tullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli
taas ratsastamassa Juoksijan perässä.
Kaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi
vereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton
ajaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta -- tai ehkä
pikemmin jostain sisäisestä varoituksesta -- Juoksija kääntyi. Se meni
suoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja
tuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas
kohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei
saanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo
rääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään.
Päivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja
silmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan.
Ainoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin
Alamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa
näkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät
olleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin
välimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei
aikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.
Tunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo
lähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli
uskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti,
meni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana
maahan.
Jo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi.
Mutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran
poikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun
menijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan
Juoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.
Aamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt:
kahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton
Juoksija vapaana ja eheänä!
-- Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en
lävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo
sanoi.
Tämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.
6
Vanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut
ajoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän
irvisteli pataansa ja sanoi:
-- Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten
hän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:
-- Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja
turhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut
erästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää
Eedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys,
jommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se
on varma se!
Ankara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan.
Mutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka,
jonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa
vihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja
lähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.
Se oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi
vangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin
huonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen
sopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja
vankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.
Muutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon
yli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs,
viehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton
talvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto
näytti olevan lemmenpuuhissa.
Lempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään
nurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän
hirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu -- sikäli kuin sen ääntä
nyt voi lauluksi sanoa.
Kalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä
kuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut
lukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun
kuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka
vieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti
ensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin
iso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman
liekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten
suopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän
pään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän
kätkeytyi piiloonsa.
Puolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman
lemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta,
ja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.
Se laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan
se pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka
varmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas,
lähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri
koetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: "Älä mene!"
Mutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se
sai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen
hehkumaan.
Lähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa
omallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin
saattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui
valloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi
tulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka
juoksi kiinni. Ori oli vankina.
Se korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää
toisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui
käärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.
Kauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran
päässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina.
Tomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan
vankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo
olento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän
viekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan
päästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.
Vielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla
liikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä
myöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin
nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen
poskille.
Tom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi
omituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä
ei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä
härkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa
vankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen
toisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen
päätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana
vangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi,
sillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään
tärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen
lain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen
polttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli
kolmenkymmenen kilometrin päässä?
Tom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti
joka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi
ja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita
samantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian
oli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran
hehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman
Juoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan,
joka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun
kuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa
Juoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.
Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin.
Arohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi
jaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat
olivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin
jotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin
luonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka
kerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti
sitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla
ja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan
pohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei
tahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä
vapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet
olivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista.
Lukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut
kyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät
enää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti
huohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti
sitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson
rinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua
sitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen
laidunalueen pohjoisrajan.
Tästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies
riemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen
epätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä,
pois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista
pyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä
suunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän
seinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä
metriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon,
hengettömänä -- mutta vapaana.