1
Tuon tuostakin pitkin kesää oli kanatarhasta hävinnyt kanoja.
Tullessani kotiin Springfieldiin kesälomalle sain toimekseni etsiä
syytä tähän. Se olikin pian tehty. Kanat vietiin yksitellen ja
päiväsaikaan, joten ei ollut syytä epäillä kulkureita tai naapureita;
pesukarhuja ja pöllöjä ei tarvinnut ottaa lukuun, koska kanoja ei viety
korkeilta orsiltaan, ei liioin näätiä, haisunäätiä eikä minkkejäkään,
koska kanoista ei milloinkaan jäänyt puoliksi syötyjä jäännöksiä. Oli
siis jäljellä vain Repolainen.
Joen toisella rannalla oli Erindalen suuri mäntymetsä. Sinne pääsi
joen yli vähän matkaa alempana olevan kahlaamon kautta, ja sieltä
löysin ketunjälkiä sekä muutamia kanan höyheniä, jotka olivat peräisin
Plymouth Rock -kanoistamme. Kahlasin joen toiselle puolen ja kiipesin
rantatörmälle löytääkseni enemmän jälkiä. Silloin kuulin varisten
raakuvan takanani ja kääntyessäni näin suuren varisparven tekevän
syöksyjä kahlaamon kohdalla. Tarkemmin katsoessani näin ketun olevan
tulossa keskellä virtaa; sillä oli suussaan jokin elävä -- se oli
taas ollut meidän kanatarhassamme. Tässä uudistui vanha totuus: varas
varkaan ilmiantaa. Varikset ovat itse häpeämättömiä varkaita, mutta ne
ovat aina ensimmäisinä huutamassa: "Ottakaa varas kiinni!" ja siitä
huolimatta ne vaativat osan saaliista "vaitiolon palkkioksi".
Tällä kertaa ne saivat koko saaliin. Ketun piti ylittää joki tullakseen
kotiinsa, ja kahlaamossa variksilla oli hyvä tilaisuus ahdistaa sitä.
Se ei kuitenkaan olisi niistä suuriakaan välittänyt, ellen minäkin
olisi yhtynyt rynnäkköön; mutta nyt se pudotti kanan, joka tuskin oli
kuollut, ja hävisi metsään.
Ketulla oli ilmeisesti perhe, koska se tarvitsi noin paljon ja
säännöllisiä ruokavaroja. Nyt oli tehtäväni löytää sen pesä.
Samana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen
metsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä
viidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger
hyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan
eteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.
Lähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli
lämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.
Mutta samassa kuului taas ketun "_jap jurrr_" aivan läheltä, ja koira
hyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien
kuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas "vuv, vuv", sitten matalampi "uv,
uv", sen jälkeen vain heikko "u, u", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne
olivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva
ääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.
Kauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi
sahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien
vesipisarain naksutusta: "_Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk
tonk_." Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.
Sen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina.
Ranger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei
maahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi
huohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se
paneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.
Mutta taas kuului tuo kiusoittava "_jap jurrr_" vain muutaman metrin
päästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää,
missä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.
Oli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei
ratkaistuna.
2
Tiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen,
mutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli
nimitetty "Arpinaamaksi", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki
korvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä
ajaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen
vuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.
Edellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen
viekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut
aukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi
lähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä
pitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin
seisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani
huomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla
kasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua
vastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin
siellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan.
Hakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin
näin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella,
istuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin
huvittunut.
Tarkastamalla jälkiä sain koko asian selville. Kettu oli nähnyt minut
samalla hetkellä kun minä näin sen, mutta viisaan metsästäjän tapaan
se ei tätä ilmaissut, vaan tekeytyi aivan huolettomaksi, kunnes pääsi
näkyvistä. Silloin se oli heti lähtenyt täyttä laukkaa kiertämään
minua ja katseli sitten huvikseen matkan päästä minun onnistumatonta
sotajuontani.
Keväämmällä sain toisen näytteen Arpinaaman viekkaudesta. Olin erään
ystäväni kanssa kävelemässä pitkin tietä halki ylänköisen laidunmaan.
Kuljimme noin kymmenen metrin päästä harjusta, jonka rinne oli täynnä
harmaita ja ruskeita mukulakiviä. Ollessamme lähinnä harjua sanoi
ystäväni:
-- Tuo kolmas kivi muistuttaa suuresti kettua, eikö totta?
Mutta minä en saattanut nähdä sitä, ja me jatkoimme kulkuamme. Emme
olleet kävelleet monta metriä, kun tuulenpuuska puhalsi harjun rinnettä
vasten, ja silloin tämä kivi näytti aivan turkilta, jonka karva liehui
tuulessa.
-- Ihan varmaan se on nukkuva kettu, sanoi ystäväni.
-- Pianhan se nähdään, minä vastasin ja käännyin takaisin.
Mutta tuskin olin astunut askelen tieltä, kun Arpinaama karkasi ylös
ja juoksi matkaansa. Kulovalkea oli joskus pyyhkäissyt yli laidunmaan
jättäen mustan juovan. Sen yli kettu kiirehti ja katosi sitten toisella
puolen olevaan keltaiseen ruohikkoon. Se oli koko ajan pitänyt
meitä silmällä eikä olisi liikkunut, jos olisimme pysyneet tiellä.
Kummallisinta tässä ei ole se, että kettu muistutti pyöreitä kiviä ja
keltaista ruohoa, vaan että _se tiesi tämän_ ja osasi käyttää sitä
hyväkseen.
Pian huomasimme, että juuri Arpinaama ja Viksi, tämän puoliso, olivat
ottaneet metsämme asunnokseen ja karjapihamme ruokavarastokseen.
Seuraavana aamuna löysin metsästä suuren kasan multaa, joka oli
hiljakkoin kaivettu maasta. Se oli tietenkin otettu jostain kolosta,
mutta paikkaa en voinut löytää. Tunnettu asia onkin, että tehdessään
uuden pesän todella viekas kettu kantaa kaiken mullan ensin tehdystä
reiästä, mutta kaivaa täältä tunnelin, jonka suu on matkan päässä
jossain tiheikössä. Sitten se sulkee ainaiseksi ensimmäisen aukon ja
käyttää vain piilossa olevaa sisäänkäytävää.
Vähän aikaa etsittyäni löysinkin kunnaan toiselta puolen todellisen
luolansuun ja pääsin varmuuteen siitä, että sisässä oli pikku kettuja.
Mäen rinteellä oli pensaikkoa korkeampi ontto lehmus. Se oli
melkoisesti kallistunut, ja siinä oli suuri reikä tyvessä ja pienempi
ylhäällä. Poikasina olimme monesti olleet ontelossa piilosilla ja
tehneet portaan tapaisia sen seiniin, joten onteloa saattoi helposti
kavuta ylös ja alas. Sitä käytin nyt hyväkseni. Jo seuraavana päivänä
auringon lämpimästi paistaessa olin puun kolossa ja sain sieltä nähdä
tuon mielenkiintoisen perheen, joka asusti niin sanoakseni naapurin
kellarissa. Siihen kuului neljä poikasta; ne olivat hullunkurisen
näköisiä; melkein kuin pieniä karitsoita; karva villainen, raajat
paksut ja katse viaton. Kuitenkin niiden leveästä, teräväkuonoisesta ja
vilkassilmäisestä naamasta saattoi tarkemmin katsoen huomata, että ne
olivat voimakkaan vanhan ketun jälkeläisiä.
Ne leikkivät luolan suun lähistöllä milloin maata lekotellen
päivänpaisteessa, milloin kisaillen keskenään, kunnes hiljainen ääni
sai ne pakenemaan maan alle. Mutta niiden säikähdys oli aiheeton,
sillä tulossa oli niiden emo. Tällä oli jälleen suussaan kana --
seitsemästoista meidän tarhastamme varastettu, mikäli muistan.
Se kutsui tuskin kuuluvalla äännähdyksellä, ja pienokaiset tulla
tupsahtivat heti piilostaan. Nyt alkoi leikki, joka minusta oli
erittäin viehättävää katseltavaa, mutta josta setäni ei varmaankaan
olisi ollut lainkaan mielissään.
Poikaset hyökkäsivät kanan kimppuun, reuhtoivat ja telmivät sen kanssa
ja keskenään; emo katseli niiden leikkiä, mutta ei kuitenkaan unohtanut
alati tarkkailla mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Kettuemon kasvojen ilme
oli varsin merkillinen. Sen saattoi sanoa irvistelevän ihastuksesta,
mutta ilmeessä voi silti nyt, kuten muulloinkin, huomata kesyttömyyttä
ja viekkautta. Siinä piili myös julmuutta ja levottomuutta. Mutta ennen
kaikkea katse kuvasti äidin ylpeyttä ja rakkautta.
Lehmuksen tyvi oli pensaiden suojassa ja paljon alempana kuin kumpu,
jolla pesä oli. Siten saatoin tulla ja mennä vapaasti kettujen
huomaamatta.
Monena päivänä hiivin sinne katselemaan repoperheen elämää. Erittäin
huvittavaa oli nähdä, miten ketunpoikasia opetettiin. Jo varhain ne
oppivat pysähtymään paikalleen kuin patsas kuullessaan jotakin outoa
ääntä ja sitten, kuullessaan sen uudelleen tai huomatessaan muuta pelon
syytä, juoksemaan turvapaikkaan.
Muutamien eläinten äidinrakkaus on niin suuri, että siitä riittää
muillekin. Näin ei ollut Viksin laita. Se päinvastoin harjoitti muita
kohtaan mitä suurinta julmuutta huvittaakseen poikasiaan. Usein se toi
niille lintuja ja hiiriä elävinä, vahingoittamatta niitä sanottavasti,
jotta poikaset saisivat kylläkseen nauttia niiden kiduttamisesta.
Mäen rinteellä olevassa hedelmätarhassa asusti murmelieläin. Tämä ei
ollut juuri älykäs eikä muutenkaan mielenkiintoinen, mutta pystyi
erittäin hyvin suojelemaan henkeään. Se oli kaivanut pesänsä vanhan
petäjänkannon juurten väliin, jonne kettu ei voinut tunkeutua
kaivamalla. Mutta kova työ ei olekaan repolaisen tapojen mukaista;
viekkaudella se voittaa enemmän kuin raatamisella. Murmelilla oli
tapana maata aamuisin kannolla päivänpaisteessa. Kun se näki ketun
lähenevän, se hyppäsi maakolonsa suulle, tai jos vihollinen tuli hyvin
lähelle, pujahti sisään ja oli siellä, kunnes vaara oli ohi.
Eräänä aamuna Viksi ja Arpinaama olivat nähtävästi päättäneet, että
pienokaisten oli jo aika oppia tietämään jotain niinkin suuresta
otuksesta kuin murmeli ja että tämä hedelmätarhan murmeli oli sopiva
harjoitusyksilöksi. Ne hiipivät yhdessä tarhan aidalle kannollaan
makaavan murmelin huomaamatta. Sitten Arpinaama näyttäytyi ja lähti
rauhallisesti kävelemään läpi hedelmätarhan; se suuntasi kulkunsa
kannon ohi jonkin matkan päästä vilkaisemattakaan sinne päin.
Epäluuloinen murmeli ei siten saanut minkäänlaista aihetta luulla, että
se oli huomattu. Ketun lähetessä se hyppäsi levollisena kannoltaan
kolon suulle ja odotti siinä ketun mennessä ohi, mutta näytti sitten
ajattelevan, ettei milloinkaan saata olla liian varovainen, ja kömpi
koloon.
Tätä kettu oli odottanut. Viksi oli pysynyt piilossa tähän asti,
mutta nyt se juoksi sukkelasti kannolle ja kätkeytyi sen taakse.
Arpinaama jatkoi matkaansa suoraan kulkien hyvin hitaasti. Murmeli
ei ollut säikähtynyt ja pisti pian taas päänsä näkyviin juurien
välistä katsellen ympärilleen. Tuolla kettu oli vielä menossa, mutta
jo hyvin kaukana. Sen hävittyä näkyvistä murmeli kävi rohkeaksi ja
tuli kokonaan ulos. Mitään epäiltävää ei ollut näkyvissä; se kiipesi
kannolle. Silloin Viksi oli yhdellä harppauksella sen kimpussa ja
ravisteli sitä, kunnes se oli tunnoton. Arpinaama oli salavihkaa
pitänyt silmällä asiain kulkua ja palasi nyt laukaten. Mutta Viksi otti
saaliin hampaisiinsa ja vei sen pesälle; kun uroskettu näki, ettei sitä
tarvittu, se juoksi omille asioilleen.
Viksi kantoi murmelia niin varovasti, että tämä kykeni perille
tultua vielä hiukan tappelemaan. Hiljaisella "_uuf_"-huudolla emo
kutsui poikaset ulos kuten koulupojat leikkimään. Se heitti niille
haavoittuneen eläimen, ja pikku ketut ryntäsivät sen kimppuun
raivokkaasti, kirkua piipittäen ja purren minkä pienet hampaat
kestivät. Mutta murmeli taisteli henkensä edestä. Se sai puremalla
vainoojat irtaantumaan ja pääsi vähitellen peräytymään pensaiden
suojaan. Pikku ketut ahdistivat sitä kuin koirajoukkio, vetivät sitä
milloin hännästä, milloin kyljestä, mutta eivät voineet pidättää sitä.
Silloin Viksi vei sen taas avoimelle paikalle poikasten piinattavaksi.
Tämä julma leikki uudistui monta kertaa, kunnes vainottu eläin sai
pahoin purruksi yhtä poikasta. Vasta poikasen tuskanhuuto sai Viksin
nopeasti lopettamaan murmelin kärsimykset.
Lähellä pesää oli karkeaa heinää kasvava kuoppa, jossa asusti runsaasti
peltohiiriä. Tässä kuopassa ketunpoikaset saivat suorittaa ensimmäiset
metsästysharjoituksensa. Hiirenpyynti olikin tähän sopivin, sillä se
on kaikkein helpointa. Opetus perustui esimerkin voimaan, ja apuna oli
eläimiin syvään juurtunut vaisto. Vanhalla ketulla oli myös muutamia
merkkejä, kuten "maatkaa hiljaa ja tarkatkaa!" tai "seuratkaa ja tehkää
kuten minä!" ym., joita ahkeraan käytettiin.
Niinpä tämä hilpeä seurue eräänä tyynenä iltana tuli kuopalle, ja emo
pani poikaset makaamaan ruohikkoon. Jo näkyi ruoho hiljaa häälyvän,
otus oli lähellä. Viksi nousi ja meni varpaisillaan ruohikkoon -- ei
hiipien, vaan kävellen niin korkeana kuin suinkin, väliin kohoten
takajaloilleen nähdäkseen paremmin yli heinänkorsien. Hiirien tiet ovat
ruohojen alla kätkössä, ja ainoastaan ruohon liikkumisesta voi nähdä,
missä hiiri kulkee. Sen tähden ketut pyytävätkin hiiriä vain tyyninä
päivinä.
Koko menetelmän ydin on siis siinä, että hiiri on saatava kiinni jo
ennen kuin sen näkee. Kohta Viksi hyppäsi ja sai käpäliinsä ruohotukon,
jonka sisässä pieni peltohiiri vinkaisi viimeisen äännähdyksensä.
Pian tämä hiiri oli syöty, ja kömpelöt pikku ketut yrittivät samaa
temppua. Kun vihdoin vanhin niistä ensi kerran elämässään itse sai
saaliin, se vapisi pyynti-innosta ja iski pienet valkeat maitohampaansa
hiireen niin synnynnäisen hurjana, että se varmaan hämmästyi sitä
itsekin.
Toinen kotiharjoitus suoritettiin oravalla. Nämä kiipeilijäthän ovat
äänekkäitä ja huonosti käyttäytyviä eläimiä, ja muuan lähellä asuva
oli ottanut jokapäiväiseksi työkseen kettujen herjaamisen joltain
turvalliselta oksalta. Poikaset yrittivät turhaan tavoittaa sitä, kun
se juoksi ahon yli puusta toiseen tai melusi ja lateli herjauksiaan
istuen niin matalalla oksalla, että kettu oli ulottumaisillaan siihen.
Mutta vanha Viksi osasi luonnontiedettä -- se tunsi oravan luonteen ja
otti sopivan ajan tullen asian hoitaakseen. Se piilotti poikaset ja
paneutui pitkäkseen keskelle avonaista ahoa. Julkea orava alkoi tapansa
mukaan herjauksensa. Mutta kettu ei värähdyttänyt karvaakaan. Orava
tuli lähemmäksi, lopulta aivan sen yläpuolelle, ja rääkyi:
-- Lurjus, lurjus!
Mutta Viksi makasi kuin kuollut. Tämä oli peräti kummallista. Orava
tuli runkoa pitkin maahan ja juoksi hermostuneesti vinkuen ruohikon yli
toiseen puuhun ja jatkoi herjaamistaan taas turvalliselta oksalta:
-- Lurjus! Sinä katala lurrrjus! Skarrrr -- skarrrrr!
Mutta Viksi makasi ruohikossa suorana ja liikkumattomana. Tämä kiusasi
oravaa tavattomasti. Se oli luonnostaan utelias ja lisäksi uskalias; se
tuli toistamiseen maahan ja vilisti ahon poikki, lähempää kettua kuin
ensi kerralla.
Yhä vain Viksi makasi kuin kuolleena. Totisesti se oli kuollut! Ja
pikku ketut alkoivat miettiä, oliko emo mahtanut nukahtaa.
Oravan uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, ja se oli kokonaan
menettänyt malttinsa. Se oli pudottanut Viksin päälle kaarnanpalasen,
se oli käyttänyt koko haukkumasanavarastonsa ja tehnyt kaiken tämän
moneen kertaan saamatta kettuun elonmerkkiäkään. Se vilisti vielä monta
kertaa ahon poikki ja uskalsi lopulta tulla aivan ketun luo. Tämä
oli koko ajan pitänyt oravaa silmällä; nyt se hyppäsi jaloilleen ja
sieppasi sen silmänräpäyksessä suuhunsa.
Ja poikaset repivät sen palasiksi.
Näin niiden opetus oli pantu alulle. Sittemmin, hieman suurempina, ne
vietiin pitemmille metsästysmatkoille ja ne saivat oppia vaikeampia
taitoja, jälkien seuraamista ja vainuamista.
Kutakin otusta niiden piti oppia pyytämään eri tavalla. Sillä
jokaisella eläimellä on jokin vahva puoli, jota ilman se ei voisi
säilyä hengissä, ja jokin suuri heikkous, jonka turvin taas muut
voivat säilyttää henkensä. Oravan heikko puoli on sen uteliaisuus;
ketulla taas on se puute, ettei se osaa kiivetä puuhun. Pikku kettuja
harjoitettiin juuri käyttämään hyväkseen muiden eläinten heikkouksia
ja korvaamaan omia heikkouksiaan käyttämällä sitä ovelammin niitä
ominaisuuksia, jotka niillä olivat hyvin kehittyneet.
Vanhemmiltaan ne oppivat kettumaailman tärkeimmät elämänohjeet. Ei
ole helppo tietää, miten tämä tapahtui, mutta ilmeisesti ne oppivat
ne vanhempiensa seurassa. Tässä on muutamia, joita ketut minulle
opettivat, sanomatta sanaakaan:
Älä milloinkaan nuku suoralla jäljelläsi.
Kuono on silmiä edempänä; luota sen tähden siihen ensin.
Hullu juoksee myötätuuleen.
Vesi vanhin voitehista.
Älä kulje aukeata, jos voit päästä viidakkoa.
Varo kaikkea outoa.
Mutkikas tie paras.
Sumu ja vesi hävittävät hajun.
Ei pidä ajaa hiiriä silloin kun metsästää jäniksiä eikä jäniksiä
kanatarhassa.
Älä tallaa ruohoa.
Nämä ohjeet alkoivat jo vähitellen, pikku kettujen itsensä huomaamatta,
painua niiden mieleen. Tähän tapaan: "Älä milloinkaan aja, mitä et
voi vainuta" oli viisas ohje, koska ne saattoivat havaita, että ellei
voinut vainuta otusta, niin tuuli kävi siten, että otus vainusi
pyytäjän itsensä.
Ne oppivat tuntemaan kotimetsän linnut ja nisäkkäät, yhden kerrallaan,
ja tultuaan niin suuriksi, että pääsivät vanhempain mukana pitemmille
retkille, ne oppivat tuntemaan uusia eläimiä. Ne luulivat jo tuntevansa
hajusta kaikki, jotka liikkuivat. Mutta eräänä iltana emo vei ne
pellolle, jossa oli outo, musta ja leveä esine maassa. Se antoi
poikasten haistella sitä, mutta heti ensi vedolla niiden jokainen karva
nousi pystyyn ja ne vapisivat tietämättä miksi -- tuo haju tuntui
tunkeutuvan niiden ytimiin asti ja täyttävän ne vaistomaisella vihalla
ja kauhulla. Todettuaan sen täyden vaikutuksen emo kertoi:
-- _Tämä on ihmisen haju_.
3
Tällä välin kanoja yhä hävisi. Minä en ollut ilmaissut ketunpesää.
Itse asiassa pidin noista pikku veitikoista koko joukon enemmän kuin
kanoista; mutta setä oli vimmoissaan ja puhui hyvin halventavasti
metsästystaidostani. Hänen mielikseen otin eräänä päivänä koiran
mukaani metsään, istuuduin kannolle avonaiselle mäenrinteelle ja
käskin koiran hakea. Kolmen minuutin perästä kuului haukunta, jonka
merkityksen kaikki metsästäjät hyvin tietävät: Kettu! Kettu! Kettu!
Hetken perästä kuulin niiden palaavan. Näinkin jo ketun -- Arpinaaman
-- juoksevan jokea kohti. Se hyppäsi veteen, kahlasi pari sataa metriä
matalaa rantavettä ja tuli sitten suoraan minuun päin. Vaikka olin
ihan näkyvissä, se ei huomannut minua, vaan tuli rinnettä ylöspäin
katsoen tuon tuostakin taaksensa koiraa. Viiden metrin päässä minusta
se kääntyi ja istuutui selin minuun raapien niskaansa ja seurasi
erittäin kiinnostuneena koiran hommia. Ranger tuli haukkuen pitkin
jälkiä, kunnes ehti joen rantaan. Juokseva vesi hävitti hajun, ja koira
hämmentyi. Sillä oli ainoastaan yksi keino valittavana, nimittäin
kulkea ylös alas pitkin kumpaakin rantaa, kunnes löytyisi paikka,
mistä kettu oli lähtenyt vedestä. Kettu siirtyi hiukan voidakseen
nähdä paremmin ja tarkkaili merkillisen ihmismäisellä tavalla koiran
etsimistä. Se oli niin lähellä minua, että näin karvojen värähtelevän
sen hartioissa, kun koira tuli näkyviin. Saatoin nähdä sen sydämen
sykinnän ja silmien kiillon. Havaitessaan että vesitemppu oli kokonaan
eksyttänyt koiran, se oli perin koomillisen näköinen: se ei voinut
istua paikoillaan, vaan heilutti iloissaan ruumistaan ylös ja alas ja
kohotti takajalkojaan nähdäkseen paremmin koiran turhat ponnistelut.
Suu auki miltei korvia myöten se huohotti hetkisen äänekkäästi, vaikkei
ollut yhtään hengästynyt. Tämä oli sen ilonaurua.
Arpinaama kiemurteli ilosta, kun koira harhaili niin kauan, että jäljet
lopulta löytyessään olivat ehtineet vanheta. Koira saattoi töin tuskin
seurata niitä eikä katsonut olevan syytä haukkuakaan. Kun se oli
tulossa mäenrinnettä ylöspäin, kettu lähti rauhallisesti juoksemaan
metsään. Minä olin istunut tuskin viiden metrin päässä siitä, aivan
näkyvissä, mutta kun olin tuulen alla ja pysyin paikallani, kettu ei
milloinkaan saanut tietää, että sen henki oli kahdenkymmenen minuutin
ajan ollut sen vihollisen vallassa, jota se eniten pelkäsi. Ranger
olisi myös mennyt ohi, mutta minä puhuttelin sitä. Se heitti jäljet
vähän hermostuneesti pyörähtäen ja laskeutui tottelevaisesti jalkoihini
makaamaan.
Tämä pieni komedia näyteltiin sitten vähän vaihdellen monena päivänä
peräkkäin, mutta se nähtiin joka kerta talosta, joka oli joen
vastakkaisella puolella. Setäni oli kärsimätön kanojensa takia ja meni
vihdoin itse istumaan avonaiselle mäenrinteelle. Kun vanha Arpinaama
tuli näkyviin ja pysähtyi katselemaan alhaalla joessa molskivaa
koiraa, hän ampui sitä tunnonvaivoitta selkään samalla hetkellä kun se
irvisteli iloissaan uudesta voitosta.
4
Mutta sittenkin kanoja katosi yhä. Setäni oli vimmoissaan. Hän päätti
ryhtyä itse johtamaan taistelua. Hän sirotteli metsään myrkkypaloja,
vaikka omat koiratkin olisivat voineet syödä niitä. Hän laski leikkiä
minun siihenastisen pyyntini kustannuksella ja meni itse iltaisin
metsälle mukanaan pyssy ja molemmat koirat.
Viksi tunsi hyvin myrkkypalat; se meni niiden ohi tai osoitti niille
ilmeistä halveksuntaansa. Yhden se pudotti vanhan vihollisensa
haisunäädän luolaan, ja tätä ei sen jälkeen nähty milloinkaan.
Ennen Arpinaama oli ollut aina valmis ajattamaan koiria ja estämään
niitä pääsemästä lähelle pesää. Mutta nyt Viksillä oli yksin kaikki
huolet kannettavina. Se ei ehtinyt enää hävittää kaikkia kolon suulle
vieviä jälkiä eikä ollut aina saapuvilla eksyttämässä liian lähelle
tulevia vihollisia.
Oli sen vuoksi helppo arvata, miten lopulta kävi. Ranger seurasi
tuoreita jälkiä pesälle, ja Spot, kettuterrieri, ilmoitti perheen
olevan kotona ja teki sitten parhaansa päästäkseen itse sisään.
Salaisuus oli nyt tullut ilmi, ja koko perhe oli tuomittu. Setäni
palkkasi miehen kaivamaan lapiolla poikaset esiin. Koirat ja me muut
katselimme vierestä. Pian näyttäytyi Viksi läheisessä metsässä, ja
koirat ryntäsivät ajamaan sitä jokivartta alas; siellä kettu pääsi
koirista tekemällä sen yksinkertaisen tempun, että hyppäsi lampaan
selkään. Eläin laukkasi säikähtyneenä monta sataa metriä, sitten Viksi
hyppäsi pois; se tiesi että jäljissä nyt oli aukko, joka teki ajon
toivottomaksi, ja palasi pesälle. Mutta hämmentyneet koirat tekivät
pian samoin ja tapasivat taas Viksin, joka epätoivoisena koetti
houkutella meitä lähtemään rakkaidensa luota.
Sillä välin Paddy käytteli taitavasti sekä kankea että lapiota.
Keltaista karkeaa hiekkaa kasaantui kummallekin puolelle kuoppaa.
Koirien vimmainen haukunta niiden ajaessa läheisessä metsässä
risteilevää vanhaa kettua lisäsi kaivajan intoa, ja hänen tanakat
hartiansa alkoivat jo laskeutua maanpintaa alemmaksi. Silloin hän
huudahti:
-- Täällä ne ovat, herra!
Pesä oli maakolon päässä, ja pienet villaiset poikaset olivat
painautuneet sen äärimmäiseen soppeen.
Ennen kuin ennätin apuun, Paddyn lapio ja äkäisen terrierin hampaat
olivat tappaneet niistä kolme. Neljännen ja pienimmän sain töin tuskin
pelastetuksi nostamalla sen hännästä niin korkealle, etteivät koirat
ulottuneet siihen.
Se päästi lyhyen kiljahduksen, ja emoraukka tuli huudon kuullessaan
niin lähelle, että sen olisi voinut ampua, elleivät koirat aina olisi
sattuneet väliin ja siten tahtomattaan suojelleet sitä. Sitten ne vielä
kerran saivat tuloksettomasti ajaa Viksiä.
Eloon jäänyt ketunpoikanen pantiin säkkiin, ja se makasi siellä
aivan liikkumatta. Sen onnettomat veljet heitettiin takaisin samalle
makuusijalle, missä ne olivat syntyneet ja kasvaneet, ja niiden päälle
viskattiin muutamia lapiollisia hiekkaa.
Me syylliset menimme sitten takaisin taloon ja pikku kettu pantiin
vitjoihin pihamaalle. Kukaan ei osannut sanoa, miksi se oikeastaan
säästettiin, mutta kaikkien tunteissa oli tapahtunut muutos, eikä sen
tappaminen nyt tullut kysymykseenkään.
Se oli soma pikku otus, ikään kuin ketun ja lampaan välimuoto.
Villainen pää oli hämmästyttävän lammasmainen ja viattoman näköinen,
mutta keltaisissa silmissä saattoi välähtää viekas ja hurja katse,
josta lammasmaisuus oli kaukana.
Kun joku tuli lähelle, se ryömi äreänä ja peloissaan koppiinsa ja
rohkeni vilkaista ulos vasta saatuaan olla ainakin tunnin ajan rauhassa.
Ikkunani toimi nyt tähystysreikänä. Joitakin ketunpoikaselle ennestään
hyvin tuttuun poikueeseen kuuluvia kanoja käveli sen ympärillä pihalla.
Myöhään samana iltapäivänä, kanojen ollessa lähellä koppia, kuului
äkkiä vitjojen helinää. Ketunpoikanen oli hyökännyt tavoittamaan
lähintä kanaa ja olisi siepannutkin sen, elleivät kahleet olisi
olleet liian lyhyet. Nyt se sai pahan täräyksen ja luikki takaisin
koppiinsa. Sittemmin se hyökkäsi useita kertoja kanoja kohti, mutta se
oli jo oppinut hyppynsä paremmin eikä pyrkinyt ulommaksi kuin vitjat
ulottuivat.
Yön tultua ketunpoikanen kävi hyvin levottomaksi. Se hiipi kopistaan,
mutta livahti takaisin heti pienintäkin melua kuullessaan ja pureskeli
raivoisasti vitjojaan pitäen niitä etukäpäliensä välissä maata vasten.
Äkkiä se keskittyi ikään kuin kuuntelemaan, kohotti kuonoaan ja päästi
lyhyen väräjävän äänen.
Pari kertaa tämä uusiutui, ja väliaikoina se juoksenteli edestakaisin
tai purki vimmaansa kahleisiin. Sitten tuli vastaukseksi etäältä
vanhan ketun "_jap jurrr_". Hetken perästä ilmestyi varjomainen olento
halkopinon päälle. Pikku kettu pujahti koppiinsa, mutta palasi heti ja
juoksi emoa vastaan osoittaen kaikin tavoin iloaan. Leimauksena vanha
kettu otti sen suuhunsa ja kääntyi viemään sitä pois samaa tietä, jota
oli tullut. Mutta kun se tuli vitjojen päähän, poikanen tempautui
äkkiä sen suusta, ja kun eräs ikkuna samassa avattiin, emo pakeni
säikähtyneenä kiireesti yli halkopinon.
Tuntia myöhemmin poikanen oli taas lakannut juoksemasta ja kirkumasta.
Katsahdin ulos ja näin kuun valossa kettuemon makaavan pitkällään
poikasen edessä kaluten jotakin -- raudan kalskeesta kuuli, että se
koetti pureksia poikki noita julmia ketjuja. Ja Tip, poikanen, nautti
samalla lämmintä äidinmaitoa.
Ulos mennessäni Viksi pakeni pimeään metsään. Kopissa oli kaksi vielä
lämmintä ja veristä hiirtä; ne emo oli tuonut poikaselleen ruoaksi.
Aamulla näin, että vitjat oli pureskeltu kiiltäviksi noin metrin
pituudelta Tipin kaulahihnasta lähtien.
Mennessäni hävitetylle pesälle löysin taas jälkiä Viksin hommista.
Emorukka oli kaivanut esiin poikasiensa tahriintuneet jäännökset.
Kaikki kolme pikku kettua makasivat puhtaiksi nuoltuina hiekalla,
ja niiden vieressä oli kaksi hiljan tapettua kanaa - taas meidän
kanatarhastamme. Vastakaivettuun hiekkaan oli jäänyt merkkejä, joista
näkyi, miten kettuemo oli täällä vahtinut omiensa ruumiiden ääressä. Se
oli tuonut tänne niiden tavanmukaisen aterian, yöllisen metsästyksensä
saaliin. Se oli paneutunut niiden viereen, tarjonnut niille niiden
luonnollista juomaa ja tahtonut ruokkia ja lämmittää niitä kuten
ennenkin. Mutta niiden hennon villaturkin alta oli tuntunut vain kylmä,
kankea tomumaja, eivätkä pikku kuononpäät olleet vastanneet hyväilyyn.
Ketun rinta ja eturaajat olivat painaneet hiekkaan syvän jäljen. Siinä
se oli maannut epätoivoissaan, vahtinut niitä kauan ja surrut, niin
kuin villi äiti voi surra lapsiaan. Mutta sen jälkeen se ei enää tullut
tuhotulle pesälle; se tiesi nyt varmasti, että sen poikaset olivat
kuolleet.
5
Tip, pesäkunnan pienin, oli nyt saanut osakseen kettuemon kaiken
rakkauden. Koirat oli laskettu irti vahtimaan kanoja. Apumiehen oli
määrä ampua vanha kettu milloin vain sen näki -- samoin oli minunkin,
mutta selitin etten koskaan nähnyt sitä. Kananpäitä, joita ketut
rakastavat mutta joista koirat eivät huoli, myrkytettiin joukoittain ja
siroteltiin ympäri metsää. Ja kaikista muista vaaroista selviydyttyään
kettuemon oli kuljettava pihaan halkopinon ylitse, sillä muuta tietä ei
ollut. Kaikesta huolimatta Viksi kävi joka yö imettämässä poikastaan ja
tuomassa sille vastatappamansa kanan tai muun otuksen. Näin sen kerran
toisensa jälkeen, vaikka se nyt tulikin odottamatta vangin väräjävää
huutoa.
Tipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain
selville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa
kuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui
siihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui
ja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset
vitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli
halkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon
suusta.
Tip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen
tunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta,
joka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät
pohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger
ei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut
ovat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat
monin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien
ahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee
pitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa,
mutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua
veturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa
koirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti
joutuvat tuhon omiksi.
Tätä keinoa Viksi oli nyt taitavasti käyttänyt; Rangerin jäännökset
löydettiin radan varrelta. Viksi oli alkanut kostaa.
Samana yönä se tuli pihaan ennen kuin väsynyt Spot ehti sitä karkottaa,
tappoi taas kanan, toi sen Tipille ja paneutui huohottaen tämän viereen
imettämään. Se näytti luulevan, ettei pikku kettu saanut muuta ruokaa
kuin minkä se itse toi.
Tämä kana ilmaisi sedälleni sen öiset käynnit.
Minun myötätuntoni oli kokonaan Viksin puolella, enkä tahtonut
osallistua uusien murhien suunnitteluun. Seuraavana yönä setäni vahti
itse pyssy kädessä tunnin ajan. Mutta sitten tuli kylmä ja kuu peittyi
pilveen; setä muisti, että hänellä oli tärkeää tekemistä muualla, ja
jätti Paddyn sijaansa.
Mutta Paddy tuli leväperäiseksi, kun hiljaisuus ja vahdinpidon huoli
alkoivat painaa hänen hermojaan. Tunnin päästä kuului laukaus, mutta
kuten arvata sopii, siitä ei ollut mitään tulosta.
Aamulla näimme, ettei Viksi ollut hylännyt lastaan. Seuraavana yönä
setä oli taas vahdissa, sillä jälleen oli kana kadonnut. Heti pimeän
tultua kuului laukaus, mutta Viksi pudotti otuksen, jota oli tuomassa,
ja pakeni. Vielä toisen kerran samana yönä setäni ampui osumatta, kun
kettu yritti tulla. Mutta seuraavana aamuna nähtiin, että vitjat taas
oli pureskeltu kiiltäviksi; kettuemo oli jyrsinyt tuntikausia kahleita.
Sellainen uskaliaisuus ja uskollisuus oli omansa herättämään ellei
suvaitsevaisuutta, niin ainakin kunnioitusta. Seuraavana yönä ei
ainakaan ollut pyssymiestä vahdissa. Kannattaisiko se enää? Kolmasti
oli kettu pelotettu pois pyssynlaukauksella; vieläkö se yrittäisi
ruokkia tai vapauttaa poikastaan?
Eikö se muka tulisi? Sinä yönä, neljäntenä, minä olin yksin näkemässä,
kun poikasen värisevän vikinän kuuluttua varjomainen olento ilmestyi
halkopinon päälle.
Mutta sillä ei nyt ollut mukanaan kanaa eikä muutakaan ruokaa, mikäli
saattoi nähdä. Oliko sillä tällä kertaa ollut huono metsästysonni? Vai
oliko se oppinut luottamaan siihen, että viholliset antoivat poikaselle
kylliksi ravintoa?
Kaukana siitä! Villin metsänemon rakkaus ja viha olivat todellisia. Sen
ainoa ajatus oli ollut poikasensa vapauttaminen. Kaikki keinot, mitkä
se saattoi keksiä, se oli koetellut; kaikkia vaaroja se oli uhmaillut
ravitakseen ainokaistaan ja pelastaakseen sen. Mutta kaikki oli ollut
turhaa.
Se tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta
jotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa
sitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen
kamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.
Voimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä
voimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut
poikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut
elää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana
kuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti
äidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.
* * * * *
Me ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi
peittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut
Erindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain
sen että se oli poissa.
Se oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen
surmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli
poistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin.
Moni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa
keinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.