1
Ilma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta
alkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut.
Istuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä
aamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta
näkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin
leikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että "Frankelynin koiran
nimeksi pantiin Bingo". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin
äänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin
tuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja
sen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.
-- Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan
koiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet
sen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli
kääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli
sen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.
Ammuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät
taas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton
koira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta
peräytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä.
Juostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti
ajettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira
koetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti
turhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää.
Saavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun
lähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.
Hetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian
saattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa
reuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin
kuulan läpi suden pääkallon.
Kun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan
siihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli
kuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden
ilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun,
se olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen
kerrottiin tehneen monesti ennenkin.
Olin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta
mistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. -- Miksette osta sen
jälkeläistä? hän sanoi ynseästi.
Kun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä
penikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä,
mustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä
karhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja
kuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas
kuononpäässä. Nämä merkit olivat -- niin ainakin toivoin -- takeina
koiran tulevasta suuruudesta.
Saatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta
päästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä "Frankelynin
koirasta" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka
oli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti "pantiin sen
nimeksi Bingo".
2
Lopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja
lihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu
oli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi.
Vakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan
rotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta
tämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi
aseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki
pitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata
yönsä navetassa.
Kevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä.
Molemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan
lehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.
Kerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi
korkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja
pian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui
ja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän
perimmäisessä sopessa.
Vaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi
tarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta
sitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan
omin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei
tyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan
kaksikintoista kertaa päivässä.
Viimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi
lehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti
tai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.
Aluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei
päässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa
syömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi
nähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä
navetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.
Tämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu
hillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen
Bingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin
mielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen
ajaksi makaamaan navetan oven edustalle.
Sitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi
vaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni
Fred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä
kekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon
estääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten
hän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä
syrjästä.
Äkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy.
Fred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja
lehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja
hyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista
saada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli
vanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja
hilpeys.
Kun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi
Dunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito
oli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira
saaneet pistoja.
Bingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän
syyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja
nyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi
yksinomaan hevosten seuraan.
Lehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan
viimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän
alinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun,
jos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side,
joka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.
Yhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena,
nimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen
väkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen
paimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin "kunniakirja ynnä kahden
dollarin rahapalkinto".
Erään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon
kilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan
kylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle
ja annettiin komennushuuto: -- Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli
tietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien
lavan edustalle.
Mutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan
laukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa
navetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä
oli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet
lehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian
pysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka.
Palkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei
ollut.
3
Bingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden
mukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne
Bingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se
poikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.
Minä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut
enteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen
seuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli
vain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti
noutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden
päivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa
seurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen
kuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä
se kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se
odotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin
niitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se
sitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita
hautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut
aavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä
levottomammaksi tulin.
Kello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en
muutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä
kauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä
yksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin
onnettomuus oli uhkaamassa.
Vihdoin tuli veljeni paluun aika, ja -- siinäpä Fred jo olikin
kurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään
huolettomana:
-- Ovatko asiat kunnossa?
-- Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.
Kukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?
* * * * *
Kauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin
perehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: -- Tuliko
Bingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?
-- Tuli.
-- Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se
pysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää
mistä vaarasta.
4
Varhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi
opettaa minua.
Puolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän
majastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka,
matalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.
Pian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta
tuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja
kaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein
kaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan
ja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.
Paalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan
hajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä
päätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua
sain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain
yksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita
merkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu
piireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin
näkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan
sopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että
seudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.
Jokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on
lähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on
ollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla
vilkaisemassa vieraskirjaa.
Olen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä
ja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii
takajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta
sangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:
-- _Grrh! vuuf!_ McCarthyn likainen rakki vain? _Vuuf!_ Pidänpä
silmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!
Toisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen
tarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin
jälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:
-- Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle.
Todellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut.
Kannattaa käydä katsomassa.
Toisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja
tulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi.
Tämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen
palannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa
tulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa
noutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat
siellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.
Toisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti
jälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia
uutisia.
Toisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi
vakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: "Mutta
mitä hittoa tämä on?" tai: "Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime
kesänä!"
Eräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän.
Kaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli
ja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun
vallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella
enempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä
vapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.
Tarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo
puolipelokas kurkkuääninen "_grrr-uff_" merkitsee _isoa sutta_.
Tällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään,
miten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli
jäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään,
ajattelin usein:
-- Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan
suojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja
tiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.
5
Syksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa
lähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.
Penikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään
muulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin --
epäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain
epämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä
näihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä
ulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli
mitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään
monen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi
se, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät
Gordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he
turvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei
uhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana,
sanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan
kojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli,
että sen onkin täytynyt olla "Wrightin koira". Mihin tahansa ilmestyi
talvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se
karkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.
Toisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen
naapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei
näyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi.
Vieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme
muuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja
mustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.
Olipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen.
Maaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon
juostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti
pakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän
pakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta
ihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen
suden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.
Olimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme
ja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi
taas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.
-- Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon
rakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi,
joskin vastahakoisesti.
Viikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi
rosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota
ja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se
tirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä
vastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi
tapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen
jälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.
6
On merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa
koko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta
intiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan
takia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut
naapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja,
riitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: "Jos rakastat minua,
rakastat koiraani."
Eräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman
parhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten
eräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven
edustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin
kaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja
ja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen
etelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta
luulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut
Tonin.
Mutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui
kokonaan. Minusta tuntui "tarkemmin tuumittuani", ettei tuon vanhan
koiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan
päinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.
Gordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä
ollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun
etsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi
sitten juhlallisesti:
-- Se oli Bingo.
Siihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä
lähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti
vetämään sen julkisuuteen.
Bingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut
väliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena,
on kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.
Gordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He
tekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä
puita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin
hevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon
pellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli
vaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin
susille varattuihin onnettomuuksiin.
Se oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät
esi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn
kanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen
pitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti.
Jäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut:
kun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat
horjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti
kotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään
hirmuisia tuskia.
"Jos rakastat minua, rakastat koiraani." Selitykset ja puolustelut
eivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko.
Bingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä
pidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa
koskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat.
Nyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet
tulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli
aiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.
Kului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn
vaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä
tomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi
kasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas
täysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.
7
Olosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886
Bingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin
kaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella
se tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi
toisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli
paleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen,
niin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella
kädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla
hampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:
-- Bingo, etkö tunne minua?
Sen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti
kädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat
irrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut
asuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta
tuntui myös, että se yhä oli minun koirani.
Bingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka
sulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta
putosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas
olivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata
jälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.
8
Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä
ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina
kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta
niistä maksettiin tapporahoja.
Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan
asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini
oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran
tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.
Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta,
jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin
maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn
sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa
hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.
Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla
ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten
olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin
avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin
vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota
näin lähelläni.
Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri _lähimpien
sudenrautojen päällä_, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut,
sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut,
suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen
yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen
avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin
pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin
pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla
kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin
tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka
ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti
ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin,
millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian
paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden
umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken
muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat
iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani
kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut
päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut
liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä
todella maahan naulittuna.
Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä
kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä,
paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt.
Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai
raatelevat sudet.
Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön
taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan
kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja
vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka
pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät
houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä
katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä
sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi
yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti
odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen
syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi
minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin
tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se
vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni
viluun ja nälkään.
Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi
tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen
luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin,
minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi
mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin.
Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.
Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan,
tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen
arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden
parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja
odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi.
Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä
haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta
karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja
juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi
aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani
se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian.
Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi
kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.
Tämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan.
Rohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan.
Se peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja
huusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä
lannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet
tulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin
tahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea
karjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet
hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi
vastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä.
Sitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja -- siinä Bingo,
mainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja
nuoleksi kylmiä kasvojani.
-- Bingo, Bingo, vanha ystävä -- tuo minulle rautojen avain! Se meni
ja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin
jotain.
-- Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta
lopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä
nähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla
kädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa
hetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän
matkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten
kykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta
pian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti.
Siellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi,
vinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se
oli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi
pelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani
pyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.
Uskollinen Bingo oli omituinen koira. Vaikka se oli kiintynyt
minuun tuolla tavoin, se kuitenkin meni seuraavana päivänä ohitseni
vilkaisemattakaan minuun, mutta vastasi riemuisasti, kun pikku Gordon
kutsui sitä mukaansa metsään. Semmoinen se oli loppuun asti -- ja
loppuun asti se myös vietti rakastamaansa suden elämää. Talvella
tapettuja hevosia se ei laiminlyönyt milloinkaan ja joutui vihdoin
toistamiseen myrkytetylle haaskalle. Se ahmi sitä suden tavalla ja
lähti kipua tuntiessaan, ei Wrightin luo, vaan minun asunnolleni. En
kuitenkaan silloin ollut siellä. Tullessani sinne seuraavana päivänä
löysin sen kuolleena hangelta, pää kynnyksellä, sen majan luota, missä
se oli viettänyt lapsuutensa. Minulle kuului sen uskollinen sydän, ja
minun apuani se oli kuolinkamppailussaan etsinyt -- ja etsinyt turhaan.